14 marraskuuta 2015

Jumalaiset JaJasiskot (The Divine Secrest of the Ya-Ya Sisterhood)

Olen kärsinyt nyt marraskuun alun jonkinnäköistä elokuvallista identiteetti-eksistentialismi-kriisiä. Tämä johtuu siitä, että lokakuu oli puolestaan saavutus siinä mielessä, että jokainen elokuva, joka löysi tiensä silmieni eteen oli enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Tämän ansioistahan minun pitäisi olla enemmän innostunut elokuvista kuin koskaan, mutta mikä on haasteellista tässä tilanteessa, että katsomani elokuvat lokakuussa eivät suinkaan olleet elokuvia, joita yleensä katson. Olen niin tottunut kliseiseen Hollywoodiin ja kun huomasin, että viihdyn paljon paremmin elokuvien ääressä, jotka eivät tähän leiriin kuulu, toisin sanoen kansainvälistä elokuvaa, niin olen suoraan sanottuna vähän hukassa sen suhteen, että mitä minun pitäisi nyt seuraavaksi katsoa. Tuleva Oscar-gaala häämöttää jo ihan nurkan takana, mutta pirun Suomi on niin takapajuinen mesta, että Oscar-leffoja saa odottaa ja odottaa, ennen kuin yht'äkkiä niitä pitiskin olla katsomassa kaikkia leffassa, että ehtii edes muutaman nähdä ennen suurta iltaa (28.2). Kun tämä ei siis vielä ole mahdollisuus, joudun nyt tutkimaan ennen kaikkea itseäni ja tarkastella, että mitä elokuvia ajaudun katsomaan seuraavaksi.

Ainakaan toista yhtä huonoa elokuvaa kuin tämä en vain suostu katsomaan. Oikeastaan Jumalaiset Jaja-siskot on äärettömän hieno saaavutus näyttelijöidensä osalta. Nimittäin se, että Sandra Bullock, Ellen Burstyn ja Maggie Smith pystyvät taivuttamaan äänensä sanomaan nämä repliikit oksentamatta on jotain, mihin ainakaan minä en olisi pystnyt. Mutta hehän ovat ammattilaisia!

Elokuva on niin huono, että sen huonot elementit kilpailevat keskenään, että kuka saa olla kaikista huonoin. Ensimmäinenä elokuvasta paistaa läpi kornit ja epäsukottavat vuorosanat sekä roolihenkilöt sekä heidän välinen kanssakäyminen on tyhmempää kuin satujen epäuskottava kerronta.

Erityinen inhokki keyvissä komedioissa, ainakin itselle, on kun yritetään sekoittaa mukaan jopa vakavia aihe-alueita, joita tulkitsemaan tarvittaisiin ehdottomasti draaman viitekehykset. Tämä on kamala tyylivirhe, kun asetetaan elokuvan sävyksi komediallinen farssinomainen tunnelma, jossa tulinen äiti (Burstyn) vihastuu rakastettavalle tyttärelleen (Bullock), mutta sitten puolivaiheessa elokvuaa ohjaajalle tai käsikirjoittajalle on tullut tylsää ja hän on lähtenyt lätkimään palettiin mukaan synkempiä sävyjä. Lopputuloksena elokuva raiskaa vakavat teemat ja ei onnistu edes kevyemmissä hetkissään viihdyttämään tai ainakaan naurattamaan. Tämäkin elokuva ottaa liian raskaat kannettavat itselleen teemoista rasismi, masentuneisuus, lääkeriippuvuus sekä lapsuuden traumat, jotka eivät selvästikään sovi tälläisen kevyen komedian harteille kannettavaksi.

En pidä takaumista juuri ollenkaan. Hyvienkin ohjaajien on erittäin vaikea saada niitä toimimaan. Mutta eritoten silloin takaumat onnistuvat pääsemään ihon alle, kun niitä tulee kaksikymmentä minuutissa. Joka toinen kohtaus on takaumaa, jolloin katsojalle tulee surkuhupaisa olo, kun taas yksi takauma pärähtää käyntiin. Ei näin...

Mutta voiton vie kyllä elokuvan kliimaksi, kun mukaan vielä otetaan kaiken lisäksi se iänikuinen, kaikkien rakastama kakkahuumori. Siinä meillä paketti kasassa, joka ei alunalkaenkaan ollut imarreltava. Ehkä elokuvan nimen olisi voinut ottaa viestistä, että älä vaan katso tätä elokuvaa.  Että, oma virhe. Painun nyt nurkkaan miettimään tekosiani, enkä nosta sieltä katsettani ennen kuin olen löytänyt taas uuden suunnan.



...=)

5 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Just näin. Suomeksi sanottuna p*ska leffa! Kaartakaa lapset tämä kaukaa. Älkä tulko sen lähellekään. Elämästäni menetin kaksi tuntia tälle roskakasalle, enkä sitä tulee koskaan antamaan anteeksi.

      Poista
    2. Onneksi katsomisesta on jo sen verran aikaa että olen unohtanut suurimman osan

      Poista
    3. ...noir: EN TIEDÄ MITÄ SANOA!!

      Graduated Cylinder: vinkkejä miten se tehdään?

      xD

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...