11 joulukuuta 2015

Compliance (Compliance)

Ann Dowdin roolisuoritusta ylistettiin kriitikoiden toimesta, tässä vuoden 2012 vakavatunnelmaisessa draamassa. Hän voitti Nation Board of Review -palkinnon parhaasta naissivuosasta. Elokuvassa ei tapahdu loppujen lopuksi paljoa. Juoni sijoittuu pikaruokalaan, jossa ravintolapäällikkö Sandra (Ann Dowd) saa soiton poliisilta, kertoen, että hänen työntekijänsä, nuori Becky (Dreama Walker) olisi varastanut asiakkaalta rahaa. Puhelimen välityksellä poliisi ohjeistaa Sandraa avustamaan tutkinnassa.

Psykologiassa on varsin tunnettu tutkimus, nimeltään Milgramin tottelevaisuuskoe. Pari elokuvaakin siitä on taidettu tehdä. Compliance käsittelee täysin samoja asioita. Koe menee niin, että tiedemies valitsee kaksi koehenkilöä, josta toisen nimittää opettajaksi ja toisen oppilaaksi (opettajaksi päätyy koehenkilöistä se, ketä halutaa testata, oppilas voi olla vaikka näyttelijä). Hän sijoittaa opettajan ja oppilaan eri huoneisiin. Opettajalle ensin näytetään, kuinka oppilas sidotaan tuoliin, jossa oppilas saa sähköiskuja, jos vastaa opettajan esittämiin kysymyksiin väärin. Opettajalle voidaan myös antaa näytiksi yksi pieni sähköisku. Sitten opettaja viedään omaan huoneeseensa, jossa häntä tarkkailee koko ajan "tiedemies". Hänen käsketään radiopuhelimen välityksellä kysyä oppilaalta kysymyksiä ja jos oppilas vastaa väärin, antaa tälle sähköiskuja. Kierros kierrokselta sähköiskut kovenee ja opettajalle annetaan ikään kuin ilmi, että oppilas olisi kovissakin kivuissa. Koko ajan tiedemies taustalla komentaa opettajaa jatkamaan. Muistaakseni tilastot olivat tyyliin, että 10:stä opettajasta about 2 keskeytti kokeen ja kieltäytyi antamasta enää sähköiskuja oppilaalle. Muut jatkoivat jopa mahdollisesti kuolettavien sähköiskujen antamista, koska he luulivat, että se on osa tätä koetta. Koska tiede.

Tässäkin elokuvassa Sandra tottelee puhelimen toisella puolelta kuuluvaa ääntä, vain koska tämä on sanonut olevansa poliisi. Ensin poliisi pyytää häneltä vain pieniä pyyntöjä, kuten että saako hän puhua tälle varastaneelle työntekijälle puhelimenvälityksellä ja pian poliisi pystyy pyytämään Sandraa tekemään mitä kamalimpia asioita. Olen viime aikoina miettinyt itsekin paljon käskyn voimaa. En ole koskaan itse ollut hyvä edes pyytämään keneltäkään apua, puhumattakaan, että komentaisin jota kuta alistumaan tahtooni. Mutta sen sijaan, heti kun joku pyytää minulta jotain, on minulla pakottava tarve totella. Ikään kuin se olisi maailmanloppu, jos kieltäytyisin. Minulle on siis hyvin tuttua tunne, että ei pysty kyseenalaistamaan auktoriteettiä. Mutta hiljattain olen tavannut paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään ongelmaa jopa vaatia toisia ihmisiä tottelemaan heitä. Eikä heidän tarvitse käskeä todellakaan paljon. Usein ensimmäinen pyyntö riittää ja he saavat ihmiset juoksemana kuin päättömät kanat heidän vuokseen ja vain koska he pyytävät. Tästä tulikin mieleeni, että jakautuukohan ihmiset käskijöihin ja tottelijoihin?

Vaikka koinkin elokuvan aiheen ja pohdinnan erittäin syvälliseksi ja hyvin esitetyksi, en pitänyt elokuvan kuvauksesta ja ohjauksesta. Käytimme pitkän ajan paikallaan pysyvän kameran välityksellä katsomaan jotain paistuvia ranskalaisia tai likaista tiskiallasta - ikään kuin varmaan vakavan tunnelman luomiseksi, mutta se oli hyvin tylsää. Elokuva ehkä yritti vähän liikaa olla taiteellisempi, kuin mihin sillä oli mahdollisuuksia. Yhteenvetona: käsikirjoitus nerokas, mutta pilattu kuuhun tähtäävällä ohjauksella.

Ann Dowd puolestaan, nerokas, varma, luonteva näyttelijä, joka täysin katosi roolinsa taakse ja ennen kaikkea ymmärsi roolihahmoaan. Mielestäni hän jopa löysi roolihahmostaan todella syvällisä totuuksia ihmisluonteesta ja sai hyvin verestettyä ne katsojan nähtäväksi. Ihmiset ovat loppujen lopuksi todella surkuhupaisia olentoja. Kuinka meillä on pakonomainen minäkuvan säilyttämisen tarve. Kuinka meidän on pakko kokea itsemme eheiksi ja mukauduttava itse antamaamme minäkuvaan ja pyrittävä yhdistämään se siihen, millaiseksi muut kokevat sinut. Kun sillä, millaiseksi itse koemme itsemme ja se, millaiseksi muut kokevat sinut, muodostuvat liian erilaisiksi, ihminen joutuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jossa hän joutuu uudelleen kalibroimaan millaina itseään pitää. Mutta koska pyrimme välttämään tätä, yhä useammin turvaudumme vain valehtelemaan itsellemme. Yleisimpiä valheita on varmaan, että "olen hyvä ihminen", vaikka olisin ihmisenä erittäin paha, ilkeä ja vastenmielinen. Mutta eihän kukaan ihminen itsestään halua ajatella moista. Mutta jos hyväksyisimme itsemme ja oikeasti uskaltaisimme tarkastella itseämme sellaisena, kuin oikeasti olemme, meillä olisi mahdollisuus muuttaa itseämme. Sitä ei pysty ketään muu tekemään. Etenkin silloin on surullista nähdä (joidenkin) ihmisten kyvyttömyys muuttua, kun he eivät pysty ottamaan vastuuta. Täten on helppo nähdä, että nämä ihmiset eivät koskaan ole joutunut aikuistumaan, vaan heidän on ollut kätevämpi jatkaa elämää käsittelemättä koskaan, millaista vastuuta joutuu ihminen itsestään ja teoistaan kantamaan. Mutta onneksi tämä koskee vain joitakin ihmisiä - joskus ihmisen tekee hyvää kokea kriisi, jonka aikana joutuu tarkastelemaan itseään ja elämäänsä.

*EDITOR'S NOTE: elokuvan arvostelemisen jälkeen, ihan mielenkiinnosta päätin tutkailla netistä, miten muut katsojat ovat tähän elokuvaan suhtautuneet ja olin suorastaan huvittunut, kuinka täydellisesti ihmiset ovat jakautuneet tämän kanssa kahtia. Ensimmäinen ryhmä ei voi ymmärtää elokuvan juonta, sillä he eivät voi käsittää, miksi joku tottelisi tälläisiä käskyjä. Ja toinen ryhmä puolestaan pitää elokuvaa hyvänä - oletettavasti he ymmärtävät. Voisiko tässä siis jo nähdä ihmisten jakaantumisen tottelijoihin ja käskijöihin?





...=)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...