15 marraskuuta 2015

Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight)

Viime aikoina minua on kiehtonut ajatus sattumasta. Erityisesti niinä hetkinä kun tuntuu, että kaikki palaset elämässä loksahtaa kohdalleen, minä ainakin koen näkeväni yhteyksiä menneisyyden valintojeni kanssa ja tulevaisuuden mahdollisuuksien välillä. Välillä tuntuu, kuin kaikki tapahtuisi jonkun kaavan mukaan. Kuinka asioiden olisikin kuulunut tapahtua juuri näin. Erityisen herättäviä on hetket, kun tuntuu, että yhtälöön ei tarvita minua ollenkaan tekijäksi. Kuin asiat vain tapahtuisivat omalla painollaan ja minun olisi turha edes yrittää vaikuttaa omaan kohtalooni. Kaikki olisi tapahtunut juuri niin huolimatta tekemistäni päätöksistä tai teoista. Richard Linklaterin elokuvassa Rakkautta ennen keskiyötä on hieno sitaatti: "We're kind of 99 % automated already, our personality, or this thing we think of as ourselves, is just a tiny fraction of what the brain is doing, most of it is automated body function".

En ole Linklaterin suurin ihailija. Tästä huolimatta hänen tyylinsä sopii kuitenkin tälläiseen pelkistettyyn, yksinkertaiseen romanttiseen draamaan huomattavasti paremmin kuin hänen jopa liian eeppiseen yritykseen vangita koko pojan lapsuus yhteen kaksituntiseen Boyhoodissa. Linklaterin kohtaukset ovat säälimättömän ylipitkiä ja venytettyjä ja dialogeista ei voi olla saamatta sellaista vaikutelmaa, että ne ovat käsikirjoitettuja. Etenkin häiritsee se, että vaikka keskustelussa olisi useampi hahmo, tuntuu kuin yksi ja sama hahmo puhuisi kaikkien vuorosanat. Eli henkilöitä ei ole saatu sisäisesti erilaisiksi. Nämä ovat kuitenkin pieniä ongelmia, sillä tämä elokuva hurmaa hienovaraisuudellaan, kärsivällisyydellään - etenkin kärsivällisyydellään ottaa aikansa asioiden ja hetkien käsittelemiseen, sen sijaan, että elokuva vain liitäisi välikohtauksesta toiseen.

Etenkin hienoa on, kun mikä tahansa elokuvaa pystyy ottamaan näin kypsän näkökulman rakkauteen. Kuinka se on enemmän valinta, sitoutuminen, kuin mitään muuta. Pidin myös siitä, että hahmot tuntuivat tuntevan toisensa paremmin kuin itsensä ja se heijastui heidän yhteenotoissa ja murheissa, valinnoissa, ja elämässään. Kuitenkin tämä Linklaterin elokuva on kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta tuntuu, että elokuva yrittää olla vähän liikaa, sama ongelma, josta hän kärsi Boyhoodin kohdalla, mutta toisaalta elokuvahan on mitä ihaninta draamaa, jossa sen paino makaa keskusteluissa, vuorovaikutuksessa kahden ihmisen välillä ja mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu kun he ovat suuressa ruokapöydässä ystävien kanssa tai kahdestaan hotellihuoneessa. Ehkä pieni aiheen rajaus, taas mikä Boyhoodin kohdalla olisi auttanut, olisi toiminut myös Rakkautta ennen keskiyötä kanssa, sillä nyt aihealue seikkailee aina äityidestä, avioeroon, rakkaudesta, kirjallisuuteen ja kaikkea siltä väliltä ja katsoja ikään kuin jää tämän pallomeren keskelle pähkäilemään, että mikä näistä värillisistä kuulista nyt olikaan poisheitettävä, toissijainen ja mikä niistä kuuluu siihen kuuluisaan yhtälöön, joka vaikka on rakkaus Jessen ja Celinen välillä. Ai niin, siis Ethan Hawke on Jesse ja Julie Delpy Celine.



...=)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...