Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Kaikenkattava kauneus ei ole huono elokuva. Se on genre-elokuva. Se on puhdasta hömppää, parhaimmillaan. David Frankel (Paholainen pukeutuu Pradaan) on kyseisen genren helmiä. Hän osaa käyttää kuvaa ja tehdä siitä pehmeää. Hänen elokuvaansa on helppo katsoa. Se on eskapismia, keittiöpsykologiaa ja kevytfilosofiaa. Se käyttää elokuvatähtiä vain nimiensä, ei lahjojensa takia. Kaikki elokuvassa ovat rikkaita ja miljöö aina niin edustuksellinen New York.

Elokuva on saanut vastaansa ison kriitikkojen älämölyn, jokaisen erikseen haukkuessa elokuvan maan rakoon. Tällä kertaa voin vahvistaa säännön, että mitä enemmän kriitikko vihaa, sitä parempi elokuva on. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kriitikko ei tästä elokuvasta löydä järjenhiventäkään. Mutta kriitikon tulisi olla tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että hän ei todellakaan ole kohderyhmää. Elokuva on siirappinen, kliseinen, lälly, romanttinen, koristeinen, epäuskottava, hölmö, mutta siksi aivan täydellinen.

Will Smith on surutyötä tekevä isä, jonka kuusivuotias tytär on kuollut. Kate Winslet, aina yhtä loistava Michael Pena ja Edward Norton ovat työkavereita, jotka tarvitsevat pomonsa takaisin elämän ja kuoleman rajamailta keskittymään firman pystyssä pitämiseen. Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore ovat näyttelijöitä, jotka työkaverit palkkaavat esittämään Kuolemaa, Rakkautta ja Aikaa Will Smithille, jotta hän saisi elämälleen taas merkityksen.

Elokuvaa katsoessa tajusin viimein, että en erityisemmin pidä Will Smithistä. Minusta hän on näyttelijänä liian reipas ja liian vilkas. Näyttelijän täytyisi kuitenkin omata tietty hippunen itsetuhoisuutta, melankoliaa ja haavoittuvaisuutta. Smith on ihan hyvä hymyilevänä naistenmiehenä, mutta rooleissa, jossa hänen täytyisi olla syvällinen... ei. Sen sijaan hän on oppinut muutaman maneerin ja käyttää näitä ilmeitä esittäessään muka-surullista. Hänestä olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä.

En ole myöskään suurin Naomie Harrisin fani. Ja minusta hän on erittäin osaava näyttelijä, mutta henkilökohtaisesti minusta hänen äänensä on vain kuolettavan tylsä. Edward Nortonista en ole koskaan pitänyt - liekö hän esittänyt yhden kerran liikaa ällöttävää roolia. Muista näyttelijöistä sitten taas pidinkin mahdottoman paljon.

Michael Penaa olen kehunut kerta toisensa jälkeen. Siinä, missä kenellä tahansa olisi hankaluuksia saada elokuvan kornit replat toimimaan Michael Pena hallitsee täydellisesti tekniikkansa. Esimerkiksi kun hänen täytyy saada imelä repliikki toimimaan, hän kuiskaa sen. Kun hän esittää surullista, hän ei Smithin tavoin imitoi surullista ilmettä, vaan näyttääkin välinpitämättömältä. Tämä luo hänestä mahdottoman aidon näyttelijän, sillä kuka ihminen muka näyttää toiselle ihmiselle surunsa tuosta noin vain? Ihminen on mahdottoman monimutkainen psykologiassaan ja pyrkii muun muassa peittämään tunteitaan.

Kate Winslet on jumala. Ja oli kertakaikkisen hauskaa nähdä hänet oikeana ihmisenä. Hihkahdin ääneen elokuvateatterissa kun hän hyppi taksista ulos ja ylös rappusia Will Smithin asunnon ovelle. Hän osaa oikein kävelläkin! Aikaisempien korsettirooliensa takia en ollut varma käveleeköhän itse, vai onko hänen vyötäröstä alaspäin pieni minionien armeija kantamassa hänen torsoaan paikasta toiseen.

Helen Mirrenillä on kaikkein hauskinta päästessään leikittelemään vähän höpsänän näyttelijäfriikin roolia, joka omaksuu Kuoleman roolinsa täysin sieluin. Keira Knightley on vain niin sympaattisen kaunis. Jacob Latimorella on vähiten tehtävää roolissaan, mutta haluan nähdä hänet uudestaa jossain oikeassa roolissa. Ann Dowd on harmillisen jämähtänyt parin kohtauksen sivurooleihin.

Oikein viihdyttävä elokuva. En edes tiedä olenko itse elokuvan pääasiallista kohderyhmää, joten luvata voin, että aidot hömppäfriikit hullaantunevat tästä siirappisesta kliseestä täysin. Elokuva voisi minun puolestani jopa voittaa puvustuksen ja lavastuksen, kuvauksen Oscarit. Näin herkullista elokuvamaailmaa saa etsiä kiven ja hakkuun kanssa välillä, kun mieli tekee vain ...niin, no ...roskaelokuva täydellisyyttä



...=)










Empire State (Empire State)

Se tunne kun elokuvasta ei ole muuta sanottavaa kuin "meh". Liam Hemsworth on tyhmä 70-lukulainen pojankloppi, joka päättää vielä tyhmemmän kaverinsa kanssa ryöstää vähän rahaa. Dwayne Johnson on vastuullinen poliisi ja ympärillä pyörii myös tuttuun tapaan 70-luvun huume- ja mafiapomot kaikki kyttäämässä omia osuuksiaan potista.


...=)


Kevytkenkäinen (Easy Virtue)

En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi Jessica Bielistä ei ole tullut suurempaa tähteä. Hän on ollut kuuluisa jo melkein kaksi vuosikymmentä, mutta silti hänestä ei ole noussut kovinkaan suurta pääosanesittäjää. Hänellä ei ole oikein hittielokuvaa eikä liiemmin palkintoehdokkuuksia. Tuntuu jääneen enemmän kuuluisamman puolisonsa varjoon. Voi toki olla, että en pysty täysin objektiivisesti ymmärtämään hänen uraansa, sillä minusta hän on yksi kauneimmista ihmisistä, mitä maa on päällään kantanut. En siis osaa sanoa kuinka taitava tai lahjakas tai karismaattinen hän on, kun voisin katsoa hänen lukevan puhelinluetteloa kaksi tuntia ja sanoa sitä hyväksi elokuvaksi ja roolisuoritukseksi.

Ainoa, mistä en pitänyt tässä elokuvassa, oli tyhmä loppuratkaisu. Inhoan sitä, kun käsikirjoittajat kirjoittavat itsensä pussiin ja sitten yrittävät avata itsensä sieltä viime sekunneilla keksimällä jonkun tuulesta temmatun juonenkäänteen, mihin katsoja ei millään voi enää siinä vaiheessa uskoa. Kristin Scott Thomas on tässä elokuvassa ihan törkeän huono. Muutenkin elokuvan ailahtelevainen tunnelma välillä muistuttaen jotain 20-luvun komediaa, välillä jotain 60-luvun saippuaoopperaa, saa ajoittain allekirjoittaneen ainakin raapimaan päätään.








...=)

Think Like a Man (Think Like a Man)

Tosi kiva elokuva. Hömppäähän tämä on, mutta tälläisten genre-elokuvien kanssa yleensä saa, mitä tilaa. Ei tämä nyt erityisen hyvä ole, mutta yllättäen ei ärsyttänytkään. Toki sukupuolistereotypioita käytetään röyhkeästi hyväksi, eikä tämä nyt erityisen naurattava komedia ole, mutta näyttelijäkaarti on kiiltokuviakin viehättävämpi ja kukapas ei tälläiseen maailmaan välillä haluaisi paeta?


...=)


True Memoirs of an International Assassin (True Memoirs of an International Assassin)

Ok. Todella huono. Mutta juuri sen kaltainen, mitä tälläiseltä rainalta odottaakin. Täyttää kevyesti illan myöhäiset tunnit, kun ei vielä nukuta, mutta ei jaksa katsoa mitään hevimpääkään shittiä. Andy Garcia on ihan kevyesti ikääntynyt tunnistamattomaksi.


...=)



Movie Monday #86 - Aina vaan hyvä

Monet leffat alkavat vuosien saatossa näyttää naurettavilta. Mistä leffasta pidit lapsena, joka sitten vuosien päästä aikuisena toimii edelleen? Mikä leffa on aina vaan hyvä?

Makuni on muuttunut sitten lapsuuden (ja mikäköhän ajanjakso tässä katsotaan kuuluvan lapsuuteen?), mutta sanotaan nyt vaikka, kiitos Johnny Deppin, yksi elokuva, joka vuosien päästä aikuisena toimii edelleen.


...=)

Ride Along 2 (Ride Along 2)

En ole nähnyt ensimmäistä osaa. Mutta sanon tämän silti: yllätyin positiivisesti, kuinka paljon pidin tästä. Ice Cube ei ole koskaan kuulunut suosikkeihin, sillä minusta hänen yhden ilmeen näytteleminen on vähän kulutettu jo, mutta nähtävästi, kun hänen ympärilleen saadaan tarpeeksi osaajia, hänestä tulee ihan ok tälläisessä komediassa, jossa hänelle voi nauraa. Silti hän on selvästi heikoin lenkki koko elokuvassa.

Juoni on yksinkertainen. Ice Cube on kokenut rikosetsivä Atlantassa, jonka kontolle yllätys, yllätys päätyy poliisipiirin uuden tulokkaan Kevin Hartin opastaminen. Hart on tietysti ihan tunari. Kun kaksikolle aukeaa keikka Miamista, Ice Cube vastentahtoisesti raahaa Hartin mukaansa, ja yllätys yllätys, altavastaaja näyttääkin konkarille närhen munat. Kevin Hart on myös menossa naimisiin ja yks kaks yllättäen tuleekin kiire takaisin häihin ja sitä sitten jännätään, että ehditäänkö. Olivia Munn on Miamin poliisipiirin rikosetsivä. Benjamin Bratt on pahis.

Buddy cop-genre on kulutettu melkein loppuunsa asti, mutta syystä. Se toimii. Minua itseäni ei ainakaan haittaa tietty kliseisyys tai ennalta-arvattavuus, kunhan komedia on hauska. Ja Ride Along 2 on todella mukiinmenevä. Ääneen sain nauraa ja muutenkin liian usein löydämme itsemme television äärestä iltaisin, kun mieli tekisi katsoa jotain hauskaa ja kevyttä ja sellaista ei löydä tikullakaan. Lisäksi kun aina uusi sukupolvi löytää tiensä tämänkin genre-elokuvan luo, niin eihän se niin ollen ole kulunut, joten miksi ei.


Veikkaan, että Kevin Hart on sellainen hahmo, josta joko tykkää tai sitten ei. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Siksi katson varsin mielelläni hänen temmellystään tälläisessä komediassa. Mutta teille Hartista piittaamattomille, en todellakaan suosittele, sillä tässä häntä saa aimoin annoksin. Benjamin Bratt on loistavasti roolitettu tuollaisen miehekkään auktoritäärisen pahiksen rooliin, joka naurattaa ihan vain siksi, että Bratt on niin ilmiselvä näyttelemisessään. Häntä ei hienovaraiseksi voi syyttää. Olivia Munn nyt on tyttöystävä -roolissa, mutta pääsee sentään pieksemään pahiksia.

Tämän vuoden The Tree of Life. Oho, eikun... No, jotain sinne päin. Ota tai jätä.





...=)


The Crown

Netflixin The Crown-sarjaa on sanottu kaikkien aikojen kalleimmaksi tv-produktioksi. Tämän laadun kyllä huomaa. Suuria laajoja yleisötapahtumia 1950-luvulta kuvataan joskus vain lyhyitäkin hetkiä ja en voi olla kuin ajattelematta, että onpa sääli kaataa noin paljon rahaa noin lyhyeen kohtaukseen. Mutta ajankuva on tehty erittäin pieteetillä ja hienovaraisesti. Jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty ja tämä on mukavaa pakoa tämänpäivän ihmiselle omasta nykyaikaisesta arjestaan.

The Crown sijoittuu ajallisesti Kuninkaan puhe- ja The Queen elokuvan väliin. Kuninkaan puhe kertoi Queen Elizabeth II:n isästä, änkyttävästä Kuningas Georgesta. The Queen puolestaan nappasi kiinni Kuningatar Elizabethin elämästä 90-luvun lopusta. The Crown sarjaa alkaa 1940-luvun lopusta ja toivottavasti jatkuu vaikka sinne 90-luvulle asti. Niin paljon olen tykännyt tämän sarjan seuraamisesta. Salainen toiveeni on, että myöhemmillä kausilla roolitettaisiin Meryl Streep Margaret Thatcerin rooliin ja Helen Mirren Kuningattareksi.

Vaikka sarjan tekemiseen on käytetty paljon rahaa, se omaa myös sellaista laatua, jota ei pysty rahalla ostamaan. Jokainen yksityiskohta toimii ja lopputuloksena on erittäin hieno draama. Rakenteellisesti hienoin jakso on numero 5, "Smoke and Mirrors". Se kuvastaa hienosti sitä, miten sarja toimii koko ajan kuin kolmella tasolla. Ensimmäinen taso on perus narratiivinen taso, jossa juoni liikkuu. Sen lisäksi sarja kulkee koko ajan sillä temaattisella tasolla, jossa pohditaan monarkian ja kuningasperheen asemaa nyt ja tulevaisuudessa sekä niitä arvoja, jotka ylläpitävät monarkiaa. Kolmas taso kuvaa Kuningatar Elizabethin henkilökohtaista kamppailua tullakseen kansan arvoiseksi hallitsijaksi ja samalla pitää monarkia elinvoimaisena ja perheensä ja ystävänsä tyytyväisinä. Tältä kolmannelta tasolta useimmat sarjan ristiriidoista haetaankin. Elizabeth on koko ajan ristitulessa, kun hän joutuu tekemään päätöksiä, jotka hyödyttävät monarkiaa, mutta vahingoittavat hänen puolisoaan Prinssi Philipiä, sisartaan Prinsessa Margaretia tai ystäviään, lapsiaan tai henkilökuntaansa.

The Crown on tavallaan kuin uuden sukupolven Downton Abbey, mutta parempi. Siinä, missä Downton Abbey keskittyi yläluokkaisen perheen joskus triviaalisiinkin ongelmiin, The Crown tuntuu ottaneen aiheekseen paljon syvemmät teemat. Vaikka tiedämme, miten monarkia on pysynyt Britanniassa elinvoimaisena tähän päivään asti, jännittää sitä silti, miten näiden henkilöiden teot vaikuttavat Ison-Britannian tulevaisuuteen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin silti tarkastella näiden hahmojen psykologisia vaikutuksia - millaista on elää julkisuuden henkilönä ja koko ajan uhrata omat toiveet, haaveet ja halut oman maansa puolesta. Erityisesti Kuningatar Elizabeth tuntuu joissain jaksoissa olevan kuin joku uhrilammas, joka on aina suuren haasteen edessä, josta ei ole ylipääsemistä kuin vain hammasta puremalla ja kärsimällä. Jos haluaa löytää uutta kunnioitusta tätä kuningasperhettä kohtaan, niin suosittelen ainakin katsomaan tämän sarjan.

Suosittelisin myös monarkian vastustajille katsomaan tätä sarjaa, sillä niin hyvin tätä katsoessa oppii ymmärtämään kuningattaren/kuninkaan merkitystä demokratiallekin sekä hyvin toimivalle valtiolle. Mutta suosittelen ennen kaikkea loistavan draaman ystäville. Kuten sanoin, niin tämä temaattisesti ja rakenteellisesti yksi hienoimmista sarjoista, joita olen nähnyt.

Roolisuoritukset ovat loistavia. Parhaiten mielestäni pärjää pääosan Claire Foy. Puolessavälissä sarjaa huomasin unohtaneeni, että katson näyttelijää näyttelemässä tätä kuningatarta. Muutenkin hän on täydellisesti omaksunut kuningattaren puhetavan ja jopa kävelytyylin. Matt Smith näyttää mielestäni paljon paremmalta vaaleissa hiuksissa ja hienon roolisuorituksen hänkin tekee. Hän nappaa hyvin kiinni Prinssi Philipille ominaisista luonteenpiirteistä. Shown uhkaa varastaa Vanessa Kirby, joka tulkitsee roolisuorituksensa lomassa mielenkiintoisia sävyjä, kuten sisarkateutta, epätoivoista rakastumista, surua isänsä poismenosta sekä halua hallita oma tulevaisuutensa. John Lithgow (joka tuntuu olevan miljoonassa roolissa tänä vuonna) on jo voittanut osastaan Critics' Choice-palkinnon, enkä ihmettele valintaa voittajaksi pätkän vertaa. Koska hän on l-o-i-s-t-a-v-a! Yksi parhaimpia dramaattisia näyttelijöitä, jonka veteraanin kokemuksen kyllä huomaa. Hänen tekniikkansa on veitsen terävä ja erittäin hiottu. On tajuttoman mielenkiintoista seurata, miten hän luo tätä hahmoa ja näyttelee häntä kohtauksesta toiseen. Erityisen hienona pidän, miten hän tulkitsee hahmon sävyjä. Yhdessä hetkessä hän on tämä suuri historiallinen merkkihenkilö, jolla on auktoriteettiä ja vaikutusvaltaa. Toisessa hetkessä hän on kuin maansa myynyt, sureva isä ja kolmannessa hetkessä hän on pahanteosta kiinni jäänyt pikkupoika. Toisin sanoen, hän ei tyydy imitoimaan tämän kuuluisan miehen eleitä tai edes tyydy tekemään johtopäätöksiä, vaan hän täyttää roolisuorituksensa tunteella - näyttää, miten tämäkin hahmon on ihminen.

Yleensä en pidä Hans Zimmerin mahtipontisesta musiikista, mutta tähän se sopii. Sarjan pääsäveltäjä Rupert Gregson-Williams tuntuu selvästi myös ottaneen vaikutusta Zimmeriltä ja käyttää samalla lailla voimakasta musiikkia läpi sarjan ja se tuntuu vain vahvistavan näitä draaman kerroksia, joita sarjassa käydään läpi. Mutta minun täytyy loppuun paljastaa oma puolueellisuuteni: itse koen olevani jokseenkin monarkisti ja tykkään hirveästi katsoa elokuvia kaikista kuninkaallisista Keski-Ajalta tähän päivään.



...=)





Elle (Elle)

Marion Cotillard, Nicole Kidman, Diane Lane, Sharon Stone eivät halunneet olla elokuvan kanssa missään tekemisissä heti käsikirjoituksen luettuaan. Kun sitten Isabelle Huppert'ia haastatellaan elokuvan tiimoilta ja häneltä kysytään, että epäröikö hän yhtään ottaessaan roolia vastaan. Miettimättä kahta sekuntia, hän sanoo huolettomasti "ei".

Michéle Leblanc (Huppert) on keski-ikäinen pariisilainen yritysjohtaja, joka raiskataan kotonaan. Hän ei soita poliisille, hän ei tunnu juuri silmiään räpäyttävän, vaan nousee lattialta ylös, siivoaa tapahtuneesta johtuneen sotkun ja ottaa kylvyn. Söpö kissa tarkkailee koko tilannetta.

Samaisessa haastattelussaan Huppert kuvaili hahmoaan post-feministiseksi. Allekirjoittaisin tämän analyysin ja suosittelen kaikkia sisäistämään tämän, ennenkuin kävelee sisään elokuvateatteriin vain loukkaantuakseen elokuvan suhteesta raiskauksen teemaan. Michélen hahmoa määrittää syvästi hänen haluttomuus uhriuteen. Mutta mikä on vielä mielenkiintoisempaa on, että hän ei halua olla edes feministinen sankari tai kostaja. Hän jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pippurisumutteen hän käy ostamassa, mutta seuraavan kerran kun raiskaaja palaa, hän tutustuukin tähän lähemmin ja tuntuu kuin suorastaan kannustavan raiskaamistaan.

Michélen taustaa väritetään hänen isänsä tarinallaan. 1970-luvulla hän teki massamurhan perheen naapurustossa ja tämä on määrittänyt Michélen elämää tähän päivään asti. Kuvailisin hänen hahmoaan jopa post-psykologiseksi, jos niin voi sanoa. Tässä naisessa olisi tasoja ja kerroksia kuorittavaksi ja analysoitavaksi. Miten elämän mittainen uhrina oleminen häntä on muokannut? Hänen älykkyytensä ja huomattava varallisuutensa pistävät hänet ylempään asemaan kuin suurin osa kanssaeläjistään - mukaan lukien oma poika. Mutta Michéle ei ole nainen joka istuisi terapeutin sohvalla itkien isänsä teoistaan tai nyyhkyttäen huolesta, että rakastaako kukaan häntä kylmäkiskoisuudestaan huolimatta. Elokuva on sen sijaan raskaasti sykkivä psykologinen trilleri, jossa jännityselementti haetaan eläimellisten viettien - seksuaalisten halujen suhteesta älylliseen, hillittyyn, sosiaalisten ja kulttuuristen normien hallitsemaan elämään. Mieleen tulee toinen Isabelle Huppert'n teos The Piano Teacher.

Harmi vain, että inhosin The Piano Teacheria ja Ellekin tarjoaa oman lukunsa wtf?-hetkiä. Purskahdin nauramaan täysin hijaisessa elokuvateatterissa, kun Michéle kävelee raiskaajansa talon luota pois ja vielä toiselta puolelta katua huikkaa raiskaajalleen, että "kiitos kivasta illasta".

Toisin kuin The Piano Teacherin kohdalla, Ellen kanssa näen kuitenkin tälläiselle provokatiiviselle naljailulle merkityksen. Elle pyytää katsojaa haastamaan jokaista elämäämme hallitsevaa normia. Tästä haetaan symboliikkaa läpi elokuvan. Uskonto ja uskonnolliset rituaalit näyttelevät esimerkiksi sivuroolia elokuvassa ja mikäpäs sen parempi vertauskuva siveellisyyden ja seksuaalisuuden rajulle kädenväännölle. Ulko-ovistamme ulos astuessamme vedämme kaikki hiihtopipot naamaan ja teeskentelemme olevamme siveellisiä, synnittömiä ja viattomia ihmisiä. Mutta harvoin näin on. Silti halveksimme raiskaajaa, joka peittää kasvonsa tekonsa ajaksi...

Isabelle Huppert ei ole mielestäni kovinkaan monipuolinen näyttelijä. Hänellä on se yksi kylmä, narttumainen ilme. Mutta taidan myöntää, että Elleen hänet on roolitettu juuri oikein. Elokuvan teemojen lisäksi, jännitysnäytelmä tapahtuu Huppert'n tulkinnan kanssa. Onko hänen hahmonsa piittaamaton, arvaamaton sosiopaatti, vai onko hän uhri? Harvoin on yksikään näyttelijä onnistunut pitämään katsojaa samalla lailla penkin reunalla tarkkaillen jokaista, minimaalistkain elettä, jonka hän tekee. Näin hallitaan katsojaa hyvin rakennetulla, eloisalla roolisuorituksella, josta on tekstikirjanäytteleminen hyvin kaukana. Ehdottomasti tulevan Oscar-ehdokkuutensa arvoinen.




...=)






SAG Awards Nominations 2016

Screen Actors' Guild on Yhdysvaltain elokuvanäyttelijöiden liitto. Täten palkinnoista äänestäjinä toimii näyttelijät. He palkitsevat vain näyttelijäsuoritukset ja stuntit. Parhaan elokuvan, ohjaajan, käsikirjoittajan yms. palkintoja ei jaeta. SAG-palkinnot ovat siinä mielessä tärkeitä palkintoja, että hyvin harvoin kukaan on voittanut Oscaria, saamatta SAG-huomiota. Luonnollisesti, koska äänestäjät monta kertaa ovat samoja kummassakin palkinnossa. Yleensä SAG-gaala myös heittää muutaman villin kortin peliin eli toisin sanoen poikkeaa Golden Globejen ja Critics' Choice Awards-palkintojen linjasta. Eniten tästä pakasta vielä erottuu BAFTAt, jotka hyvin usein kulkevat täysin omaa tietään. Baftoilla on kuitenkin se merkitys, että se vahvistaa näitä muita palkintoja. Esim. viime vuonna Brie Larson, Mark Rylance ja Leonardo DiCaprio voittivat Oscareidensa lisäksi myös BAFTAn.

Outstanding Performance by a Male Actor in a Leading Role

Casey Affleck, “Manchester by the Sea”

Andrew Garfield, “Hacksaw Ridge”

Ryan Gosling, “La La Land”

Viggo Mortensen, “Captain Fantastic”

Denzel Washington, “Fences”

Niinkuin minä Golden Globe-postauksessani manailin, että Viggo Mortensen mitään kunnon jalansijaa tässä Oscar-kisassa tule saamaan ja eikös se sitten täälläkin ehdokkaana löydy. Nyt kun Critics' Choice, Golden Globe ja SAG-ehdokkaat ovat selvillä, niin voisin tästä päätellen ajatella, että neljä varmaa ehdokasta Oscareihin olisi Affleck (Manchester by the Sea), Garfield (Hacksaw Ridge), Gosling (La La Land) ja Washington (Fences). Kisa viidennen paikasta käydää sitten todennäköisesti Mortensenin ja Joel Edgertonin (Loving) kesken. Sanomattakin lienee selvää, että oma kannatuksen putoaa Edgertonin leiriin. Sama homma oli muuten viime vuonna. Parhaan miespääosan kategoria olisi ollut muutoin sillä selvä, mutta viidettä ehdokasta jännitettiin, että olisiko se Matt Damon (The Martian) taikka vaikka Michael Keaton (Spotlight). Joka tapauksessa olen onnellinen, että Casey Affleck näyttää todennäköiseltä voittajalta ja että tänä vuonna nuoremmatkin miespääosan esittäjät ovat saaneet rooleillaan huomiota, ettei siellä ole pelkstään ne iänikuiset vanhat gubbet.

Outstanding Performance by a Female Actor in a Leading Role

Amy Adams, “Arrival”

Emily Blunt, “The Girl on the Train”

Natalie Portman, “Jackie”

Emma Stone, “La La Land”

Meryl Streep, “Florence Foster Jenkins”

Suurimmat järkytykset tulivat näissä SAG-ehdokkuuksista tästä kategoriasta. Kuten itse asiassa viime vuonnakin, kun SAG-gaala päätti kaikista muista palkinnoista poiketen huomioida esim. Sarah Silvermanin (ansaitusti) osastaan I Smile Back. Mutta Emily Bluntin nimi oli varmasti kaikkien veikkauslistojen häntäsijoilla. Ruth Negga (Loving), Annette Bening (20th Century Women) ja Isabelle Huppert (Elle) jäivät nyt sitten rannalle ruikuttamaan. En kyllä erityisemmin kannattanut yhtäkään näistä ehdokkaista, mutta yllätyksenä tämä toimi. Ja olisihan se kiva, että Blunt viimein saisi (ENSIMMÄISEN) ehdokkuutensa! Olen vain tyytyväinen, että Amy Adamsin ehdokkuus näyttää nyt todella varmalta. Luoja, että rakastuin hänen suoritukseensa Arrivalissa...

Outstanding Performance by a Male Actor in a Supporting Role

Mahershala Ali, “Moonlight”

Jeff Bridges, “Hell or High Water”

Hugh Grant, “Florence Foster Jenkins”

Lucas Hedges, “Manchester by the Sea”

Dev Patel, “Lion”

Jostain syystä SAG-gaala tuntuu suosineen Florence Foster Jenkins-filmiä vaikkapa Loving tai Nocturnal Animals elokuvien sijaan. Itse uumoilin Florencen nähtyäni, että se jotain huomiota saisi, mutta se ei missään vaiheessa muodostunut minulle miksikään ehdottomaksi suosikiksi ja vaikka roolisuoritukset siinä olivat hyviä, en pidä sitä mitenkään maailmaa mullistavana teoksena, joten sinänsä on vähän sääli, että se on saanut näinkin paljon jalansijaa. Tosin, jos joku, niin se on Meryl Streep joka ansaitsisi kahdenkymmenennen ehdokkuutensa. Veikkaanpa myös tämän miessivuosan kategorian kohdalla, että näiden ehdokkuuksien julkistamisen jälkeen on aika selvää, että varmoja ehdokkaita ovat Bridges (Hell or High Water), Patel (Lion), Ali (Moonlight) ja kaksi viimeistä "slottia" ovat sitten loppujen kinasteltavissa. Hedges (Manchester by the Sea) ei saanut rakkautta Golden Globeilta eikä Grant Critics' Choiceilta. Kisa on siis heidän kohdallaan täysin auki.

Outstanding Performance by a Female Actor in a Supporting Role

Viola Davis, “Fences”

Naomie Harris, “Moonlight”

Nicole Kidman, “Lion”

Octavia Spencer, “Hidden Figures”

Michelle Williams, “Manchester by the Sea”

Naissivuosan kategoria ei tarjoa yllätyksen yllätystä. Taitaapa se olla vieläpä täysin sama, mikä Globet selekoivat. En yllättyisi, jos tämä kokoonpano olisivat myös Oscar-ehdokkaina, mikä olisi hienoa, sillä en ajatellut että Octavia Spencer olisi tänä vuonna Oscar-ehdokkaana, mutta hyvä on jos on. Rakastan sitä naista.



p.s. tänään tuli suru-uutinen siitä, että Arrivalin soundtrack on diskattu Oscar-harkinnasta. Tämä on suuri sääli, sillä itse ainakin rakastuin Johan Johanssonin työhön tässä leffassa. Tavallaan kuitenkin ymmärrän, miksi näin on päätetty, sillä elokuvan alussa ja lopussa soinut kaunis melodia on Max Richterin kynästä (On the Nature of Daylight), mutta läpi elokuvan Johanssonin ratkaisut olivat niin kummittelevia, että en voi olla surematta.

...=)

Blue Jay (Blue Jay)

Viime yö oli outo. Menin jo aikaisin illalla nukkumaan kun silmät eivät meinanneet pysyä auki ja sitten tasan puoli yhdeltä säpsähdin hereille ja tuntui kuin olisi ollut keskipäivä. Muutaman tunnin siinä pyörittyäni nousin ylös ja laitoin televisiosta Netflixin päälle. Ensimmäinen nimike, joka eteeni viskoutui oli "Blue Jay" ja sitä enempää ajattelematta, napsautuin sen päälle. Elokuva oli tunnelmaltaan juuri, mitä siihen kohtaan tarvitsinkin. Pikkukaupungin rauhalliset kadut, mustavalkoinen kuva ja elokuvan keskiössä vain kaksi ihmistä, juttelemassa.

Jos olet nähnyt toisen Mark Duplass'n tähdittämän elokuvan "Your Sister's Sister":in, niin tämä on kuin jatko-osa sille. Oudolla lailla näissä kahdessa elokuvassa on ihan samanlainen rakenne. Ensin ensimmäisen tunnin verran näemme kahden tai maksimissaan kolmen henkilön keskustelua ja sitten loppumetreillä esitellään joku uusi juonikuvio, mikä siinä vaiheessa tuntuu auttamattoman myöhäiseltä. Your Sister's Sisterissa tämä juonipaljastus oli se, että Mark Duplass'sta tulisi oman lapsensa isä sekä setä. Blue Jayssa juonipaljastus liittyy myös lapseen, mutta enemmänkin sen lapsen kohtaloon kaksikymmentä vuotta sitten.

On todella sääli, että molemmat elokuvat on pilattu tälläisillä turhilla melodramaattisilla juonitwisteillä, sillä aina siihen asti, pidin molemmista elokuvista. Blue Jaykin osuu todella hyvin kaikkiin oikeisiin nuotteihin kun kaksi ystävää nostalgian humussa pohtii, mitä elämällään tekivät. Se on todella koskettavaa ja aitoa draamaa. Jos elokuva olisi vain pitäytynyt siinä viestissä, niin hyvä - erittäin tunnelmallinen, rauhallinen draama. Mutta - se typerä juonitwisti tekemässä koko elokuvasta täyden vitsin, jonka ainoa päämäärä tuntuu vain olevan sen juonitwistin piilottaminen tai jotain.

Sarah Paulson on ihan kiva. En ole vielä hokannut, mikä tekee tästä naikkosesta kaiken ylistyksensä arvoisen, mutta ihan kelpo roolisuorituksen tässä tekee. Enkä usko, että se oli edes kauhean helppoa, sillä tämä elokuva keskittyy kuitenkin niin paljon kahden näyttelijän taitoihin kannatella elokuvaa. Olemme koko ajan kuin kiinni heidän kasvoissaa, katsomassa jokaista pientä elettä. Tälläisessä näyttelemisessä aitouden ja spontaaniuden säilyttäminen on varmasti vaikeaa, mutta Paulson siihen pystyy.

Mark Duplass on kuin sormien läpi valuvaa vettä.


#elokuvahaaste2016 (23. Mustavalkoinen elokuva)



...=)

Arrival (Arrival)

Hyvin harvoin olen antanut itselleni luvan aloittaa varoittamalla juonipaljastuksista. Tänään, olen siihen luvan itselleni myöntänyt. Haluan tehdä selväksi, että Arrivalin viime sekuntien myötä minulle tuli selväksi, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista. Jotta pystyn totuudenmukaisesti avaamaan syyn siihen, täytyy minun käsitellä elokuva kokonaisvaltaisesti.

Elokuvan premissi on se, että kieli on kaiken alku. Se on ensimmäinen konfliktissa vedettävä ase. Kieli on työkalu, jonka avulla hahmotamme maailman. Siksi haluan aloittaa arvosteluni selittämällä englanninkielisen sanan "sphere". Sanalla on monta suomennosta. Se voi tarkoittaa palloa. Se voi tarkoittaa alaa tai aluetta. Se voi tarkoittaa piiriä ja ympäristöä. Sekä se voi tarkoittaa sfääriä. Ihminen ymmärtää ajan sanan "sphere" kautta. Aika on ulottuvuus, joka kattaa jokaisen kohdan maailmastamme. Aikaa on kaikkialla. Ymmärrämme ajan myös lineaarisena. Jollain on alku ja loppu.

Sitten vähän vaikeammin ymmärrettävää asiaa. On hyvin todennäköistä, että aika ei kuitenkaan ole sfääri, ala, piiri tai ympäristö. Vielä todennäköisempää on, että aika ei ole lineaarinen. Muun muassa Nietzche tai Arthur Schopenhauer ovat esittäneet, että aika on syklinen. Heidän mielestään aika jatkui ikuisuuteen, mutta ei lineaarisena, vaan syklisenä. Toisin sanoen, heidän mielestään tulemme elämään tismalleen saman elämämme, täysin samanlaisena, aina kun synnymme ja aina kun kuolemme tästä ikuisuuteen. Schopenhauer vaipui näistä ajatuksista syvään masennukseen ja epätoivoon - pessimismiin. Mikä on sinänsä looginen lopputulos näille ajatuksille. Ihmisen halu elää kuitenkin perustuu parempaan huomiseen. Nietzche kuitenkin ajatteli päin vastoin. Hän ajatteli, että vaikka elämme saman elämän täysin samanlaisen kerta toisensa jälkeen, ihmistä ajaa eteenpäin amor fati. Amor fati on termi, joka kuvaa asennetta, jossa ihminen pitää kaikkea elämässään (sekä hyvää että pahaa) hyvänä tai ainakin välttämättömänä, sillä nämä ovat ne asiat jotka tekevät elämästäsi elämäsi, halusit niin tai et.

Sanomattakin lienee selvää, että käsikirjoitus joka vaatii kolmen kappaleen pohjustuksen Nietzchen syvällisimpien ajatusten avulla, on täydellinen. Eric Heissererin mielellä ei ilmeisesti ole rajoja. Jo pelkstään miten hän on mielessään hahmotellut mahdollisen alienin invaasion, on kerrassaan nerokas. Miten hän on luonut heille kielen, hahmotellut heidän ulottuvuutensa ja ymmärryksensä. En tiedä missä loppuvat käsikirjoitajan ja missä alkavat ohjaajan visio - niin sulavasti ne limittyvät toisiinsa, kun saamme hyvin vahvaa jälkeä muun muassa siitä, miltä alienit näyttävät tai miten maailma reagoi tälläiseen uudenlaiseen uhkakuvaan. Tavallaan elokuva kulkee tajuttoman monella tasolla.

Louise Banks (Amy Adams) on maailman arvostetuimpia kielitieteilijöitä, joka rekrytään USAn armeijan toimesta luomaan yhteys maahan tulleiden alieneiden kanssa. Apunaan hänellä on Ian Donnelly, teoreettinen fyysikko sekä Eversti GT Weber (Forest Whitaker). On käsittämättömän hienoa nähdä, miten Louise tiimeineen lähestyy uudenlaisen kontaktin luomista ensin verbaalisin keinoin ja sitten kirjoituskielen avulla.

Erityisen hienoa on, kuten arvata saattaa, käsikirjoittajan visio näiden alieneiden tajunnasta. Miten aika näyttäytyy heille, miten he ymmärtävät maailman, kielen, ihmiset. Loppuratkaisu nivoutuu kauniisti yhteen, kun viimein Louise kielen avulla omaksuu alieneiden ajattelun ja ymmärtää miten he käsittävät ajan. Todennäköisesti he tiesivät, että he joutuvat uhraamaan yhden omistaan ja Louisekin oppii ymmärtämään, että hänenkin uhrauksellaan tulee olemaan merkitys. Kun vielä käy ilmi, että Louisen uhraus liittyy nimenomaan kieleen ja aikaan, tulee käsikirjoituksesta niin tajunnanräjäyttävä paketti, että se muuttuu kuin runoudeksi. Ja tätä täydentää niin henkeäsalpaavasti ohjaaja Denis Villeneuven ja kuvaaja Bradford Youngin visuaalinen riimittely.

Kauniina pidin myös sitä tematiikkaa joka haettiin rauhasta ja rakkaudesta. Koko elokuva on kuin jännitysnäytelmä, jossa tasapainoillaan oikeiden ratkaisuiden kanssa. Onko oikea suhtautumistapa rakastava, tutkiva ja ihmettelevä rauhanomainen lähestysmistapa, vai sokea, vihantäyttämä pelkoreaktio?

Useamman elokuvan nähneen suusta olen kuullut, että Jeremy Renner ei näytä tiedemieheltä, johon vastaukseni on, että no miltäs tiedemiehen sitten kuuluu näyttää? Renner on pitkään ollut yksi suosikkejani Hollywoodin miespääosan esittäjistä ja teen väittämän, että tämä on yksi hänen parhaista rooleistaan. Haluan kuitenkin lopuksi omistaa viimeisen nuotin Amy Adamsille. Hänen sielukkuudellaan ei ole rajoja.



#elokuvahaaste2016 (5. Elokuva, jonka, ainakin yksi päähenkilö ei ole ihminen.)


...=)




Golden Globe Awards Nominations 2016


Tästä muotoutuikin kiireinen päivä. Nukahdin taas näissä aikatauluissa enkä muistanut tarkistaa tätä ehdokkaiden julkistamispäivää. Eli sama temppu tapahtui taas, kun Facebookin aukaisin, niin eikös siitä bongahtanut live-lähetys käyntiin, jossa nämä ehdokkuudet siis julkistettiin (kannattaa näköjään tykätä Facessa Golden Globejen profiilista)

Listaan tähän nyt vain kivoimmat kategoriat ja höpisen niistä vähäsen:


Best Motion Picture, Drama


  • Hacksaw Ridge
  • Hell or High Water
  • Lion
  • Manchester by the Sea
  • Moonlight


Best Motion Picture, Comedy or Musical


  • 20th Century Women
  • Deadpool
  • Florence Foster Jenkins
  • La La Land
  • Sing Street


Best Supporting Actor in Any Motion Picture


  • Mahershala Ali, Moonlight
  • Jeff Bridges, Hell or High Water
  • Simon Helberg, Florence Foster Jenkins
  • Dev Patel, Lion
  • Aaron Taylor Johnson, Nocturnal Animals
-Olen positiiviesti yllättynyt Helbergin ehdokkuudesta. Kyllä minä hänelle jotain huomiota uumoilinkin elokuvan arvostelussani, mutta olemattoman kampanjan takia olin jo unohtanut hänet. Toisaalta ei Ben Foster (Hell or High Water) sen parempaa kampanjaa ole pistänyt pystyyn, että en minä hänen poissaoloaan ihmettele. Mutta tässä kategoriassa taistellaan kakkosista, sillä voittaja on jo olemassa. 


Best Performance by an Actress in a Supporting Role in any Motion Picture

  • Viola Davis, Fences
  • Naomie Harris, Moonlight
  • Nicole Kidman, Lion
  • Octavia Spencer, Hidden Figures
  • Michelle Williams, Manchester by the Sea
-Siinä missä miessivuosan puolella Michael Shannon (Nocturnal Animalsista) oli ehdolla Critics' Choiceissa ja nyt Aaron Taylor-Johnson Globeissa, Janelle Monae oli Critics' Choiceissa ja nyt Octavia Spencer Globeissa. Puhunee jotain näiden roolisuorituksien tehosta, kun käytännössä se on ihan sama kuka elokuvan sivurooleista ehdokkaaksi pääsee. En usko heidän saumoihinsa sitten millään lailla. Ja nyt tässä paljastuu vähän lisää Greta Gerwigin kohtalosta, jota pohdin edellisessä postauksessa. Globet snubbasivat hänet, mitenköhän käy Oscareissa?

Best Performance by an Actor in a Motion Picture - Musical or Comedy

  • Colin Farrell, Lobster
  • Ryan Gosling, La La Land
  • Hugh Grant, Florence Foster Jenkins
  • Jonah Hill, War Dogs
  • Ryan Reynolds, Deadpool
-Tämä komedia/musikaali kategoria nyt ei kerro juuri mistään mitään. Ei Jonah Hillillä ole sen parempia mahdollisuuksia voittaa Oscaria kuin isoäitini sukilla.


Best Performance by an Actor in a Motion Picture – Drama



  • Casey Affleck, Manchester by the Sea

  • Joel Edgerton, Loving

  • Andrew Garfield, Hacksaw Ridge

  • Viggo Mortensen, Captain Fantastic

  • Denzel Washington, Fences
-Ennen kuin rupeatte hyppimään ilosta Viggo Mortensenin puolesta, niin sanonpahan vain, että ainoa syy, miksi hän on ehdolla on koska Ryan Gosling on bumpattu komedia/musikaalikategorian puolelle. 



Best Performance by an Actress in a Motion Picture – Musical or Comedy

  • Annette Bening, 20th Century Women
  • Lily Collins, Rules Don't Apply
  • Hailee Steinfeld, The Edge of Seventeen
  • Emma Stone, La La Land
  • Meryl Streep, Florence Foster Jenkins
-Tässä kategoriassa luulisi olevan Emma Stonen voitto melko varma, kun ei ole Nat Portman häiritsemässä. Sitä ihmettelen, että HFPA pitää 20th Century Womenia komediana tai musikaalina?


Best Performance by an Actress in a Motion Picture - Drama

  •  Amy Adams, Arrival
  • Jessica Chastian, Miss Sloane
  • Ruth Negga, Loving
  • Natalie Portman, Jackie
  • Isabelle Huppert, Elle
-Olin todella iloinen kuullessani Jessica Chastainin nimen! Hän on kampanjoinut ahkerasti ja hänen leffansa kuulostaa todella mahtavalta! Kuin elokuvaversio Scandalista! On sääli ajatella, että jos esim. Huppert ei olisi niin vahva ehdokas, Chastainilla voisi olla mahikset Oscar-ehdokkuuteen. Voi kai sitä salaa toivoa, mutta en sen päälle menisi rahojani laskemaan...


(siellä myös tv-puolen ehdokkuudet)

-...-

Varasin liput itselleni täksi illaksi Arrivaliin. Harkitsin pitkään menenkö katsomaan sen. Menin tosiaan lupaamaan jo, että tänä vuonna en hyppisi tasajalkaa katsomaan kaikkia ehdokasleffoja. Syitä vähän avasinkin jo, mutta se loogisin syy jäi viimeksi sanomatta ja se on, että mielestäni tämän vuoden leffat ovat heikompia kuin viime vuonna, kun oli Roomia ja Carolia ja Spotlightia ja The Revenanttia. Tänä vuonna ehdottomia must-see leffoja on vain Manchester by the Sea ja 20th Century Women... En ajatellut mennä edes katsomaan La La Landia (en ole musikaalien suurin ystävä), Moonlightia (kuulostaa vähän liian kärsimysnäytelmältä minun makuuni), Lionia (en pidä Dev Patelista), Jackieta, Lovingia tai Fencesia vaan ne säästän myöhempään (ja halvempaan) katselumahdollisuuteen. Sitten minua ei missään nimessä kiinnostaa mikää Hacksaw Ridge (sotaleffat ylipäänsä), Hell or High Water (länkkärit ylipäänsä), Hidden Figures (matematiikka ylipäänsä) tai Nocturnal Animals (kuulostaa tylsältä kuin mikä). Eli siksikin ajattelin Arrivalin edes katsoa. Sen tunnelmissa palaan sitten seuraavaksi....




...=)


LinkWithin