Total Recall (Total Recall)

Total Recall on oppikirjatapaus toimintajännärin luomisesta. Elokuva alkaa kun miespäähenkilö (Colin Farrell) herää pahasta unesta. Kaunis vaimo (Kate Beckinsale) huolestuu. Käy ilmi, että päähenkilömme on tyytymätön elämäänsä kohtaan ja kuin janoaa vähän toimintaa. Vähän aikaa katsomme kun hän kärvistelee arkisen tylsässä elämässään ja pim, pam, pum, toiminta alkaa. Kuvioihin astuu kaunis mysteerinainen (Jessica Biel) ja miespäähenkilö oppii paljon uutta itsestään ja hänen täytyy tehdä klassinen valinta hyvän (Bill Nighy) ja pahan (Bryan Cranston) väliltä. Kliimaksia kohden miespäähenkilö jätetään pahiksen toimesta "kuolemaan", kun damsel in distress (edelleen Biel) jätetään hänen pelastettavaksi tyyliin kielekkeelle, kun pahis lähtee tuhoamaan maailmaa, jota päähenkilö elokuvan alussa vielä niin inhosi.

Ensimmäisistä sekunneista asti tiesin tarkalleen, miten elokuva tulisi päättymään. Tässä juonenkehitys on olematonta, sillä se noudattaa tuhat ja yksi kertaa nähtyä kaavaa. Elokuva lisäksi on armottoman kömpelö ja lukuisat aukot juonessa tekevät elokuvan rakenteesta lähinnä naurettavan. Tyhmintä on elokuvan roolitus. En missään vaiheessa usko näyttelijöiden olevan rooleissaan, vaan katson koko ajan elokuvatähti Colin Farrellin ja elokuvatähti Kate Beckinsalen taistelevan tuulikoneiden huristessa, heidän koko ajan näyttäessä tyylikkäämmiltä kuin tavallinen ihminen näyttäisi kymmenen tunnin meikkaussession jälkeen.

Sen sanottuani, pidän elokuvatähti Colin Farrellista ja eritoten pidän Jessica Bielistä, jonka toivon vielä tulevaisuudessa saavan jotain edes enemmän työstettävämpiä rooleja kuin nämä tälläiset tusinatuoteprojektit. Kate Beckinsalea vihaan näyttelijänä. Hänellä on aina sama puinen ilme ja hän on aina jonkun vaimo. Bryan Cranstonia ei saa huonoksi tekemälläkään. Jotain hyvää, jos jotain pahaakin. Kaikkein inhottavimmaksi koin elokuvan typerät välkkyvalot, jotka eivät noudattaneet mitään tarkoitusta. Jos et ole tätä elokuvaa nähnyt, et tiedä minkälaisiin strobovaloihin oikein viittaan ja voi olla, että vaikka näitkin elokuvan, et kiinnittänyt niihin mitään huomiota, mutta lähes joka kohtauksessa jonkinlaiset hälytysvalot tai vastaavat välkkyivät - enkä tiedä miksi, mutta päänsärkyhän siitä tuli.





Chelsea Does (Chelsea Does)

Netflixin uutuusdokumenttia tähdittää koomikko ja talk show-juontaja Chelsea Handler. Hän juonsi monta vuotta Chelsea Lately- nimistä keskusteluohjelmaa ja on tunnettu nimi Los Angelesin seurapiireissä. Hänen hyviä ystäviään on muun muassa Jennifer Aniston, Jason Biggs ja Gwyneth Paltrow. Hän on tunnettu räävikkäästä huumorintajustaan, valtavasta alkoholinkulutuksestaan ja vaikkapa hänen entisestä poikaystävästään, 50 Centistä.

Tässä neljäosaisessa dokumentissa hän keskittyy avioliittoon, teknologiaan, rasismiin ja huumeisiin. Jokaiselle aihe-alueelle on niin ikään oma jaksonsa. Vaikka jaksot ovat suhteellisen pitkiä (noin puolitoista tuntia) kuluu aika tätä voimakasta, rohkeaa naista katsellessa todella nopeasti. Kun hän haastattelee ihmisiä, joilla on eri mielipiteet kuin hänellä, ei hän pelkää ilmaista omaa suhtautumistaan asiaan, mikä on mielestäni virkistävää. Liian usein pelätään tuoda omat mielipiteet mukaan keskusteluun tai pelätään haastaa toinen ihminen mielipiteistään. Erityisesti toimittajat, joiden täytyy sitoutua olemaan puolueettomia, ovat usein siksi vähän tylsiä ja omasta mielestäni esimerkiksi uutisten katsojaluvut ehdottomasti nousisivat, jos toimittajille annettaisiin lupa vähän maustaa juttujaan ja poistaa turha objektiivisuuteen pyrkiminen. Ei siihen joka tapauksessa päästä.

Chelsea Handler ei ole toimittaja. Ei todellakaan. Hän on koomikko sieluun ja vereen. Siinä myös makaa dokumentin vahvuus. Olen aiemminkin tykästynyt muun maussa Joan Riversin dokumenttiin, sillä koen, että koomikoilla on niin paljon opetettavaa meille muille kuolevaisille, miten maailmaa oikeasti kuuluisi tarkkailla ja miten asioita ei todellakaan saisi ottaa niin hemskatin todesta. Handlerin dokkari on kuitenkin perinpohjaisesti erilainen kuin Riversin. Siinä missä Riversin dokkari keskittyi nimenomaan tämän koomisen legendan elämään ja henkilökohtaisiin haasteisiin menestyksen kanssa, Handlerin dokumentti keskittyy näihin neljään aihealueseen.

Nyt, on hyvä huomata, että kyseessä ei tod ole mikään tiededokumentti, eli jakson loputtua emme juuri ole saaneet selville mitään sen syvällisempää aiheesta kuin jaksoa aloittaessamme. Mutta se ei haittaa menoa yhtään. Handlerilla on kuitenkin mielenkiintoinen näkökulma, josta hän lähestyy esimerkiksi teknologia-teemaa ja tämä tekee näistä aiheista mielenkiintoisen. Eikä siinä vielä mitään, mutta dokumentti on loistavan voimaannuttava. Kun näemme miten mitä erikoisin, ehdottomin, suorasanaisin, hauskin ihminen suhtautuu näihin asioihin, ehkä osaamme itsekin tulevaisuudessa nähdä esimerkiksi teknologian kehityksen eri silmin, kuin miten olemme tottuneet sitä tarkastelemaan. Opimme myös suhtautumaan omaan elämäämme tietyn tulisuuden ja (juuri oikeanlaisen määrän) välinpitämättömyyden kera.

Onhan se tietenkin lohduttavaa nähdä tälläinen esimerkki loistavasta ihmisestä, joka rakastaa elämäänsä ja itseään, siltikin vaikka ei ole seurannut perinteisempiä polkuja elämässä. Hän ei ole kuten jokainen muu lukion luokkakokoukseen palaava perheenäiti - sairaanhoitaja - naimisissa 15-vuotta. Ja välillä on ihana nähdä mediassa henkilöitä, jotka vähät välittää poliittisesta korreuktiudesta tai siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Nyt kun vielä Michelle Collins tekisi dokkarin, sitä olisin ensimmäisenä katsomassa!






...=)



Movie Monday #41 - A Place to be

*A Place to Be In
"Elokuvissa näkyvät ympäristöt kiinnostavat aina - eivät välttämättä pienet, yksittäiset huoneet niin paljoa kuin kokonaiset luodut, fantastiset kaupungit tai nykyarkkitehtuurin mittapuulla kiinnostavat rakennukset. Tilallinen ilmaisu on monessa kohtauksessa yhtä tärkeässä roolissa kuin itse hahmotkin. Mikä elokuvassa nähtävä rakennelma on tehnyt sinuun vaikutuksen? Kyseessä voi olla rakennus, sisätila, rakennusten rajaama ulkotila tai kokonainen kaupunki."

Takaikkuna
~Rear Window~
Tylsä vastaus ehkä, kun en keksinyt mitään hyvää sci-fi/fantasiauniversumia, minkä valita, mutta minusta Takaikkunan tilallinen ilmaisu on elokuvahistorian parhainta. Koko elokuva tapahtuu neljän seinän sisässä. Päähenkilö on utelias valokuvaaja, L.B. Jefferies (James Stewart), joka on murtanut jalkansa ja täten liikuntakyvyttömänä pyörätuolin varassa. Aikansa kuluksi hän tarkkailee ikkunansa läpi vastakkaisen kerrostalon elämää ja pian käy selväksi, että eräs naapuri touhuaa jotain vähän hämärämpääkin.

Koska olemme katsojina sidottu Jefferiesin tavoin paikallemme ikkunan taakse, sitä pakostakin sydän pamppaillen jännittää mitä tapahtuu, etenkin kun ei pysty itse vaikuttamaan tapahtumiin. Lisäksi koen ajatuksen siitä, että kuka tahansa pystyisi niin loistavasti tarkkailemaan tuiki tuntemattomia naapureitaan vain katsomalla ikkunastaan ulos, mielenkiintoisena ja olen kyllä vähän kade Jefferiesin asunnosta New Yorkin sydämessä.




...=)

Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi (The Hundred-Year-Old Man Who Climbed Out the Window and Disappeared // Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann)

Suomelle kun sitä Oscar-ehdokkuutta niin jännitettiin Äideistä parhain-ohjaajan Klaus Härön, Suomi-Viro-Saksa-yhteistyöelokuvasta Miekkailija, niin tietenkin se Ruotsi oli, kuka Oscareihin pohjoismaita edustamaan pääseekin. Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi on ehdolla parhaan maskeerauksen Oscar-palkintoon 88. Oscar-gaalassa. En tiedä onko se kateellinen suomi-poika, joka nyt marmattaa, mutta ei kyllä olleet meikit ehdokkuuden arvoisia. Ensinnäkään tämä satavuotias papparainen ei näyttänyt läheskään satavuotiaalta ja hänestä vielä paistoi kilometrin päähän, että nyt on niin paksu kerros vahaa naamassa, että uskottavaksi sitä ei ainakaan erehdy luulemaan.

Muistan joskus ylä-asteella, kun äidinkielessä harjoiteltiin esseiden kirjoittamista. Eräs nyrkkisääntö on sieltä jäänyt mieleen, mikä oli, että älä kirjoita tarinaa tyyliin: "Kalle menee kauppaan. Kalle ostaa kaupasta kaksi tölkkiä maitoa. Kalle kävelee ulos kaupasta. Kalle kävelee postitoimistoon..." Siksi koenkin naurettavana, että tällä tyylillä kirjoitettu kirja (jota en ole tosin lukenut) on päätetty tehdä elokuvaksi. Jossain määrin ymmärrän kyllä, että tämä nimenomainen omalaatuinen tyyli käy jonkinsortin huumorista, mutta kyllä se, kuka kiksejä tälläisestä elokuvasta saa, on yksi tärähtänyt muumi.

Tästä tuli myös todella vahva mielleyhtymä Forrest Gump-elokuvaan, ja se ei todellakaan ole hyvä asia. Molemmissa tälläinen vähän hitaampi ihmisyksilö valloittaakin maailman, ikinä ottamatta vastuuta teoistaan, vaan ikään kuin vahinkojen kautta vain pudistelee päätä milloin millekin Francolle, Stalinille tai norsulle ruotsalaisessa maalaiskylässä. Tälläinen on raivostuttavaa. Ei se yhteiskunta sillä lailla pyöri, että elämä olisi elämisen arvoista vain silloin, kun vähät välittäisi tekojensa seurauksista. Enkä minä voi tässä vastuuntunnottomaksi muuttua. Mitäs siitä sitten tulis, jos minä olisi vastuuntunnoton, sinä olisit vastuuntunnoton, naapuri olisi vastuuntunnoton. Aivan, todellakin.

Positiivista oli bongata Solsidan-sarjasta tuttu näyttelijä Mia Skäringer, joka nauratti ihan vain siksi, että roolinsa oli täysin sama. Mutta muuta tästä ei kyllä käteen jäänyt. Ihan kiva, valoisa tyyli, mitä on suht helppo katsoa, mutta tarinassa oli tuhannen monta suvantovaihetta, jonka aikana hyvin ehti käydä keittämässä teetä, tekemässä voileivän, käydä vessassa, käydä hakemassa huulirasvaa toisesta huoneesta, selata puhelimella somefeedejä ja mitä lie. Eivät ole hyvän elokuvan tunnusmerkkejä nuo sellaiset.




...=)


Our Brand Is Crisis (Our Brand Is Crisis)

Vaikka en noin lähtökohtaisesti pidä kokopitkää fiktioelokuvaa automaattisesti parempana kuin dokumenttielokuvaa, on kai se aika selvää, että niitä pääosin katson. Syy on yksinkertainen, nimittäin en pidä siitä, miten dokumenttielokuvat on sidottu kaavaan. Fiktiossa sinä voit tehdä käytännössä mitä vain ja heittää kaikki säännöt romukoppaan. Dokumentin täytyy sen sijaan kertoa jotain jostain, esitellä jokin asia ja perustaa havaintonsa joko empiiriseen aineistoon tai perusteltaviin päätöksiin. Vaikka pidinkin Our Brand Is Crisis -elokuvasta, ei minulla ole mitään halua nähdä vuoden 2005 samannimistä dokumenttia, johon elokuva perustuu.

Our Brand Is Crisis on loistava elokuva. Pidän paljon ohjaajan tyylistä, näennäisiä virheitä ei ole. Käsikirjoitus ja elokuvan tarina on erittäin mielenkiintoinen ja pidin paljon näistä henkilöhahmoista. Bullockin päähenkilö on helposti yksi parhaista rooleista, mitä naisnäyttelijöiltä on nähty, ehkä yksinkertaisimmin siksi, että alunperin se olikin kirjoitettu miehelle. Pidin elokuvan herättämistä teemoista, poliiittisesta korruptiosta ja siihen liittyvästä kyynisyydestä.

Lyhyesti siis: Bullock on Scandal-sarjan Olivia Pope (Kerry Washington) tyyppinen poliittinen konsultti, Jane Bodine, joka palkataan voittamaan vaaleja. Nyt hänet lähetetään Bolivian presidentinvaaleihin ja kukapas muukaan vastapuolella kuin arkkivihollinen Pat Candy (Billy Bob Thornton).

Pidän myös Anthony Mackiesta, mielestäni hän on ihan Oscar-ehdokkuuden arvoinen tässä sivuroolissaan kyynisenä kapitalistina, joka ymmärtää politiikkaa ihan toisesta näkökulmasta, kuin naiivi bolivialainen työläinen. Myös herkullista elokuvassa on Janen ja Patin välinen kränä, joka ottaa taisteluareenakseen pienen Etelä-Amerikan maan tulevaisuuden. Mutta tarinankerronta on silti vähän liian aukkoinen. Miellyttävä tämä pätkä on, liekö Bullockin komeedisten lahjojen ja kieltämättömän karisman (hänhän voitti tästä roolista People's Choice Award-palkinnon), mutta silti elokuva ennemmin unohtuu mielestä sen nähtyään, kuin vaikuttaisi teemoillaan sen syvemmin.

Nyt elokuva jää vähän pinnalliseksi, muun muassa esittelee joukon turhia sivuhahmoja kuten Zoe Kazanin oikea käsi Bullockin Jane Bodinelle tai Ann Dowdin turhaakin turhemman sivuhahmon hyörimässä kuvioissa mukana tai tuntuu olevan enemmän keskittynyt elokuvan viestin muuttamiseksi ihan tavalliseksi moraalitaruksi, joka antaa mieltäylentävän opetuksen elokuvan lopussa. Harmi sinänsä, sillä näen, mihin ohjaaja halusi pyrkiä elokuvallaan ja elokuva onkin hieno gladiaattoriottelu poliittisen taustan edessä, tarttuen moniin yhteiskunnallisiin teemoihin ja kaiken lisäksi tarjoten hienon psykologisen kerronnan naispäähenkilön uhrauksista miesvaltaisella kentällä. Kuitenkin elokuva vähän vesittää fiktiivisen tarinankerronnan volyyminsa, tunteen, kun myykin itsensä dokumenttielokuvan tapaiselle perinteiselle viestille ihmisen mahdollisuuksista ja tulevaisuuden optimismille siitä, että "jonkun pitäisi tehdä jotain". Nyt olisikin varmaan ihan sama katsooko sen dokumentin vai ei.




...=)


Truth (Truth)

Oletteko koskaan olleet väittelyssä toisen ihmisen kanssa, tietäen, että te olette oikeassa? Mikä pahempaa, teistä tuntuu, että toinen, jota vastaan väität, tietää myös, että sinä olet oikeassa. Mutta silti tämä toinen ei pysty sitä myöntämään.

Siltä on varmasti täytynyt Yhdysvaltalaisen CBS-kanavan 60 Minutes-ajankohtaisohjelman tuottajan, Mary Mapesin tuntua vuonna 2004. He tekivät juttua silloisen Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin armeijaurasta, vielä tarkemmin sen olemattomuudesta. Ensin Bush käytti suhteitaan hyväksi päästäkseen tälläiseen eräänlaiseen kunniakaartiin, mikä tarkoitti sitä, että hänen ei tarvinnut lähteä sotaan Vietnamiin. Mikä teki tästä vielä pahempaa, että samanaikaisesti, kun hänen olisi pitänyt palvella maataan edes tässä nimenomaisessa kunniakaartissa, hän oli poissa kokonaisen vuoden, muun muassa opiskellen Harvardissa. Yleisön huomio ei tämän nimenomaisen 60 Minutes-ohjelman jakson jälkeen kiinnity lainkaan itse presidenttiin vaan tarinan todisteiden aitouteen. Sekä Mapes, että 60 Minutes-ohjelman juontaja, kuuluisa uutisankkuri Dan Rather sekä koko tuotantotiimi joutuvat helvetilliseen piinaan, tutkintaan ja sitä seuraaviin oikeusjuttuihin ja erottamisiin.

Cate Blanchett on Mary Mapes ja Robert Redford on Dan Rather. Dennis Quaid, Topher Grace ja Elisabeth Moss esittävät ohjelman taustatiimin työntekijöitä. Redford on roolissaan luotsi - varma, vahva, uskottava. Kun katsomme häntä uutistenlukijana, ei ole epäilystäkään, että tämä mies osaa tehdä työnsä ja hyvin. En tiedä näyttääkö Redford hirveästi oikean elämän Dan Ratherilta, mutta hän saa loistavasti imitoitua tämän äänensävyn, painotukset ja tauot ja luotua uskottavan kuvan itsestään kansan rakastamana auktoriteettiäänenä. Siksi onkin erityisen vaikeaa nähdä hänen kohtalonsa, kuinka hänen uransa, jota hän on rakentanut pieteetillä monta kymmentä vuotta, murenee valheiden tieltä.

Tämä elokuva kuitenkin kuuluu sille nerokkuudelle, mikä on Cate Blanchettin parempaa kuin täydelliset näyttelijänlahjat. Hänen eleganssinsa ja luontainen helppous hänen asenteessa istuvat täydellisesti tämän naisen rooliin, jonka täytyy uskottavasti suunnata hektisesta uutisjutusta toiseen, joka kerta ammattimaisesti hoitaa työnsä ja samalla säilyttäen selviytymiskeinot, joilla tulla toimeen omien valintojen, menneisyyden, esimiehien, journalistisen omantunnon sekä oman perheen välillä. Ja sitten Blanchett elokuvan mehukkaimmissa kohtauksissa näyttään sen epätoivon, joka hahmonsa joutuu hyväksymään, kun hänen koko elämänsä kääntyykin ylösalaisin. Kaikki ne valinnat, joita hän on aikaisemmin tehnyt, jokainen hetki, jolloin hän on tuntenut itsensä ylpeäksi, ajat, jolloin hän on kokenut olevansa työnsä arvoinen toimittaja ja ne jutut, joita hän on tehnyt, on hän kokenut totuudeksi ja kun hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, se tuho, mikä näkyy Blanchettin silmissä, on käsinkosketeltavaa.

"Truth, elokuvana, kertoo sielukkaalla, voimakkaalla tavalla totuuden merkityksen vallan ja valheiden välissä."

Topher Grace ja Dennis Quaid ja Elisabeth Moss kaikki komppaavat loistavasti. En ole itse asiassa nähnyt Quaidia aikaisemmin yhtä hyvässä kuosissa. Rakastuin myös elokuvan kerrontaan, sen soljuvuuuteen, dynamiikkaan ja käsikirjoituksen purevaan dialogiin, aitoihin ihmishahmoihin. Tässä ei tarvitse erikseen todeta jonkun hahmon olevan viisas, se välittyy katsojalle ihan tämän hahmon puheesta. Miksi myös pidin käsikirjoituksen henkilöistä, oli, että heidän ei tarvitse olla vain se yksi henkilö, kuten elokuvissa usein hahmot typistetään olemaan. Jonkun ei tarvitse olla se yksinomaan ilkeä ihminen tai yksinomaan tyhmä ihminen tai yksinomaan uhri tai yksinomaan sankari. Tämä kulminoituu tässä elokuvassa siihen, että tuloksena on moniulotteisempi kerronta.

Pidin erityisesti elokuvan musiikista, joka upeasti painottaa tämän modernin historiateoksen kohtauksia, jotka parhaiten muistetaan näistä tositapahtumista. Se, kun Dan Rather viimeisen kerran juontaa CBS-kanavan uutislähetyksen on varmasti monen mielessä, kuka sen silloin näki ja kun elokuva tulkitsee tämän kohtauksen, nostaa se sen uudelle tasolle, kun viulut tunnelmallisesti säestävät tätä katkeransuloisen kohtauksen sävyä.

Elokuva pohjautuu Mary Mapesin itse kirjoittamaan kirjaan tapahtumista. Kirjan nimi on Truth and Duty: The Press, the President, and the Privilege of Power. Totuuden ja vallan välillä tosiaan on hiuksenhieno raja. Vaikka tietäisit totuuden, mutta sinulla ei ole valtaa, saattaa tiesi käydä mutkaiseksi. Jos taas sinulla on valtaa ja vain vaikka osa totuudesta tai edes uskottava valhe, on se jo vaarallinen yhdistelmä. Truth, elokuvana, kertoo sielukkaalla, voimakkaalla tavalla totuuden merkityksen vallan ja valheiden välissä. Se, kuka on oikeassa ei välttämättä tarkoita mitään, vaan se kuka huutaa koviten olevansa oikeassa.

Truth on yksi hienoimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Kuinka se on ikään kuin vanhanaikainen sankarimyytti, tästä Mary Mapes-hahmosta, mutta samalla se on myös kuvaelma uhrista, joka joutuu hyväksymään häviönsä suuremman vihollisen edessä. Tämä on tasapaino, jota hyvin harvoin elokuvassa saavutetaan. Lopputuloksena on hyvin kerrottu tarina totuudesta.






...=)


45 vuotta (45 Years)

Charlotte Rampling sai osastaan Andrew Haighin ohjaamasta, vuoden 2015 draamaelokuvasta parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Hänen tulkitsema Kate Mercer on pienessä englantilaisessa kylässä asuva eläköitynyt opettaja, joka on ollut 45 vuotta naimisissa saman miehen (Tom Courtenay) kanssa. Sekä Courtenay että Rampling voittivat Berliinin elokuvafestivaaleilla Kultainen Karhu-palkinnot roolisuorituksistaan. En liiemmin pidä Ramplingista. Koen että hänen hiirulaisolemuksensa ei edesauta häntä juurikaan näyttelijän karismaa vaativassa ammatissaan, joten se, että sanon hänen olevan upea roolissaan, täytyy tarkoittaa jotain. Mutta koen myös, että Tom Courtenay on jopa parempi kuin Rampling.

Elokuva on hidas. En välttämättä suosittele raahautumaan leffateatteriin katsomaan tätä väsyneenä työpäivän jälkeen, kuten minä erehdyin tekemään. Loppujen lopuksi ei elokuva ollut edes hirveän syvällinen. Käsikirjoitus on hienostuneen tarkka siinä suhteessa, että esittelee aidosti kaksi ihmistä, jotka ovat monen vuosikymmenen ajan oppineet paljon toisistaan. Kuvaus on siis mielenkiintoista hahmojen kannalta, mutta silti jättää liian ison kysymerkin, että miksi tälläinen tarina piti kertoa.

Rakastin elokuvan loppua. En ole aikaisemmin tainnut liikaa ainakaan julistaa mieltymyssuhdettani avoimiin loppuihin. Minulle unelmainen loppu elokuvassa olisi leikkaus mustaan kesken jonkun repliikin. En tiedä onko tässä suoranaisesti avointa loppua, mutta elokuva odottaa viimeiselle sekunnille asti että tarjoaa ratkaisevan vihjeen tämän pariskunnan tulevaisuudesta ja sitten lopettaa kestonsa. Harmi vain, kun joudumme ensin tappelemaan silmäluomiemme kanssa puolitoistatuntia että näemme pari sekuntia intensitiivistä draamaa, ei se ihan ole sen arvoista.


...=)


The Debt - Velka (The Debt)

Vau. Onpa väkevä ja vaikuttava draamatrilleri. Pääosissa Helen Mirren ja Jessica Chastain, Ciaran Hinds ja Sam Worthington sekä Tom Wilkinson ja Marton Csokas esittäen kolmen hahmon vanhempia ja nuorempia versioita. Kolmikko on Israelilaisia vakoojia, joiden tehtävä on kaapata Birkenaun kirurgina tunnettu juutalaisvastainen lääkäri Itä-Saksasta ja tuoda hänet oikeuden eteen. Valinnat, joita kolmikko lähtee tekemään operaationsa aikana, vainoavat heitä vielä monen kymmenen vuoden jälkeen.

Yksi mielenkiintoisimmista käsikirjoituksista, joita olen kohdannut vähään aikaan. Tarina ei ole tosi, mutta luulin koko ajan elokuvan totta kai perustuvat tositapahtumiin. Niin vaikuttava, aito ja todentuntuinen on elokuvan maailma. Tämä on ensimmäinen kerta kun näen mihin Sam Worthington oikein pystyykään. Hän on tässä ansaitsemassaan roolissa, joka on haastava, mutta hän saa valutettua siihen juuri oikean määrän hillittyneisyyttä, minkä hän rikkoo elokuvan avainkohtauksissa, kun tilanteet kuumenee. Hahmonsa rauhallisuus tekee myös hänen kokemat omantunnontuskat uskottaviksi. Kun taas Tom Wilkinson - Marton Csokas -parivaljakko ratsastaa ulospäinsuuntautuneisuudella, kovapäisyydellä ja määrätietoisuudella, mihin molemmat näyttelijät näyttävät pystyvänsä. Voiton kuitenkin vie Helen Mirren ja Jessica Chastain - kaksi aivan suosikkinäyttelijääni työskentelemässä yhden hahmon parissa on jo lähtökohtaisesti hienoa ja kun vielä näkee mihin he pystyvät hahmoaan viemään, ei voi kuin nostaa kädet ilmaan ja antaa kahden hienon näyttelijän tehdä työtään.

Mielenkiintoinen, vangitseva, psykologinen elokuva, jonka juonenkäänteitä seuraa penkkinsä reunalta.



...=)


Movie Monday #40 - Hirviö

"Elokuvat kertovat tarinoita. Joissain tarinoissa on hyvä, joka taistelee pahaa vastaan. Useimmiten hyvä voittaa, mutta joskus voittaa paha. Ja monesti paha on juuri se, joka jää mieleen.Mikä tai kuka elokuvahirviö on jäänyt sinulle parhaiten mieleen? Hirviöllä ei tässä yhteydessä tarvitse välttämättä olla kaksihaaraista kieltä ja kolmea sarvea, se voi aivan hyvin olla ihmiskasvoinenkin. Tärkeintä on, että se on jäänyt sinulle mieleen kauheana, inhottavana, pelottavana, ahdistavana."

Tätä jouduin miettimään pitkään, sillä en katso kauhuelokuvia, joten mikään perinteinen pelottava monsteriörkki ei tullut mieleen, koska niitä en tykkää tiirailla.

Toiseksi, koska koen olevani ainakin jokseenkin empaattinen ja optimistinen ihminen ja uskon, että jokaisessa ihmisessä on hyvää, niin jos ei ihmistä ole kuvattu täysin läpimädäksi ihmisolennoksi elokuvassa, ei minulle muodostu juurikaan painajaisia. Sen sijaan mikä minuun vaikuttaa on elokuvien surullisuus, siltä en juuri pääse pakoon ja olen huomannut että minä suhtauduin jotenkin erityisen herkästi surullisten elokuvien viestiin. Ehkä johtuen juuri tästä nimenomaisesta empatiasta. Katson elokuvia tunteella, sitä minä yritän vain sanoa. En tiedä muuta tapaa katsoa elokuvia.

Nurse Ratched, elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän (1975), Jack Nicholsonin tähdittämä klassikko vuodelta 1975. Sekä Nicholson että Hoitajaa esittänyt Louise Fletcher voittivat osistaan pääosan Oscar-palkinnot. Mikä kertoo Fletcherin roolisuorituksen voimakkuudesta ja hänen hahmonsa vaikutuksesta on, että oikeastihan se on pelkkä sivurooli, mutta tuntuu kuin hän olisi elokuvassa koko ajan läsnä, vähän samoin tavoin kuin Anthony Hopkinsin pääosana palkittu sivuosa elokuvassa Uhrilampaat (1991). Nurse Ratched on pelottava siksi, että hän pyrkii näennäisesti hyvään. Hän seuraa sääntöjä niin kylmästi ja pitää lankoja käsissään niin tyrannimaisella otteella, että jättää hyvin vähän tilaa empatialle, ystävyydelle, ymmärykselle, anteeksiannolle tai millekään inhimilliselle, vaan on valmis tekemään tuhoa oman vääristyneen moraalikäsityksensä eteen.

Minkä takia pidän tätä hahmoa elokuvahistorian pelottavimpana hahmona on etenkin hänen oma suhteensa hänen omaan auktoriteettiasemaan. Minulla on oma historiani auktoriteeteista ja heidän tuhoavasta vaikutuksesta yksilöön ja miksei yhteisöönkin. Inhoan sitä, millainen vaikutus johtoasemalla on, sanoisin melkein kaikkiin ihmisiin. Kuinka sadistinen käsitekin se jo on, että sinulla on valtaa ihmisiin. Sinä olet vastuussa heistä, joten sinä saat kohdella heitä, miten sinä koet, että sinulla on oikeus. Voisiko jopa sanoa, että olet parempi kuin he?

Jotta en langettaisi tälläisillä ärsyttävillä asioilla varjoa koko viikon ylle, laitan tähän loppuun sydäntäni lämmittäneen kiitospuheen 9-vuotiaan Jacob Tremblayn taholta. Ja voin kertoa, että se on paras kiitospuhe, jonka olen koskaan kuullut, ja minä olen kuullut muutaman. Erityisen söpöä tästä teki se, että vaikka hän ei Oscar-ehdokkuuttaan Room-elokuvasta saanut, niin hän voitti sentään tämä Critics' Choice Award-palkinnon.


Ja jos ei kiitosta puheesta vielä saa selville kuinka suuri tähti tämä nuorukainen tulee tulevaisuudessa olemaan, niin tässä vielä päivän pelastava taidonnäyte:

Oscar nominations 2015


Surullisin mielin kirjoitan eilisen julkistetuista Oscar-ehdokkuuksista. Ensinnäkin koko päivälle langettui varjo, kun upea näyttelijä ja ohjaaja Alan Rickman kuoli. Sen lisäksi, ensimmäinen ajatus, mikä minulla heräsi, kun olin Oscar-ehdokkuudet kuullut, oli pettymys.

Pyrin olemaan ytimekäs, koska muuten tämä teksti venyisi ikuisuuteen. Pettymykseni numeroina:

  • 0 tummaihoista ehdokasta
  • Miespuolisten näyttelijäehdokkaiden keski-ikä: 47 vuotta
  • Naispuolisten näyttelijäehdokkaiden keski-ikä: 37 vuotta
  • Eniten Oscar-ehdokkuuksia saaneen elokuvan (The Revenant, 12 ehdokkuutta) budjetti: 135 miljoonaa dollaria
  • Toiseksi eniten ehdokkuuksia saaneen elokuvan (Mad Max: Fury Road, 10 ehdokkuutta) budjetti: 150 miljoonaa dollaria
  • Kolmanneksi eniten ehdokkuuksia saaneen elokuvan (The Martian, 7 ehdokkuutta) budjetti: 108 miljoonaa dollaria
  • Suurin osa ehdokkuuksista jaettiin 9:n elokuvan kesken.
  • Oma veikkaustulokseni: 69 % eli 84/125:sta ehdokkuudesta meni oikein.
  • -> ei mennyt oikein kuin kaksi kategoriaa: paras miespääosa ja parhaat äänitehosteet
Olin ennen kaikkea pettynyt:
  • Jane Fonda ei sitä ehdokkuutta saanut, elokuvasta Youth
  • Jacob Tremblay ei saanut ehdokkuutta Room-elokuvasta
  • Idris Elba (jonka kuvittelin olevan voittajasuosikki) ei saanut ehdokkuutta elokuvasta Beasts of No Nation, mikä tarkoittaa, että jo nyt voin luvata Sylvester Stallonen olevan selkeä voittaja.
  • Christian Bale kyllä sai ehdokkuuden The Big Short-nimisestä elokuvasta, mihin olin pettynyt, sillä, no, söi tilaa Tremblaylta, Elbalta, Keatonilta. Mutta en ole koskaan ollutkaan mikään Christian Balen fani. (btw en tiennyt, että hän on britti!)
  • Minun kenkäni on mielenkiintoisempi kuin Rooney Mara tai Charlotte Rampling.
  • Minä olisin salaa toivonut Blythe Dannerille ehdokkuutta elokuvasta I'll See You In My Dreams, jossa hän oli fantastinen.
Olin tyytyväinen:
  • Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet - kun Leo voittaa, niin toivon, että hän puhuttelee yleisön joukossa olevaa Katea kiitospuheessaan. Minun, pienen Titanic-fanin, sydämmeen kaiverretut aukot täyttyisivät taas.
  • Alicia Vikander ja Michael Fassbender - en tiennyt, että he olivat pariskunta! Mutta tämä onkin tosi söpöä, että pääsevät Oscareihin yhdessä, molemmat ehdokkaina
  • Alex Garland - enkö minä sanonut jo kesäkuun alussa kirjoittamassani Ex Machina-elokuvan arvostelussa, että hän tulee käsikirjoituksestaan Oscar-ehdokkuuden samaan? Enkö sanonutkin!?
  • Tom Hardy ja Mark Ruffalo, joilla ei katsottu olleen juurikaan mahdollisuuksia, elokuvista The Revenant ja Spotlight
  • Rachel McAdams, jonka ehdokkuus tuli todella suuren yllätyksenä. Nyt toivon, että joko Alicia Vikander tai McAdams voittaisi
  • Olen myös oikeasti tyytyväinen, että Suomi ei saanut ehdokkuutta Miekkailijasta aka The Fencerista, sillä inhoan sitä, kun silloin Suomen medioiden huomio olisi ollut vain ja ainoastaan siinä, kuten kävi lyhytelokuvan kanssa muutama vuosi sitten (vaikka hauska lyhäri olikin)
Ehdokkuudet täällä.



RIP Alan Rickman

En ole ennen päivittänyt vastaavanlaisia muistokirjoituksia näyttelijöille, mutta tänään olen järkyttynyt sydänjuuriani myöden. Olen juuri kuullut hienon näyttelijän ja ohjaajan, Alan Rickmanin kuolleen ja vielä päivänä jonka tulisi olla hieno ja iloinen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ei hän voi kuolla, liian nuori, mutta 69-vuotias hän jo sattui olemaan. Minä aina luulin, että hän vielä voittaisi Oscarin kun ei sitä Harry Pottereiden viimeisestä osasta vielä saanut. Osanottoni menevät hänen läheisilleen.

-Cilo

Elokuvan vuoden katseluhaaste 2016

Tänä vuonna osallistun Mutaa vai tähtiä?-elokuvablogin lanseeraamaan elokuvahaasteeseen, jonka tarkoituksena on katsoa 50 elokuvaa, jotka kukin sopivat yhteen 50:n kriteerin listasta.

{Esipuhe, 1.1.2017}

 #elokuvahaaste2016

1. Ruuasta kertova elokuva ::[Burnt]::
2. Elokuva, joka perustuu kirjaan ::[P.S. Rakastan sinua]::
3. Et ole ikinä ennen kuullut elokuvasta ::[Kill Me Three Times]::
4. Matkakertomus ::[Desert Flower]::
5. Elokuva, jonka, ainakin yksi päähenkilö ei ole ihminen. ::[Arrival]::
6. Elokuva, jonka nimi on yksi sana ::[Joy]::
7. Elokuvassa juhlitaan ::[45 Years]::
8. Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman vrt kirjanaama ::[Lucy]::
9. Dokumentti ::[Chelsea Does]::
10. Suositun ohjaajan ensimmäinen viimeinen elokuva ::[The Turin Horse]::
11. Elokuva yhdeltä lempinäyttelijöistäsi, jota et ole aikaisemmin nähnyt ::[The Debt]::
12. Elokuvan nimi viittaa vuorokaudenaikaan ::[Last Night]::
13. Elokuva, joka on voittanut Oscarin ::[Spotlight]::
14. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva ::[Truth]::
15. Elokuva, jonka katsomista olet harkinnut jo pitkään ::[Life of Crime]::
16. Elokuvan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi ::[Life Itself]::
17. Elokuva, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta ::[Snow White and the Huntsman]
18. Yli 100 vuotta vanha elokuva ::[The Break-Up]::
19. Elokuva, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä ::[Jenny's Wedding]::
20. Elokuva, jonka valitset pelkästään kannen perusteella ::[The Neon Demon]::
21. Elokuva joka sijoittuu koulumaailmaan ::[The Rewrite]::
22. Elämäkertaelokuva ::[Trumbo]::
23. Mustavalkoinen elokuva ::[Blue Jay]::
24. Elokuva, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä ::[Made of Honor]::
25. Syntymävuonnasi (numerogeneraattorilla arvottuna vuotena:) 1994 julkaistu elokuva ::[The Client]::
26. Elokuvatrilogia ::[Hobitti]::
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu elokuva ::[If I Stay]::
28. Elokuva, jonka nimessä on väri ::[James White]::
29. Elokuva, jossa on taikuutta ::[Death Becomes Her]::
30. Sarjakuvaan perustuva elokuva ::[Captain America: Civil War]::
31. Elokuva, jossa päähenkilö kamppailee sairauden kanssa ::[I Smile Back]::
32. Elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi tai Suomeen. ::[Luokkakokous]::
33. Elokuva, jonka ohjaaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta ::[The Dressmaker]::
34. Elokuva, jonka nimessä on numero ::[I Am Number Four]::
35. Elokuva ohjaajalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla R ja P ::[The Ghost Writer]::
36. Runoon Tv-sarjaan perustuva elokuva ::[The Man from UNCLE]::
37. Elokuva, joka on joutunut joskus, jossain päin maailmaa kiellettyjen listalle ::[Deadpool]::
38. Elokuva, joka vaikuttaa mielestäsi kuvauksen perusteella tylsältä ::[Sicario]::
39. Elokuva, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva elokuva ::[Total Recall]::
41. Elokuva, jossa on iäkkäämpi mies pääosissa ::[The Hundred Year Old Man Who Climbed Out the Window and Disappeared]::
42. Elokuva, jonka katsominen hieman nolottaa sinua ::[Magic Mike]::
43. Yli 3h pitkä elokuva
44. Klassinen romanttinen elokuva ::[Brooklyn]::
45. Kauhuelokuva, jolla on mielestäsi hieno elokuvajuliste ::[Room]::
46. Elokuva, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista ::[The Revenant]::
47. Komedia, jossa esiintyy inhokkisi ::[Sleepless in Seattle]::
48. Elokuva, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä ::[Bridget Jones: The Edge of Reason]::
49. Jännityselokuva, jossa ratkotaan murhaa ::[Camilla Läckberg: Kuolema saapuu Fjällbackaan]::
50. Elokuva, jota vuokraamon (fyysisen tai virtuaalisen) henkilökunta suosittelee ::[Fruitvale Station]::

Salakuljettaja (Contraband)

Jos tässä ei olisi Mark Wahlbergia pääosassa, olisin tämän jo unohtanut. En pidä Kate Beckinsalen olemattomista näyttelijänlahjoista ja vielä enemmän kammoksun Giovanni Ribisin ainaista outo hyypiö-roolia, jonka vetää joka elokuvassa. Ben Foster oli kuitenkin erinomainen tässä roolissa. Kerran katsottava toimintatrilleri.


...=)


American Crime, 1. tuotantokausi

En usko, että liioittelen, kun sanon, että American Crime on paras tv-sarja, jota olen katsonut. Sain kylmiä väreitä, kun näin sarjan rakenteen avautuvan edessäni. Tv-sarjoissa yleensä on se onglema, että ne eivät muodosta kunnollista tarinan arkkia. Elokuvissa on vain rajattu aika kertoa tarina, joten siihen pakostakin muodostuu jonkinlainen rakenne. Kronologisuudessaan tv-sarjat voisivat periaatteessa jatkua ikuisuuteen ja jokaisen jakson myötä esitettäisiin uusi juonenkäänne. American Crime 1. tuontokaudellaan antaa yhden tapahtuman, esittelee siihen liittyvät hahmot ja antaa heille jonkinlaisen päätöksen kauden loputtua, tapahtumat selvittyä. Periaatteessa se on kuin yksi pitkä elokuva. Seuraava tuotantokausi kertoo ihan eri tapahtumasta ja eri hahmoista. Tällöin hahmoihin ja heidän tilanteeseen samaistuminen on helpompaa. American Crime onkin tv-viihteenä erittäin rankkaa, riipivää ja synkkää, mutta täydellisen syvällistä, koskettavaa ja ajatuksia herättävää.

Sarja alkaa siitä, kun Timothy Huttonin esittämä Russ Stokie saa puhelinsoiton, että hänen poikansa Matt on murhattu kotonaan ja hänen vaimonsa Gwen kamppailee vielä hengestään sairaalassa. Uhrin lähiomaisiin kuuluu myös Russin ex-vaimo Barb (Felicity Huffman), Russin toinen poika Mark sekä hänen kihlattunsa Richelle sekä Gwenin vanhemmat Tom ja Eve. Murhaan liittyy heroiiniriippuvainen nuori pariskunta Aubry ja Carter, joita epäillään osallisuudesta murhaan, sekä silminnäkijä Hector sekä avunannosta murhaan syytetty nuori Tony Gutiérrez ja hänen perheensä, jonka maine tuhoutuu Tonyn joutuessa nuorisovankilaan.

Sarja kertoo kattavasti jokaisen murhaan liittyvän näkökulman, mikä on poikkeuksellista. Rakastin sitä. Kuinka ihanaa on seurata perinpohjaista draamaa, joka ei ota yhtä tiettyä näkökulmaa, joka ei osoita sormeaan edes murhaajalle. Kaikelle tapahtuneelle annetaan syy, jokaiselle teolle, jokaiselle sanalle, jokaiselle syytökselle, jokaiselle ystävälle ja jokaiselle vihamiehelle. Kaikki saavat sanottavansa. Sitä voisi kuvitella, että kun jokaisen puolelle asetutaan, niin katsojan olisi vaikea tuntea sympatiaa ketään kohtaan, mutta käykin päin vastoin. Kun tunnemme jokaisen henkilön tarinan, samaistumme syvästi jokaisen tarinan henkilöön ja jokaiseen aspektiin tästä kamalasta kohtalosta, jonka hahmot, kukin, joutuvat kohtaamaan.

1. tuotantokaudella on 11 melkein tunnin mittaista jaksoa. Itse en pystynyt tavalliseen tapaani bingewatchaamaan kaikkia jaksoja putkeen. Tätä sarjaa ei voi hotkaista kerralla. Jokainen jakso on niin koskettava ja niin dramaattinen ja synkkä, että vaatii oman aikansa käsitellä jaksoissa esitettyjä tunteita ja teemoja. Kipu on kuitenkin niin universaali tunne, että en usko, että kukaan pystyy ottamaan tätä sarjaa kevyesti.

Kaikki sarjan näyttelijät ovat henkeäsalpaavan täydellisiä, mutta huomion varastaa yksinoikeudella Felicity Huffman. USA Today-lehden tv-kriitikko Robert Bianco yltyi jopa kehumaan häntä tämän hetken parhaimmaksi näyttelijäksi, mutta se saattoi olla jo vähän liioittelua. Mutta en yhtään ihmettele miksi hän näin sanoi. Huffman saa ladattua jokaiseen kohtaukseensa järkyttävän suuren määrän tunnetta, patoutunutta vihaa poikansa murhan takia sekä menneisyyden käsittelemättömiä tunteita, jotka hallitsevat vielä tätä naista tänä päivänkin ja tekevät hänen nykyisestä elämästä rankkaa elettävää. Ymmärrämme, miksi hänellä saattaa olla rasistisia ennakkoajatuksia, kun käy ilmim, että hänen poikansa murhannutta epäillään mustaihoiseksi ja ymmärrämme hänen epätoivonsa ja turhautumisensa kun murhatutkinta ja sitä seurannut oikeudenkäynti hoidetaan huonosti. Heti ensimmäisestä hetkestä kun näemme Huffmanin Barb Hanlonin tiedämme millainen hahmo hän on. Hän on elämänkovettama, määrätietoinen nainen. Ja silti kauden kuluessa odotamme aina saavamme tietää, mitä Barb kokee seuraavaksi ja miten hän käsittelee häntä kohdanneet asiat ja pystyykö hän vielä joskus olemaan rehellinen itselleen ja ennen kaikkea hyväksymään itsensä ja sitä kautta ympärillään tapahtuvat asiat.

Miten Huffman puristaa nahkaisen käsilaukkunsa remmiä, tai miten Huffmanin käyttämät tummanruskeat piilolinssit kertovat hahmosta paljon olennsta ovat esimerkkejä Huffmanin että sarjan nerokkuudesta. Jokainen yksityiskohta on osa kokonaisuutta. Jokainen pala sopii tähän palapeliin täydellisesti. Jokaisella kohtauksella on tarkoitus ja jokaisella koetulla tunteella osa loppuratkaisussa. Sarja on täydellinen, koska koemme sen tapahtumat kuin omanamme, se on inhimillinen, syvällinen sekä vaikuttava. Pidin erityisesti siitä, kuinka paljon sarjan ohjaajat saivat kerrottua pelkillä kuvakulmilla.

...=)






Kuolema pukee häntä (Death Becomes Her)

Olin siinä uskossa, että tämä olisi hyväkin elokuva. Näin kun muutama vuosi sitten jo ikääntynyt Goldie Hawn (pääsen tähän ironiaan kohta) oli Graham Nortonin chatti-ohjelmassa ja yleisöltä kysyttiin, mikä on heidän suosikkinsa Goldie Hawnin elokuvista. Jokainen, jolta kysyttiin, vastasivat yksinomaan hänen elokuvansa Kuolema pukee häntä. Ajattelin, että ai jaa! Tässä on kaksi vaihtoehtoa. Joko Goldie Hawnin ura on ollut niin lattea ja epävaikuttava, että Kuolema pukee häntä on siksi surkeista elokuvista paras, tai että Kuolema pukee häntä on oikeasti vaikuttava elokuva. Tähän asti luulin, että kyseessä olisi vaihtoehto numero kaksi. Enää en ole niin vakuuttunut.

Elokuva kertoo Meryl Streepin esittämästä diivasta, joka huolehtii kauneudestaa, kun ikää alkaa tulla vastaan. Hän on vanhoja ystäviä ja kilpakumppaneista Goldie Hawnin esittämän hiirulaisen kanssa. Kun Striippi kaappaa Hawnin aviomiehen, Bruce Willisin, on se viimeinen niitti Hawnin arkkuun ja hän päättää lähteä kostoretkelle. Molemmat naiset ovat kuitenkin juoneet Isabella Rossellinin taikajuomaa, mikä tekee heistä kuolemattomia ikinuoria. Kun siis Hawn naksauttaa Striipin niskat poikki ja Streep ampuu aukon Hawnin mahaan, on tragikomedian ainekset koossa.

Elokuvan taustalla on siis iva Hollywoodin kauneusihanteita vastaan ja siksi onkin kaksinkerroin ironista, kun ottaa huomioon, mihin kaikkeen Hawnkin on sortunut naamaansa tunkemaan tämän nimenomaisen ikuisen nuoruuuden eteen.

Kyseessä on liikaa yrittävä, tylsä komedia, jokseenkin näyttelijöidensä avulla toimiva elokuva, jonka kyllä unohtaa katsoneensa. Oma esimerkkinsä tästä on, että näin tämän muutama päivä sitten ja vasta nyt muistin kirjoittaa tästä arvostelun, kun yleensä olen heti elokuvan jälkeen rustaamassa sanoja ylös.



...=)


Movie Monday #39 - Kauhun sävelet

"Minkä kauhuelokuvan tunnusmusiikki on sinusta se nerokkain, paras, pelottavin?"

Yikes... Nyt ollaan vierailla vesillä. En katso kauhua. Mikä tahansa musiikki kauhuelokuvassa peläyttää minut! -nimimerkillä: pelästynyt Ihmeperheen elokuvateatterinäytöksessä niin, että popparit lensi pitkin salia.

Mutta, heitetään nyt vaikka Halloweenin teema. Se on aika pelottava. -nimimerkillä: niin pelottava, että itse elokuvaa en katso.


Cinema Lozenge ™ esittää: vuoden 2015 viralliset Oscar-veikkaukset

(ihan itse muotoilin pätevämpää pätevämmän otsikonkin tuohon)

Mad Max-elokuvien ylistetty jatko-osa Fury Road on varma
lukuisan Oscar-ehdokkuuden kerääjä tänä vuonna
Pidemmittä puheitta vuoden tärkeimpään elokuvapostaukseen: minun viimeiset ja vahvistetut Oscar-ehdokkuuksien veikkaukset:

[pari sääntöä: 1) esitän veikkaukseni voiton todennäköisyyden perusteella. Eli numero yksi on mielestäni varmin ehdokas ja siten todennäköisin voittaja myöskin 2) Minua ei kiinnosta niin paljon muut kuin näyttelijäkategoriat, joten esitän ne ensin ja nimenomaan toivon, että niiden kohdalla onnistumisprosenttini on korkea]

PARAS MIESPÄÄOSA
1. Leonardo DiCaprio :: The Revenant
2. Michael Fassbender :: Steve Jobs
3. Bryan Cranston :: Trumbo
4. Eddie Redmayne :: The Danish Girl
Steven Spielberg menestyy Oscareissa aina: kuvassa
Amy Ryan ja Tom Hanks - elokuvan tähdet
5. Matt Damon :: The Martian
*quck comment: koska tämän kategorian viides slotti oli ihan mahdoton. Asiantuntijat tuntuvat olevat jakaantuneen melkein kahtia Johnny Deppin (Black Mass), Will Smithin (Concussion) ja Matt Damonin (The Martian) välillä

PARAS NAISPÄÄOSA
1. Brie Larson :: Room
2. Saoirse Ronan :: Brooklyn
3. Cate Blanchett :: Carol
4. Jennifer Lawrence :: Joy
5. Charlotte Rampling :: 45 Years
*quick comment: riippuen nyt sitten Alicia Vikanderin sijoittumisesta. Voi olla, että jos akatemia tuomitsee hänen pääosaksi, niin Lawrence tai Rampling tipahtaa tästä kategoriasta veke.

PARAS MIESSIVUOSA:
1. Idris Elba :: Beasts of No Nation
2. Sylvester Stallone :: Creed
3. Mark Rylance :: The Bridge of Spies
4. Michael Shannon :: 99 Homes
5. Paul Dano :: Love & Mercy
*quick comment: Tähän kategoriaan olen itse asiassa todella luottavainen, jos tämä menee mönkään, niin syön hattuni

PARAS NAISSIVUOSA:
1. Rooney Mara :: Carol
2. Kate Winslet :: Steve Jobs
3. Alicia Vikander :: The Danish Girl
4.  Jennifer Jason Leigh :: The Hateful Eight
5. Helen Mirren :: Trumbo
*quick comment: otan veikkaukseni aika tosissani tänä vuonna ja minun piti kylmästi jättää Jane Fonda (Youth) veikkauksieni ulkopuolelle, vaikka kovasti hänen ehdokkuutensa puolella olenkin

PARAS ELOKUVA:
1. Spotlight
Son of Saul on tituleerattu kaikkien aikojen parhaimmaksi
holokausti-elokuvaksi. Se on varma parhaan
vieraskielisen elokuvan Oscar-voittaja jo nyt.
2. Bridge of Spies
3. Carol
4. The Hateful Eight
5. Mad Max: Fury Road
6. Inside Out
7. The Revenant
8. The Martian
9. The Big Short
10. Star Wars: The Force Awakens

PARAS OHJAAJA:
1. Tom McCarthy :: Spotlight
2. Alejando Gonzalez Inarritu :: The Revenant
3. Steven Spielberg :: Bridge of Spies
4. Todd Haynes :: Carol
5. Ridley Scott :: The Martian
*quick comment: Tähän kategoriaan olen ehkä kaikkein epävarmin.

PARAS (ALKUP.) KÄSIKIRJOITUS
1. Ex Machina
2. The Hateful Eight
3. Spotlight
4. Bridge of Spies
5. Sicario
*quick comment: kuten jo totesin, niin tänä vuonna yritin estää oman mielipiteeni vaikuttamisen veikkauksiini, mutta tässä kategoriassa itse haluaisin Ex Machinan niin kovasti saavan sen ansaitseman tunnustuksen, joten veikkaan sitä. Piste.

PARAS (SOV.) KÄSIKIRJOITUS
1. Steve Jobs
2. Carol
3. The Revenant
Brooklyn on tarina koti-ikävästä, rakkaudesta ja aikuiseksi
kasvamisesta. Tätä ylistettyä elokuvaa on sanottu lapsinäyt-
telijänä tunnetun Saoirse Ronanin läpimurroksi kypsempiin rooleihin
4. Room
5. The Danish Girl
*quick comment: eikö olisi jo aika yhdistää nämä kaksi käsikirjoitus-kategoriaa yhdeksi!?

PARAS KUVAUS
1. The Revenant
2. Mad Max: Fury Road
3. Sicario
4. Carol
5. Beasts of No Nation
*quick comment: jos The Revenantin Emmanuel Lubezki (lempinimeltää Chivo) voittaisi taas kuvauksen Oscarin tänä vuonna, olisi tämä hänen kolmas vuosi putkeen, kun hän sen keräisi (Gravity, Birdman). Miehen työtä nähneenä, voisin heittää hänelle vaikka kaikki Oscarit. 

PARAS PUVUSTUS
1. Cinderella
2. Carol
3. The Danish Girl
4. Brooklyn
5. Mad Max: Fury Road
*quick comment: tämä on tylsä kategoria. Aina vain kaikki ne historiikit kamppailevat tässä erässä. Miksei joku Spotlight voisi olla aivan yhtä hyvin puvustettu kuin vaikka The Danish Girl!?

PARAS LEIKKAUS
1. Mad Max: Fury Road
2. Spotlight
3. The Revenant
4. The Martian
5. The Big Short
*quick comment: tämä ja muutamat seuraavat kategoriat ovat niitä "erikoistehostepalkintoja" ja siellä kisaa täysin ne samat leffat: Star Wars, Mad Max ja ehkä The Martian

PARAS MASKEERAUS
1. Mad Max: Fury Road
Eddie Redmayne on viime vuosien vaikuttavampia
näyttelijöitä. Jos hän voittaisi Oscarin tänä vuonna
liittyisi hän Spencer Tracyn ja Tom Hanksin
seuraan miespääosan Oscar-voittajiksi, jotka
ovat perättäisinä vuosina voittaneet
Oscarinsa
2. The Revenant
3. Black Mass
*quick comment: ehdokkaita on vain kolme

PARAS LAVASTUS
1. Star Wars: The Force Awakens
2. Mad Max: Fury Road
3. Bridge of Spies
4. The Martian
5. The Revenant

PARAS MUSIIKKI
1. Star Wars: The Force Awakens
2. The Hateful Eight
3. Inside Out
4. Carol
5. Bridge of Spies

PARAS LAULU
1. "See You Again" - Furious 7
2. "Til It Happens To You" - The Hunting Ground
3. "Simple Song 3" - Youth
4. "Love Me Like You Do" - Fifty Shades of Grey
5. "Writings on the Wall" - Spectre

PARHAAT ÄÄNITEHOSTEET
Kaksinkertaisen Oscar-ehdokkaan Cordell Barkerin 
If I Was God tutkii lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoa,
1. Mad Max: Fury Road
2. Star Wars: The Force Awakens
3. The Revenant
4. The Martian
5. Sicario

PARAS ÄÄNITYS
1. Mad Max: Fury Road
2. Star Wars: The Force Awakens
3. The Martian
4. The Revenant
5. Straight Outta Compton
*quick comment: tähän kohtaan loppuu minunkin "asiantuntijuus". En muuten osaa analysoida tätä kategoriaa, kuin että on minusta loogista, että musiikkielokuva Sraight Outta Compton kisaisi äänityksestä ja Sicario (toimintaelokuva) äänitehosteista.

PARHAAT ERIKOISTEHOSTEET
1. Star Wars: The Force Awakens
2. Mad Max: Fury Road
3. The Martian
4. Jurassic World
5. The Walk

PARAS ANIMAATIOELOKUVA
1. Inside Out
2. Anomalisa
3. Late Lammas-elokuva // Shaun The Sheep-movie
4. The Peanuts Movie (Tenavat)
Diane Lane tähdittää Bryan Cranstonin
ja Helen Mirrenin kanssa elämäkertaa
kuuluisasta käsikirjoittajasta Dalton Trumbosta
5. The Good Dinosaur
*quick comment: Inside Out on ollut ennakkosuosikki jo ensi-illastaan asti. Jos se häviää, niin syön hattuni.

PARAS DOKUMENTTI
1. Amy
2. The Look of Silence
3. Cartel Land
4. He Named Me Malala
5. The Hunting Ground

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA
1. Son of Saul
2. Mustang
3. Labyrinth of Lies
4. A War
5. The Fencer -------->>> MIEKKAILIJA
*quick comment: pitäähän sitä Suomea kannattaa! (tämähän on siitä "helppo" kategoria veikata, että tässä on jo valmis "shortlist" yhdeksästä ehdokkaasta, joista viisi valitaan siis varsinaisiksi ehdokkaiksi. Kylmä, looginen matemaatikko laskisi siis rahansa tämän kategorian päälle.

PARAS LYHYTANIMAATIO
1. If I Was God
2. Sanjay's Super Team
3. World of Tomorrow
4. Bear Story
5. Carface (Autos portrait)

PARAS LYHYTDOKKARI
My Enemy My Brother on lyhytdokkari kahden sodasta
selvinneen jälleennäkemisestä
1. Body Team 12
2. Chau Beyond the Lines
3. A Girl in The River: The Price of Forgiveness
4. My Enemy My Brother
5. The Testimony

PARAS LYHYTELOKUVA
1. Ave Maria
2. Shok
3. Day One
4. Winter Light
5. Stutterer

9. 1. 2016, Cilo










I Am Number Four (I Am Number Four)

Tämän olen nähnyt joskus ennenkin ja kun se eilen telkusta tuli niin katsoin sen uudelleen. Erittäin samaistuttava, viihdyttävä teinihömppä.



...=)

BAFTA nominations 2015


Palapelin palaset alkavat kasaantua.
Ja, kuten Sini (Sinin Leffablogista) ystävällisesti muistutti, niin Oscar-ehdokkuudetkin julkistetaan jo ensi torstaina ja palaan ehdottomasti vielä sitä ennen antamaan lopulliset Oscar-veikkaukseni (ehdokkuuksista).


Mutta sitä ennen käsittelen tässä vielä nopeasti Bafta-ehdokkuudet ja laajennan analyysiani vähän näiden viiden tärkeimmän palkinnon ulkopuolellekin...

EHDOKKUUDET

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
BEST FILM
The Big Short
Bridge of Spies
The Revenant
Carol
Spotlight

BEST ACTRESS
Brie Larson – Room
Saoirse Ronan – Brooklyn
Cate Blanchett – Carol
Alicia Vikander – The Danish Girl
Maggie Smith – Lady in the Van

BEST ACTOR
Leonardo DiCaprio – The Revenant
Eddie Redmayne – The Danish Girl
Michael Fassbender – Steve Jobs
Matt Damon – The Martian
Bryan Cranston – Trumbo

BEST SUPPORTING ACTRESS
Kate Winslet – Steve Jobs
Alicia Vikander – Ex Machina
Rooney Mara – Carol
Jennifer Jason Leigh – The Hateful Eight
Julie Walters – Brooklyn

BEST SUPPORTING ACTOR
Benicio Del Toro – Sicario
Christian Bale – The Big Short
Idris Elba – Beasts of No Nation
Mark Ruffalo – Spotlight
Mark Rylance – Bridge of Spies

FILM NOT IN THE ENGLISH LANGUAGE
The Assassin – Hou Hsiao-Hsien
Force Majeure – Ruben Ostlund
Theeb Naji – Abu Nowar, Rupert Lloyd
Timbuktu – Abderrahmane Sissako
Wild Tales – Damian Szifron


~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

BAFTA on siis Iso-Britannian vastine Oscarille, samaan tapaa kuin Suomen Jussi-patsas tai Ranskan Cesar-palkinto. En lukisi liikaa näihin ehdokkuuksiin, sillä BAFTA on erittäin riippumaton Oscareiden valinnoista. Esimerkiksi muutama vuosi sitten kumpikaan. Jared Leto tai Matthew McConaughey eivät olleet edes ehdolla BAFTAan, mutta kävelivät Oscarit kainaloissa palkintokauden jälkeen menemään. Tähän EI siis päde sama sääntö kuin SAG-palkintojen kanssa (joka on siis se, että ilman SAG-ehdokkuutta on Oscaria melko vaikea voittaa). Kuitenkin BAFTA-ehdokkuus tietenkin tukee Oscar-kampanjaasi ja vahvistaa vain Oscar-ehdokkuutesi mahdollisuuksia.

COVERAGE:
  • Alicia Vikander sai jälleen kaksi ehdokkuutta (sekä pääosasta elokuvasta The Danish Girl että sivuosasta elokuvasta Ex Machina) ja tämä saa minut hyvin hämilleen. Totta puhuen, en tiedä yhtään tuleeko hän saamaan ehdokkuuden pääosasta vai sivuosasta, mutta The Danish Girlista hän TULEE sen saamaan. Mikä on mielenkiintoista on, että jos hän tosiaan saa The Danish Girlista ehdokkuuden PÄÄOSASTA, voisiko hän jatkaa putkeaan ja saada ehdokkuuden myös sivuosasta elokuvasta Ex Machina. Hänestä tulisi yksi harvoista, jotka ovat molemmat kategoriat samana vuonna valloittaneet ja taidanpa veikata, että tämän tempun tämä tyttö tulee tekemään. On meinaan sen verran vakuuttava näyttelijä kyseessä. Mutta se riippuu siis ihan täysin nyt tästä kategoriapelleilystä (josta olen jo valittanut kertaalleen)
  • Maggie Smithin ehdokkuus pääosakategoriassa ei ole mikään yllätys (haloo, brittinäyttelijä), mutta en usko hänen mahdollisuuksiinsa Oscarin suhteen. Hänen Buzz on ollut lähes olematonta. Jos joku sen saa nyt tässä vaiheessa niin se on joko Charlotte Rampling (45 Years) tai Helen Mirren (The Woman in Gold) ja minun rahani ovat ensinmainitussa.
  • Bryan Cranston sitten onnistui vakiinnuttamaan itselleen paikan Oscar-ehdokkuuksiin. Minulla ei ole enää epäilystäkään saako hän Oscar-ehdokkuuden, kuten saa myös Leonardo DiCaprio, Michael Fassbender ja Eddie Redmayne. Mielenkiintoinen kysymys onkin, että kelle viides slotti kuuluu. BAFTAT päättivät sen kuuluvan Matt Damonille, mutta en menisi vielä hakkaamaan hänen nimeänsä mihinkään kiveen.
  • MIESSIVUOSAN KATEGORIASTA: jaha, missäs Stallone kuppaa? The Big Short ja Spotlight ovat molemmat ensemble-draamoja ja on mielenkiintoista nähdä, minkä kukin palkintokomitea poimii kaikista elokuvan mahdollisista ehdokkaista suosikeikseen. BAFTAT päättivät Mark Ruffalon (Spotlighitista) ja Christian Balen (The Big Shortista), mutta todennäköisempi vaihtoehto Oscareiden suhteen on molempien leffojen poisjääminen näyttelijäkategorioiden osalta, sillä ne syövät itsensä pois, kun ei ole mitään selkeää suuntaa. Yllätyin nähdessäni Benicio Del Toron ehdokkuuden Sicariosta. Hän oli vielä alkukaudesta vahva ehdokas, mutta SAG, Golden Globe, Critics' Choice-ehdokkuuksien vyöryessä sisään, hän vähän niinkuin häilyi pois ja en enää usko hänen mahdollisuuksiinsa millään lailla. Uskon vieläkin Idris Elban olevan vahva voittaja (Oscareissa) tässä kategoriassa, ellei Stallone pystiä varasta, koska akatemia on tunneusti hyvin nostalginen
  • Julie Walters Brooklynista on myös ilmiselvä ehdokas BAFTAn puolella, mutta mitään toivoa hänellä ei ole Oscareissa. Itse asiassa parhaan naissivuosan kategoriasta on muodostunut mielenkiintoisin. Ainoa varma ehdokas tuntuu olevan Kate Winslet, jonka katson kuuluvan ns. kakkosvoittaja-kastiin, jollainen on melkein joka vuosi. Se yksi varma ehdokas, jota kukaan ei kyseenalaista, mutta kukaan ei myöskään valitse voittajaksi (viime vuosina: Reese Witherspoon - Wild, Sandra Bullock - Gravity, Amy Adams - The Master jne) (ja itse asiassa myös tämän vuoden Mark Rylance, joka saa ehdokkuuden ehdokkuuden perään, kukaan ei kyseenalaista, mutta ei hän kyllä yhtäkään pystiä tule keräämään, se on vissi ja varma se!)
  • Valitsin myös tuon parhaan vieraskielisen elokuvan kategorian tuohon, koska koin mielenkiintoiseksi, että Son of Saul, jota on pidetty varmana voittajan Oscareissa, ei saanut BAFTAlta edes ehdokkuutta. Mutta todistaa vaan BAFTAn luonnetta. Eli aika mitäänsanomaton luonne se on...
  • Lupasin esitellä vähän palkintokautta näiden viiden pääpalkinnon ulkopuolelta ja teen sen PGA, WGA, DGA-palkintojen kautta. Eli nämä ovat tuottajien (Producers' Guild), käsikirjoittajien (Writers' Guild) ja ohjaajien (Directors' Guild) kiltojen palkinnot. Ja nämä eivät sinänsä kerro Oscareista eikä ylipäätänsä palkintojen tai ehdokkuuksien jakautumisesta paljoakaan harjaantumattomalle silmälle. Mutta otetaan esimerkki viime vuodelta. Kaikki pitivät Boyhoodia varmana voittajana ainakin jommalle kummalle 1) ohjaajan tai 2) elokuvan Oscar-palkinnolle. Kuitenkin Birdman onnistui voittamaan kaikki nämä edellä mainitut kiltojen palkinnot parhaaksi elokuvaksi ja tämä periaatteessa sinetöi pelin. Kun jollain elokuvalla on näin yksimielinen tuki takanaan näiltä alan ammattilaisten killoilta, ei tarvinnut olla rikaskaan mies laskeakseen rahansa Birdmanin voitolle Oscareissa ja kuinkas sitten kävikään.
  • Miksi otan nämä kiltojen palkinnot tänä vuonna esille; koska mielenkiintoisesti PGA jätti muutaman ennnakkosuosikin ehdokkuuksien ulkopuolelle muun muassa Room, Carol ja Steve Jobs!!!!! Mitä tämä tarkoittaa Oscar-kisan kannalta? Ei se ainakaan näiden elokuvien mahdollisuuksia parantanut.


...=)





LinkWithin