01 tammikuuta 2016

Hector and the Search for Happiness (Hector and the Search for Happiness )

...ja hän löytää sen. Usein tälläisissä imelissä dramedioissa tyydytään antamaan jotain sokerisia kommentteja "rakkauden muuttuvasta luonteesta" tai "onnellisuuden liikkuvasta tilasta", mutta tämän loppuratkaisu antaa oikeasti jotain maallista purtavaa. Simon Peggin esittämä Hector pakenee kaavamaista psykiatrin elämäänsä Lontoossa vaimonsa Rosamund Piken luota ympäri maailmaa, hänen matkansa vieden hänet Kiinaan, Afrikkaan ja Los Angelesiin. Matkan tarkoituksena on kartoittaa, mikä tekee ihmiset onnellisiksi. Losiin saavuttuaan Hector löytää itsensä paikallisen psykologin aivojenkuvantamiskoneesta. Koneen on tarkoitus tunnistaa kolme tunnetta: pelon, surullisuuden ja onnellisuuden aina kulloinkin, kun henkilö kutakin tunnetta vuorollaan tuntee. Hector kuitenkin koneeseen istuttaan saa tulokseksi, että hän tuntee kaikkia tunteita. Älykkäimmät hokasivatkin varmaan jo, että onnellisuus nimenomaan onkin kaikkia tunteita, koko elämää, kaikkia hetkiä, laidasta laitaan, elämän rikkautta, monipuolisuutta, äärettömyyttä ja samalla ykseyttä.

Olen itsekin käyttänyt monta vuotta elämästäni näiden asioiden kanssa painimiseen. Yhdessä vaiheessa elin jonkinlaista kriisiäkin, kun en nähnyt elämääni siltä itseltään. Minulla kesti kauan aikaa ymmärtää, että onnellisuus ei suinkaan ole päämäärä. Se ei ole kohde tai saavutus tai edes tila, jonka voi saavuttaa. Onnellisuus on jotain sisäistä, tämän elokuvan sanoin: velvollisuus. Emme oikein pysty pakenemaan sitä. Toki monet yrittävät ja ovatkin tehneet siitä taitolajin.

Ymh, Simon Pegg - miksi? Ja, siinä kaikki kommenttini hra Peggille. Toni Collette puolestaan on minkä tahanasa elokuvan valo ja pidin jopa Rosamund Pikesta tässä roolissaan, sillä hän onnistui murtamaan kankean akan muottiaan vähäsen loppua kohti, mikä oli poikkeuksellista hänen repertuaarissaan. Christopher Plummer on Amerikan Ian McKellen. Ming Zhao on kauniimpi kuin kuva.

En ihan täysin lämmennyt elokuvan komedian puolella viipyilystä ja tietyssä elämänmakuisuudessa vellomisesta, jota niin ikään koristi vielä kornit animoidut pätkät, kun Hectorin piirustukset heräsivätkin henkiin. Jos elokuva olisi vain pysynyt syvällisessä aihemateriaalissaan ja keskittynyt osuvaan dialogiinsa veteraaninäyttelijöiden välillä, niin elämänmakuisuus olisi syntynyt itsestään, sen sijaan, että sitä tarvitsee rueta alleviivaamaan typerillä visuaalisilla gimikoilla. Mutta kaiken kaikkiaan valoisa, piristävä elokuva, jonka katsomista ei kuitenkaan kadu...

(sivuhuomatuksena: psykologiaa vähän lukeneena, on minusta outoa, kuinka joku kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksensa psykiatrista, eikä viitsi tutkia aihetta Freudia pidemmälle! Viittauksia Freudiin tehdään useammin elokuvan aikana, eikä käsikirjoittaja vissiin ole hokannut, että vaikka Sigmund Freud, toki arvokas psykologian edustaja aikanaan, on teorioillaan vähän vanhentunut eikä hänen teoriaansa esimerkiksi mielen rakenteesta pidetä kovinkaan todenmukaisena.)





...=)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...