24 marraskuuta 2015

I'll See You in My Dreams (I'll See You in My Dreams)


Pidin tästä Blythe Dannerin uran ensimmäisestä pääroolista sen katsottuani. Mutta olin erittäin hämilläni. Ehkä saatoin (en myönnä mitään) kirjoittaakin tästä arvostelusta huomattavasti erilaisen version ensin ja saatoin jotain tekstin tynkää julkaistakin jo, mutta nyt mutusteltuani asiaa vähän kauemmin tuntuu, että hiffasin vasta, mistä tässä oli kyse.

Päällimmäinen kysymys, joka nousi elokuvan katsottuani mieleeni oli: "Miksi tämä elokuva on tehty?". Nimittäin tämä elokuva on juuri sellainen kuin sen ajattelisikin olevan. Paljon ei tapahdu ja kerronta on erittäin pehmeää, mukavaa ja sympaattista. Kaikin puolin siis mieluinen elokuva katsottavaksi. Mutta elokuva ei juuri ota kantaa asiaa eikä toiseen. Blythe Danner on elokuvan keskiössä eläköitynyt leskirouva ja Malin Åkermanin äiti, joka asuu aurinkoisessa Los Angelesissa ystäviensä lähellä. He pelaavat golfia ja pitävät kortinpeluuiltoja. Ja Blythe Dannerin koira kuolee. Sam Elliott hyysää mukana muutamissa kohtauksissa.

Muutaman elokuvan, lyhyen elokuvien katsomishistoriani aikana, olen tuominnut äkkiseltään ja joutunut myöhemmin muuttamaan mielipiteeni. Näiden elokuvien on täytynyt iskoistua vähän kauemmin mielessäni. I'll See You in My Dreams on hieno elokuva, vaikka syy siihen ei ole ilmeisin. Nimittäin se, että elokuva sijoittuu muutamalle päivälle, yhden vanhemman naisen elämästä ja kuvaus ei juuri hänen asuntonsa ulkopuolelle liiku ja mitään maailmaa mullistavaa ei elokuvan keston aikana tapahdu, tekee tästä niin mieluisan katselukokemuksen. Ei tule ymmärtää väärin, tämä ei suinkaan ole kaikkien elokuva, mutta me jotka olemmme jo kurkkua myöten täynnä Tarantinon veriefektejä, Whedonin kliimaksin kliimakseja sekä Vin Dieselin ainaista ajotaidoillansa pullistelua, tämä on kuin kauan kaivattu tuulahdus jotain muuta.

Blythe Danner on niin hyvä! Hän on elegantti, harmoninen, hillitty, kaunis, varma näyttelijä. Hän muistuttaa Phillip Seymour Hoffmania siinä, että paljoa hän ei tee, mutta sitäkin enemmän. Huomattavasti vähemmän hiotut roolisuoritukset ovat ennenkin voittaneet Oscareita, joten sanoisin, että Danner on kullan arvoinen. Se, että hän kanavoi äärimmisiä tunteita suurimmilla eleganssilla tekee hänestä sympaattisen, mutta silti hän ei halua tehdä hahmostaan uhria tai säälittävää. Hän on elämää nähnyt nainen, joka omaa omat ajatuksensa ja omistaa itse itsensä. Erittäin voimakas, kaunis roolisuoritus. Olen myös aina pitänyt Sam Elliottista, kuten pidän kaikista näyttelijöistä, joilla on yhtä vaikuttava ja eritoten vakuuttava ääni. Rhea Perlman ja Malin Åkerman eivät suinkaan kuulu suosikkinäyttelijöihini, mutta elokuva tavallaan riisuu heitä puhtaammaksi, kuin mihin heiltä on ehkä tottunut, joten mitään valitettavaa en löydä.

Tunnelmallinen Los Angeles, kaunis merimaisema romanttisen purjehduksen aikana ja sympaattinen suhde vanhemmalla rikkaalla naisella kaikista ihmisistä allaspoikaansa ovat kaikki mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden katsominen rentouttaa ja hurmaa katsojat, jotka päättävät olla olematta kyynikkoja. Tässä on lempeä, pehmeä, mukava, inhimillinen elokuva, joita on loppujen lopuksi aivan liian vähän.










...=)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...