30 marraskuuta 2015

30 Minutes or Less (30 Minutes or Less)

No melkein jäi kesken. Onneksi sentään puskin läpi loppuun asti, sillä tahmean alun jälkeen, lähtee toiminta ja tilannekomiikkakin käyntiin. Olen ennenkin nähnyt hauskutusta pankkiryöstöistä ja ne tuntuvat toimivan. Muun muassa sellainen Nick Nolten elokuva kuin Kolme karkuria, vuodelta 1989 on antanut minulle parhaita nauruja, joita olen saanut elokuvalta. 30 Minutes or Less-elokuvan pääosassa on Aziz Ansari ja Jesse Eisenberg. Jesse on pizzakuski, joka pakotetaan ryöstämään pankki. Aziz on Jessen kaveri, joka lähtee pakottamatta mukaan. Huolestuttavaa tästä tekee se, että hän on vielä ala-asteen opettaja.

En ole täysin aina lämmennyt Ansarin huumorille. Ajoittain se voi olla vähän liikaa yrittävää ja suoraan sanottuna tylsää. Tässä hän kuitenkin toimii hyvin. Etenkin leffan alussa huumoria revitään vähän liikaa irti tyypillisesti pissa-kakka-pieru-huumoriosastolta, mutta kun juoni niin sanotusti alkaa, niin sitten saa kyllä ihan nauraa tälle epätyypilliselle pankkiryöstäjäparivaljakolle. Etenkin se kohtaus pankissa, jossa itse ryöstö sitten tapahtuu, on erittäin hauska.

Elokuva ei ole suinkaan parhaita elokuvia, eikä parhaita komedioita mitä olen nähnyt. En voi sietää Danny McBridea ja juonikin on aika köyhä, moneen-kertaan-nähty. Mutta annan krediittiä siitä, että leffa piti otteessaan loppuun asti, ei todellakaa ole liian pitkä ja toimii kerran katsottavasta viihteestä + Michael Pena on yksi suosikkejani ja taas katosi rooliinsa todella uskottavasti, vaikka ei mikään parhain rooli olekaan, paras-sanan missään merkityksessä.





Mission: Impossible - Rogue Nation (Mission: Impossible - Rogue Nation)

En todellakaan ole mikään Tom Cruisen fani. Mielestäni hän on hyvin häijy mies. Minulla on aina vähän epäilyksiä kun puhutaan pimeistä uskonnoista, joihin liitytään kuin kulttiin ja siitä muodostuu jotain ehdotonta. Sen lisäksi olen kuullut, että hän osaa olla aikamoinen diiva. Muun muassa ensimmäisen Mission: Impossible elokuvan kuvauksissa hän käyttäytyi kuin ohjaaja ja vaati muun muassa vastanäyttelijä Emmanuelle Beartia näyttelemään omaa roolia vaatimattomammin, jotta hänen oma roolinsa olisi enemmän keskiössä. Lisäksi, pakko myöntää, hän on aivan liian vanha enää näyttelemään uskottavaa tai puhumattakaan coolia toimintasankaria. Sana, joka tulee mieleen viisikymppisestä Cruisesta on kalkkis. Ja olenko ainoa, ketä häiritsee, että hänellä on vielä sama pottamainen kampaus kuin jollain kuusi -vuotiaalla pojalla?

No siinä tuli perustelua jos toistakin. Harmittaa, vain, että häntä vielä pyöritetään näissä mukana, sillä näen, että tämäkin elokuva olisi niin hyvä, jos roolissa olisi joku nuorempi, viehättävämpi ja siistimpi näyttelijä, mieleen tulee esimerkiksi Ryan Guzman, joka on kuin tehty jonkun blockbusterin pääosaa toimintasankariksi. Nimittäin Cruisesta huolimatta Mission: Impossible - Rogue Nationissa on ainesta todella hyväksi elokuvaksi.

Ensin minua vähän kummastutti kuinka elokuva oli alusta alkaen niin ennalta-arvattavaa. Kaikki toimintaelokuva kliseet saatu niin vahvasti ilmi jo lähtömetreiltä. Mutta sitten ne pikkuhiljaa iskoistuivat minuun ja sai ajattelemaan, että ehkä niitä on tarkoituksellakin haettu. Kun niitä osaa käyttää oikein, ne toimivat. Elokuvan juoni pyörii taas Ethan Huntin (Tom Cruise) ympärillä. Tällä kertaa hänen täytyy pelastaa maailma pahan terroristijärjestön Syndikaatin kynsistä. Apunaan hänellä on Britannian tiedustelupalvelun agentti Ilsa Faust (Rebecca Ferguson). Mukana häärii myös Simon Pegg, Jeremy Renner sekä Alec Baldwin, CIA:n pomona.

Syy, miksi elokuva toimii, on mielestäni se, että se on hyvin riisuttu. Siinä on keskitytty oleeelliseen ja kaikki turha ympäriltä on kuorittu pois. Keskitytään hyvään toimintaan ja annetaan hyvien keventävien sivuhahmojen viihdyttää taustalla.

Heti ensisekunneista, kun Rebecca Ferguson astui ruutuun, tuli automaattisesti mieleen Ingrid Bergman. On kuin he olisivat äiti ja tytär tai jotain. Tämä mielleyhtymä vain vahvistui kun hahmojen matka vei heidät Casablancaan, Marokkoon! Tämä toi oman lisäsävynsä elokuvaan.




...=)


Movie Monday #33 - Lapsitähti

Kuka lapsinäyttelijä on jäänyt mieleen tai tehnyt vaikutuksen? Hän voi olla nykyinen lapsitähti tai jo aikuiseksi varttunut sellainen.
<<edellinen<<
>>seuraava>>

Näitä on monta. Olen tullut siihen lopputulokseen, että lapsitähti on joko todella huono, koska hänellä ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtään näyttelemistä, tai sitten hän on tosi hyvä, koska hän on niin aito ja välitön. Ja tämä riippuu täysin lapsen omasta luonteesta. Jotkut lapset vain sattuvat olemaan luonnollisempia, kuin toiset.

Parhaita lapsinäyttelijöitä, joita on tullut vastaan:


  • Justin Henry :: Kramer vs. Kramer [yksinkertaisesti yksi parhaista roolisuorituksista koskaan, ei vain lapsinäyttelijältä]
  • Haley Joel Osment :: Kuudes aisti
  • Quvenzhane Wallis :: Beasts of the Southern Wild
  • Dakota Fanning :: Monen monta leffaa
  • Robinsonin veljekset :: The Switch
  • Muistan myös ajatelleeni, että Emily Mae Young olisi ollut jotenkin karismaattinen ja söpö sellaisessa elokuvassa kuin Undercover Angel, mutta tästä on niin paljon aikaa, että muistikuvani saattaa olla vääristynyt
  • Ai niin, ja Asa Butterfield elokuvasta Hugo, jotenkin laskin hänet päässäni vanhemmaksi, mutta kyllä hän ehkä vielä lapsi silloin oli...
  • PÄIVITYS: Ruby Jerins - elokuvasta Remember Me (kuinka oikein unohdinkaan hänet!?)







P.s. On yksi Oscar-historian huutavimmista vääryyksistä, että tämä poika, joka oli mielestäni parempi kuin Dustin Hoffman ja Meryl Streep samaisessa leffassa (saavutus jo sinänsä), jotka he voittivat Oscarit rooleistaa, niin Henry häviää jollekin vanhalle kääkälle oman kategoriansa! (...vuonna 1979)

27 marraskuuta 2015

Pivot / Lipton Questionnaire

Minä pidän hyvistä kysymyksistä ja kyselyistä ja etenkin hyvistä vastauksista. Olen Inside the Actors' Studio -ohjelman suuri ihailija. Inside the Actors Studio on siis tälläinen haastatteluohjelma, jossa juontaja James Liptonin haastattelussa on yleensä yksi näyttelijä kerrallaan ja nämä ovat siis tyyliin tunnin jaksoja. Haastattelun yleisönä on kuuluisassa Actors' Studiossa opiskelevia, kuten esimerkiksi siellä aikanaan opiskellut Bradley Cooper oli yleisössä kuuntelemassa muun muassa Sean Pennin ja Robert De Niron haastatteluja. Kutsua haastatteluun pidetään yleisesti kunniana. Aina session lopuksi, juontaja James Lipton kyselee näyttelijävierailtaan nämä kymmenen kysymystä: (joihin päätin vastata xD)

What is your favorite word?
...´´... Harmonia

What is your least favorite word? 
...´´... Pelkkä tai vain

What turns you on? 
...´´... Arkkitehtuuri

What turns you off? 
...´´... Välinpitämättömyys tai paremmin sanottuna ajattelemattomuus

What sound or noise do you love? 
...´´... Pianomusiikki tai heinäsirkat xD

What sound or noise do you hate?
...´´... Joku kuuntelee yksinään jotain läppäriltään ilman kuulokkeita (ARGGHH!!)

What is your favorite curse word? 
...´´... Hitto?

What profession other than your own would you like to attempt? 
...´´... Käsikirjoittaja

What profession would you not like to do? 
...´´... Matemaatikko

If heaven exists, what would you like to hear God say when you arrive at the pearly gates?
...´´... Hyvää loppuelämää! ;)











...

Laitan tähän loppuun vielä esimerkiksi Cate Blanchettin vastaukset *Olisin laittanut, jos Youtubesta ei olisi yht'äkkiä kaikki haastattelut kadonneet. Varmaan taas joku tekijänoikeusjuttu... Tiedä häntä.

MUTTA: OLISIN KIINNOSTUNUT KUULEMAAN KAIKKIEN TÄTÄ LUKEVIEN VASTAUKSET, JOS JAKSAA NIIN ALLA OLEVAA KOMMENTTILOOTAA SAA TÄYTTÄÄ IHAN VAPAASTI XD

25 marraskuuta 2015

Guardians of the Galaxy (Guardians of the Galaxy)

James Gunnin vuoden 2014 ohjaus Guardians of the Galaxy alkaa hyvin perinteisesti. Näemme tarinan sankarin, protagonistin, Chris Prattin näyttelemän Peter Quillin äitinsä kuolinvuoteella. Pieni poika, niin viaton ja vielä kokematon on surullinen ja samalla raivoissaan elämän kovuudesta. Siirrymme joku muutaman vuosikymmen tulevaisuuteen, kun Peter on kidnapattu avaruusolioiden toimesta galaksin toisille laidoille. Peterista on tullut kapinallinen, pieni rikollinen, joka hamuaa rahaa ja huvinpitoa. Ja täten on luotu reunaehdot mitä tyypillisimmälle avaruuskohellukselle. Arvata saattaa, että meno ei luonnu sen luovemmaksi. Peter tapaa tulevat kumppaninsa aina Zoe Saldanan koviskaunottaresta, Vin Dieselin ääninäyttelemään puuhun. Yhdessä he pelastavat universumin ja sitä rataa.

Uskalsin toivoa jo jotain enemmän kun sain oikein nauraa elokuvan parhaimmassa kohtauksessa, jossa kaikki nämä elokuvan päävaljakosta juoksevat pitkin yhden planeetan kaupungin katuja jahdaten samaa palloa. Ja leikkimielinen taistelukahakkahan siitä syntyy. Mutta sitten valitettavasti elokuva regressoituu tyypilliseksi laservalosekamelskaksi. Laser-säde sitä, laser-säde tätä. En edes jaksanut kiinnostua juonesta. Ja jos pelkää, että elokuvan kliimaksi ei ole tarpeeksi kliimaksinen, on se turhaa. On se.

Siinä kohdassa kun tajuaa, että nyt uidaan niin syvässä sci-fi-kliseiden valtameressä, että ei edes elokuvaan istutettu paikoin toimivakin huumori onnistu sitä pelastamaan, käy se hyvin turruttavaksi. Erikoistehoisteita on oksennettu vähän liikaa ja pahikset ovat vähän liian pelkistettyjä pahoja antagonisteja. Guardians of the Galaxy tuntuu kuin paluulta sellaiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut Nolaneita tai Burtoneita luomassa jotain eloa muuten niin äklöön genreen. 

En ole suurin Chris Prattin fani, mutta hän on hyväsieluinen ihminen ja en halua olla epäreilu häntä kohtaan joten jätän hänestä valittamisen tähän ja sanon, että he ketkä hänestä pitävät, pitävät hänestä takuuvarmasti tässä. Glenn Close sen sijaan, josta voisi kuvitellakin tykkäävänikin, oli yllättävän jäykkä. Bradley Cooperin ääntä en olisi koskaan tunnistanut tuon pesukarhun ääneksi. Vin Dieselille ei ole annettu niinkään paljon tehtävää.

Yhteenvetona, jos pidät sci-fi-rymistelystä, päänsärkyä aiheuttavista valoefekteistä ja Chris Prattista, tämä on elokuva juuri sinulle. Siksi ihmettelenkin, että miksi minä tätä katsoin?






...=)

24 marraskuuta 2015

I'll See You in My Dreams (I'll See You in My Dreams)


Pidin tästä Blythe Dannerin uran ensimmäisestä pääroolista sen katsottuani. Mutta olin erittäin hämilläni. Ehkä saatoin (en myönnä mitään) kirjoittaakin tästä arvostelusta huomattavasti erilaisen version ensin ja saatoin jotain tekstin tynkää julkaistakin jo, mutta nyt mutusteltuani asiaa vähän kauemmin tuntuu, että hiffasin vasta, mistä tässä oli kyse.

Päällimmäinen kysymys, joka nousi elokuvan katsottuani mieleeni oli: "Miksi tämä elokuva on tehty?". Nimittäin tämä elokuva on juuri sellainen kuin sen ajattelisikin olevan. Paljon ei tapahdu ja kerronta on erittäin pehmeää, mukavaa ja sympaattista. Kaikin puolin siis mieluinen elokuva katsottavaksi. Mutta elokuva ei juuri ota kantaa asiaa eikä toiseen. Blythe Danner on elokuvan keskiössä eläköitynyt leskirouva ja Malin Åkermanin äiti, joka asuu aurinkoisessa Los Angelesissa ystäviensä lähellä. He pelaavat golfia ja pitävät kortinpeluuiltoja. Ja Blythe Dannerin koira kuolee. Sam Elliott hyysää mukana muutamissa kohtauksissa.

Muutaman elokuvan, lyhyen elokuvien katsomishistoriani aikana, olen tuominnut äkkiseltään ja joutunut myöhemmin muuttamaan mielipiteeni. Näiden elokuvien on täytynyt iskoistua vähän kauemmin mielessäni. I'll See You in My Dreams on hieno elokuva, vaikka syy siihen ei ole ilmeisin. Nimittäin se, että elokuva sijoittuu muutamalle päivälle, yhden vanhemman naisen elämästä ja kuvaus ei juuri hänen asuntonsa ulkopuolelle liiku ja mitään maailmaa mullistavaa ei elokuvan keston aikana tapahdu, tekee tästä niin mieluisan katselukokemuksen. Ei tule ymmärtää väärin, tämä ei suinkaan ole kaikkien elokuva, mutta me jotka olemmme jo kurkkua myöten täynnä Tarantinon veriefektejä, Whedonin kliimaksin kliimakseja sekä Vin Dieselin ainaista ajotaidoillansa pullistelua, tämä on kuin kauan kaivattu tuulahdus jotain muuta.

Blythe Danner on niin hyvä! Hän on elegantti, harmoninen, hillitty, kaunis, varma näyttelijä. Hän muistuttaa Phillip Seymour Hoffmania siinä, että paljoa hän ei tee, mutta sitäkin enemmän. Huomattavasti vähemmän hiotut roolisuoritukset ovat ennenkin voittaneet Oscareita, joten sanoisin, että Danner on kullan arvoinen. Se, että hän kanavoi äärimmisiä tunteita suurimmilla eleganssilla tekee hänestä sympaattisen, mutta silti hän ei halua tehdä hahmostaan uhria tai säälittävää. Hän on elämää nähnyt nainen, joka omaa omat ajatuksensa ja omistaa itse itsensä. Erittäin voimakas, kaunis roolisuoritus. Olen myös aina pitänyt Sam Elliottista, kuten pidän kaikista näyttelijöistä, joilla on yhtä vaikuttava ja eritoten vakuuttava ääni. Rhea Perlman ja Malin Åkerman eivät suinkaan kuulu suosikkinäyttelijöihini, mutta elokuva tavallaan riisuu heitä puhtaammaksi, kuin mihin heiltä on ehkä tottunut, joten mitään valitettavaa en löydä.

Tunnelmallinen Los Angeles, kaunis merimaisema romanttisen purjehduksen aikana ja sympaattinen suhde vanhemmalla rikkaalla naisella kaikista ihmisistä allaspoikaansa ovat kaikki mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden katsominen rentouttaa ja hurmaa katsojat, jotka päättävät olla olematta kyynikkoja. Tässä on lempeä, pehmeä, mukava, inhimillinen elokuva, joita on loppujen lopuksi aivan liian vähän.










...=)


23 marraskuuta 2015

Youth (Youth)

Monesti kiitän onneani, kun olen unohtanut jotain. En haluaisikaan muistaa kaikkea. Elämä ei ole ollut minulle, kuten ei varmasti kenellekään, aina helpointa leikkiä. Joskus on joutunut tekemään erittäin vaikeita päätöksiä, tietäen, että mitä tahansa valitsee tehdä, joutuu kärsimään seurauksista. Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja. Olen aina pitänyt ajatuksesta, että olemassaolo ja ikuisuus on nyt. Mitään muita hetkiä ei ole olemassa. Mennyt on mennyt ja tuleva on tuleva. Olemme siis olemassa vain nyt. Ei ole väliä, mitä oli olemassa, kuka oli olemassa tai mitä on tulossa. Se on lohdullinen ajatus, mutta myös erittäin vaikea. On tavallaan myös helppo elää muistoissa, kuvitella, että elämää on jo eletty ja sen varjolla saisi ratsastettua nykyhetkessä. Muistoihin on helppo paeta, on helpompi ajatella, että ennen oli paremmin. Se on helpompaa kuin hyväksyä nykyisyys ja elää hetkessä, sillä tässä hetkessä olemme itsemme, erittäin puhtaasti ja raa'asti, riisutusti ja pystymme vain katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään toisemme siinä hetkessä kuin olemme. Joudumme kokemaan tunteen ja hyväksymään sen. Mitä ikinä se onkaan.

Paolo Sorrentino tutki vanhuuden ja nuoruuden teemaa jo edellisessä elokuvassaan Suuri kauneus (2013), josta voitti parhaan vieraankielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Nyt hän on vaihtanut kielen englantiin ja värvännyt Michael Cainen ja Harvey Keitelin elokuvansa pääosaan kahdeksi vanhaksi mieheksi, jotka ovat elinikäisiä ystäviä. Caine on Fred Ballinger, eläköitynyt säveltäjä, jota Englannin kuningatar nyt kosiskelee palaamaan vielä kerran johtamaan orkesteria Prinssin syntymäpäiväjuhlille. Keitel on Mick Boyle, nuoruudessaan menestynyt elokuvaohjaaja, joka yrittää vielä kerran mestariteosta Jane Fondan iäkäs diiva Brenda Morel muusanaan. Fred ja Mick viettävät aikaansa Sveitsiläisessä tähtien lomaretriitissä, jossa seuranaan heillä on myös Fredin tytär ja assistentti Lena (Rachel Weisz) sekä Paul Danon esittämä näyttelijä, joka tuli kuuluisaksi esittäen robottia.

Youth on harmonisen yksinkertainen, kaunis ja hillitty elokuva, jossa on erittäin paljas ja intiimi tunnelma. Sorrentino on aina ollut rytmin mestari. Hänen elokuvansa sykkivät aivan omaan tahtiinsa. Youth on kuitenkin perustavanlaatuisesti erilainen elokuva kuin Suuri kauneus, joka oli villi, spektaakkelimainen sekä räväkkä. Suuri kauneus oli disko, Youth on hiljainen sinfonia vanhasta radiosta kuultuna. Tässä elokuvassa ei ole juuri ylimääräistä. Huomio on melko pitkälti Cainen ja Keitelin kahdessa vanhuksessa ja täten Sorrentino selvästi viittaa vanhuuden ja siis ajan eli nykyisyyden eli ikuisuuden dilemmaan. Mitä on ikä ja kokemus? Millainen on henkilö, jolla on elämää takanaan, jolla on muistoja, mutta valitsee elää tässä hetkessä, kokea tämän hetken päällimmäisen tunteen? Kumpi lopulta voittaa muistot vai tunteet?

Cainen hahmo selvästi on vanhus, jolla on ollut runsas, mielenkiintoinen elämä, jossa hän on joutunut tekemään valintoja, rankkoja valintoja esimerkiksi miten kasvattaa tyttärensä, miten lähestyä naista, jota suuresti ihaili, mutta silti halusi kunnioittaa ystäväänsä, joka myös ihaili tätä naista ja niin edelleen. Hän ei ikään kuin hyväksy sitä, että muistot ovat nyt muistoja, ja niiden vaaliminen ei tee niistä yhtään aidompia kuin niiden unohtaminen. Mennyt on mennyttä.

Keitelin hahmo on selvästi elänyt elämää päivästä päivään. Hän elää tunteella ja katsoo tulevaisuuteen. Hän ei edes myönnä Cainen hahmolle muistavansa naista, jota Caine niin haikailee. On myös mielenkiintoinen vastakkainasetelma, kun elokuva pistää Cainen hyväksymään paluun vielä kerran johtamaan orkesteria ja samaan aikaan katkaisee vielä viimeisen yhteyden jonkinlaiseen tulevaisuuteen tai vielä kerran tuhkista nousemiseen Keitelin elokuvaohjaajalta ja täten pakottaa tämän vain olemaan entinen hyvä ohjaaja.

Syvällisimmin elokuvan olemus tulee mielestäni ilmi näiden kahden hahmon ystävyydessä ja siinä, että heidän omin sanoin; "he kertoivat toisilleen vain ne hyvät jutut". Aika lailla viisaasti vangittu koko elokuvan sanoma iästä, menneisyydestä, muistoista, tunteista, ihmissuhteista ja siitä, miten ihmiset muistavat eri asioita ja miten eri ihmiset kokevat myöskin eri ihmiset - eikö tässä makaa ihmisyyden perusta, että kaksi elinikäistä ystävää, jotka eivät puhu keskenään muusta kuin niistä hyvistä asioista.

On hienoa nähdä näin monen legendaarisen näyttelijän todistavan taitonsa mestereiden lailla. Caine on täydessä iskussa ironian sävyttämässä roolissaan, jossa muistelee menneitä aidon englantilaisen tavoin. Keitel on rempseä amerikkalainen, joka jumaloi muusaansa ja haluaisi vain poikansa kunnioittavan omaa elämänsä naista samalla palolla. Rachel Weisz on luonnollisesti jumalainen, tyttärenä, joka oppii, että myös omaa isäänsä voi katsoa monella eri tapaa sekä Jane Fonda ehkä porukan huomion varastajana, kuin pienessä cameo-roolissa suurena, dramaattisena diivana, joka kanavoi puheessaan kaikkia tunteita aina kaihosta, selviytymiseen.

Elokuvan kaavaa rikkoo varsin elävöittävästi viittaukset nykyaikaan muun muassa pop-tähti Paloma Faithin elokuvansisäisellä musiikkivideo-painajais-kohtauksella tai polkupyörällä keulivan pienen pojan ohikiito Sveitisiläisellä vuoristotiellä, jonka ei muuten edes tunnistaisi siirtyneen uudelle vuosituhannelle muun maailman tapaa. Tämä Svetisin kylpylämaisema on muutenkin kuin askel menneeseen maailmaan, jossa ei ole kiire tai tietoa ei tulvi ovista ja ikkunoista sisään. Emme me edes liiku juuri elokuvan aikana pois tuosta alppimaisemasta ja kaikki tieto, joka ulkomaailmasta tulee, tulee usean välikäden kautta. Tämä luo illuusiota ajattomuudesta, jota ehkä Sorrentino kaiken aikaa meille halusikin viestittää. Elokuvan loppu kaikessa ironisuudessaan tiivistää hienon kokemuksen, joka on Youth. Kun Michael Cainen hahmo viimein saa lukuisien lääkärintutkintojen jälkeen tietää tuloksensa terveyden tilastaan, lääkäri toteaa hänen olevansa täysin terve.


...=)

Movie Monday #32 - Animaatio

Movie Monday-elokuvahaasteblogin 32. haaste

<<edellinen<<                               >>seuraava>>




Autot


19 marraskuuta 2015

Dead or Alive (DOA: Dead or Alive)

Ennen arvostelin lähes yksinomaan elokuvia, joita olin nähnyt vuosia sitten. Hiljattain olen arvostellut vain ja ainoastaan juuri katsomiani elokuvia. On vain hauskaa vertailla, miten asetelma on vaihtunut. Kyllä minulla olisi suurikin arsenaali joskus aikoja sitten näkemiäni elokuvia, mutta mitä enemmän arvostelen elokuvia, sitä vaikeammaksi käy kirjoittaa tyydyttävä arvostelu elokuvasta, jota en kunnolla edes muista. Ja olen kirjoittanut kuitenkin kaikista elokouvista arvostelun, joista vähänkään jotain muistan. Nyt kuitenkin teen poikkeuksen ja kerron pienen tarinan vuosia sitten näkemästäni elokuvasta nimeltä Dead or Alive.

Olen nähnyt tämän videopeliin pohjautuvan elokuvan lukemattomia kertoja. Ehkä tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi guilty pleasureksikin, sillä tiedän kyllä, että elokuva ei missään kriitikoiden suosiossa ui, mutta itse koin tämän ihan hemmetin viihdyttäväksi.

Elokuvan idea on se, että maailman parhaat taistelijat ottavat yhteen eksoottisessä, salaperäisessä, yleellisessä taisteluturnauksessa nimeltä Dead or Alive. Turnaus tapahtuu jossain Tyynenmeren saarella, joten puitteet ovat, sanoisin, ihan semi. Osaa turnaukseen ottaa muun muassa ninjaprinsessa Kasumi (Fast and Furious-leffoista tuttu Devon Aoki), ammattilaispainija Tina Armstrong (Kovan onnen kundi-sarjasta tuttu Jaime Pressly), mestariluokan varas Christie (laulajana uraa tehnyt Holly Valance). Ja juoneen liittyy aina pahikseksi paljastuva kisojen järjestäjä Donovan (pahiksen roolissa yllättäen Eric "Julian veli, Emman isä" Roberts) sekä aiempina vuosina kisoihin osallistuneiden salaperäisiä katoamisia ynnä muuta hauskaa.

Elokuva on pinnallinen, tyhmä, kömpelö, epäuskottava, lapsellinen ja juuri siksi niin upea. Elokuva on kuvattu jollain ekstra-kirkkaalla valaistuksella ja siten elokuvaa on äärettömän helppo ja kevyt seurata, kun ei vellota jossain harmaudessa. Pääosanäyttelijät ja sivunäyttelijätkin ovat ihan hemmettin seksikkäitä, eritoten Holly Valance moottoripyörän päällä on, suomeksi sanottuna kaunis nainen. Juonessa ei ole päätä eikä häntää, mutta ei se haittaa, sillä hauskaa on. Komediallinen aspekti löytyy kaiken toiminnan tiimoilta, mikä pelastaa paljon. Lisäksi olen aina tykännyt tälläisistä tarinoista, joissa maailman ympäriltä tai siis ihan vain erilaisia ihmisiä kerätään samaan paikkaan ja pidetään hauskaa seikkailun muodossa. Tämä elokuva siis kuuluu juurikin rakastettuun kategoriaan; niin huono, että se on jo hyvä.

Tarkkasilmäinen (lue: minä) voi monta vuotta myöhemmin tajuta, että elokuvassa tekee sivuroolin sama näyttelijä, joka oli The Family Stone-elokuvassa Patrick, eli kaksi täysin erilaista roolia ja siksi järkytys oli suuri sen tajutessaan. Tähän liittyen esittelen teille kuvakaappausta minun paljon mainostamaltani twitter-tililtä, jossa on tapahtunut lähipäivinä jännittäviä asioita:


Jep, eli Zackin ja Patrickin näyttelijä, Brian White uudelleentwiittasi twiittini!

Upea -repertuaari- tällä näyttelijällä!
P.S. koin muuten hauskana, kun joku huomautti, että elokuvan englanninkielen versio nimestä (siis tuo DOA: Dead or Alive) tosiaan voidaan lukea Dead or Alive: Dead or Alive...!









...=)



18 marraskuuta 2015

Seitsemän elämää (Seven Pounds)

No kylläpä alko leffanpätkä hiljaseen, niin hiljaseen! Kyllä siinä ehti haukotuksen jos toisenkin päästää ilmoille, ennen kuin alko Will-poika leffassaan jotain tekemäänkin. Tämä johtuu siitä, että elokuvan rakenne leikittelee sillä, mitä katsoja tietää ja mitä ei tiedä. Tämä puolestaan johtuu siitä, että ilmeisesti käsikirjoittajalla on ollut joku selittämätön tarve pitää loppuratkaisu yllätyksenä. No valitettavasti se ei tule yllätyksenä, eikä sellainen twisti lopussa edes sovi tämänkaltaiseen elokuvaan. Monet elokuvan kohtauksista olisivat olleet paljon koskettavampia, jos olisimme tienneet alusta alkaen Smithin päähenkilön motiivit. Will Smith siis haluaa auttaa ihmisiä - siinä on elokuvan juoni. Emme tiedä miksi. Paitsi, että kyllä sen nyt vähän tyhmempikin heppu takaa osaa arvata.

Nyt kun loppuaratkaisua pidettiin "salassa" ihan viime metreille asti, antamalla vain lyhyitä välähdyksiä tapahtuneesta takaumien muodossa, tuli Smithin päähenkilöstä jopa sellainen vaikutelma, että heppuhan on ihan jälkeen jäänyt. Ei kyllä ole hänen parhaita roolejaan tämä tälläinen itsensä vähän liian vakavasti ottava hahmo, sillä Smithän on kaikkea muuta kuin - ja sellaisiin rooleihin sopiikin kuin se kuuluisa nyrkki siihen kuuluisaan silmään. En ole koskaan oikein pitänyt Rosario Dawsonista, eikä tämäkään ole poikkeus ja siksi myös elokuva hakee vähän suuntaansa minun silmissäni.

Kerrankin voin kuitenkin kehua, että hyvin oli käytetty hyväksi musiikkia, kohtauksen emotionaalisen latauksen vapauttamiseksi - juuri niin kuin sitä kuuluukin käyttää. Elokuvan viimeinen 45 minuuttia kuluu oikein verkkaisestikin, mutta se ei valitettavasti korvaa menetettyjä minuutteja elokuvan alkupuolelta, jotka olivat täysin turhia. Jos joku tätä elokuvaa alkaa katsomaan, niin en oikein voi suositella. Alku on niin kankeaa, että saisi aikamoinen maagi olla, että elokuvan lopun saisi taiottua niin hyväksi, että se pelastaisi jo alkaneen haukotusjuhlan. Enkä tosiasiassa pitänyt edes elokuvan lähettämästä viestistä.

Oli aikoinaan ihan kivaa miettiä supererogatoristen tekojen merkitystä ja mahdollisuutta sekä käsitystä laupiaasta samariasta, kunnes sitä kasvoi aikuiseksi ja ymmärsi oppia katsomaan asioita toisestakin näkökulmasta. Hyvää tekeminen saa itsellekin hyvän mielen. Täten, johtopäätöksenä; täysin epäitsekästä avunantoa ei ole olemassa. Elokuvaa yrittää ottaa kantaa kuolemaan ja sen hyvittämiseen, jonkinlaiseen karmaan tai elämän tasapainoon, hyvän tekemiseen, hyvittämiseen ja siihen, onko yksilöllä oikeus auttaa ja ennen kaikkea kysymykseen, että ketä tulisi auttaa ja millä hinnalla. Elokuvan otannasta aiheeseen tulee kuitenkin mieleen yksi jakso Frendit-sarjasta (kuvitella!). Phoebe ja Joey kiistelevät siitä, onko täysin epäitsekkäistä tekoja olemassa. Joey on sitä mieltä, että ei ole. Phoebe haluaa todistaa Joeylle, että epäitsekkäitä tekoja voi tosiaan tehdä ja menee puistoon ja antaa mehiläisen pistää itseään. Ensinnäkin Joey osoittaa heti perään, että mehiläinen luultavasti kuoli heti pistoksen jälkeen ja toiseksi teko ei olisi epäitsekäs vaikka kuinka se olisi auttanut mehiläistä, nimittäin tällöin Phoebe olisi saanut siitä ensinnäkin sen mielihyvän, että auttoi mehiläistä kuin myös, että hän oli oikeassa, eikä Joey. Olisin toivonut vähän harkitumpaa aiheen käsittelyä elokuvalta.







...=)

Rita, 2. tuotantokausi

Kylläpäs nämä Ritan tuokkarit (onpas inhottava sana tuo "tuokkari") tulikin ahmittua nopeasti. Mutta mitä muuta voi odottaa jos kahdessa tuokkarissa (okei, okei) tuotantokaudessa on vain kuusitoista jaksoa. Eihän se riitä mihinkään! Etenkään jos kyseessä on tälläinen laatusarja.

Tällä kaudella Rita, tapojensa vastaisesti, yrittää aikuistua ja saada vakituisen suhteensa koulunsa rehtoriin toimimaan. Kuitenkin menneisyyden elämäntyyli saa taas kiinni ja tällä kertaa Rita joutuu maksamaan suuren hinnan. Ammatillisesti Rita joutuu myös hyväksymään, että ei pysty auttamaan kaikkia.

Pääosan Mille Dinesen on hieno näyttelijä. Vangitsee hienosti tämän hahmon persoonallisuuden, etenkin hahmon ollessa hiljaa, hän antaa merkityksellisiä katseita, joista käy hyvin varmasti ilmi, mitä hahmo ajattelee ja millainen henkilö tämä on. Kaikki aina kävelytyylistä asti on hyvin hiottua.

Valitettavasti sarjan sympaattisin hahmo Jeppe unohdetaan ainakin viimeisissä jaksoissa vähän jonnekin ja valitettavasti ehkä epäsympaattisin, ainakin karismattomin hahmo, jota olen televisiossa nähnyt vähään aikaa, rehtori Rasmus saa vähän liikaakin ruutuaikaa. Myös Riccon tarina saa vähän oudon käänteen, sillä hänen voileipäbaarinsa unohdetaan myös täysin johonkin ja hän saakin työn täysin muualta ja katsojalle ei selitetä, että mitä sille hemmetin voileipäbaarille nyt sitten tapahtui!

Muuten sarja toimii edelleenkin hyvin. Pidin ajatuksesta yhdistää kaksi koulua ja täten tutustuttaa uusia henkilöitä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että yht'äkkiä ilmeisesti jo esitellyt henkilöt nousevatkin suuremmalle lavalle ja heihin kohdistetaan enemmän huomiota ja meidän pitäisi muka uskoa, että yht'äkkiä näillä opettajilla onkin uskoteltua suurempi merkitys Ritan elämässä, sillä ensimmäisellä kaudella näin ei ollut. No tämä on kaikki vettä sillan alla. Hyvä sarja, virheistään huolimatta, jonka katsomista ei kyllä malta lopettaa, nimimerkillä kokemusta on - koko tuotantokausi päivässä katsottuna.



17 marraskuuta 2015

Rita, 1. tuotantokausi

Inhoan tanskan kieltä. Tuntuu kuin he lopettaisivat kaikki sanat aina kesken. Juurikin kuuluisa "kuuma peruna"-vertaus on ihan oleellinen. Siitä huolimatta, olen hiljattain saanut sellaisen kuvan tuosta tasaisesta maasta, että jumalauta -hehän osaavat tehdä draamaa! Kosto // In A Better World on yksi parempia elokuvia, joita olen hiljattain nähnyt ja nyt vielä Rita, uusi tv-sarja, jonka Netflixistä poimisin katsontaan! Oikeastaan minulle suositeltiin sarjaa. Olin sitä itsekin silmäillyt sillä silmällä, mutta ohittanut silmiä räpäyttämättä, sillä luulin sen olevan tylsä. Heti ensimmäisistä sekunneista lähtien minut oli kuitenkin myyty. Loistava sarja, en kai minä sitä muuten tässä olisikaan arvostelemassa.

Kyllä meillä Skandinaviassa on edistyksellistä. USA:ssa ei ikinä varmaan annettaisi tälläistä sarjaa naisnäyttelijän kannettavaksi. Yksi syistä, kuitenkin miksi sarja toimii niin hyvin kuin toimii, ellei se tärkein syy: on päähenkilö. Rita on yksi parhaimmista hahmoista tv:ssä vähään aikaan, ellei koskaan. Ihanan viallinen, voimakas, hauska, mielenkiintoinen, monimutkainen, vaikea, rakastettava hahmo. Ja mistä eniten pidän, että sitä ei ole viety ylitse. Jos tämä sarja olisi suomalainen, ei Ritaa uskoisi edes oikeaksi ihmiseksi, niin yli hilseen olisi vedetty hahmon komediallinen aspekti, mutta jotenkin ne tanskalaiset vain osaa luoda monitahoisia, vaikuttavia roolihahmoja, jotka ovat kuitenkin uskottavia.

Ritan perhe on sympaattinen ja välillä joudun oikeasti laskemaan otsani kylmälle kämmenelleni myötähäpeästä heille tapahtuvan takia, esimerkiksi Ritan poika Jeppe on välillä niin kinkkisissä paikoissa äitinsä takia, että melkein käy sääliksi, ellei se olisi niin hauskaa. Rita on siis opettaja peruskoulussa ja samaa koulua  käy myös hänen poikansa Jeppe. Hänellä on myös vanhemmat lapset: Ricco ja Molly. Mielestäni sarjan vahvuus makaa kuitenkin koulumaailmassa ja siinä kuinka mahtava opettaja Rita on. Vaikka hahmo on ronski ja vähän kapinallinen ja uhmakas, on hän silti näille oppilaille parasta, mitä maa päällään kantaa ja se saa katsojalle voimauttavan olon. Kuinka pelottomasti Rita taistelee oppilaidensa puolesta - se on ihailtavaa ja saa voittamattoman tunteen itsellekin.




...=)


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...