14 lokakuuta 2015

Push (Push)

Toki mukana klassinen supersankarielokuvista tuttu asetelma, jossa päähenkilö sankari kohtaa apuriensa kanssa tarinan antisankarin, elokuvan lopun suuressa kliimaksissa ja pelastaa tytön neidon pulassa, mutta Push on supersankarielokuvana kuitenkin poikkeuksellinen. Nämä sankarit eivät ole trikoissa ja he eivät suinkaan ole sankareita, vaan pikemminkin yhteiskunnan varjoissa eläviä, elämän koettelemia karkureita. Heitä jahtaa Yhdysvaltain hallituksen salaperäinen Division-niminen virasto, jota johtaa Djimon Hounsoun esittämä agentti Carver. Divisionin tavoite on valjastaa näistä erikoisia voimia omaavista supersotilaita. Chris Evansin esittämä Nick omaa telekineettisia voimia, Dakota Fanningin esittämä Cassie osaa ennustaa tulevaisuutta ja sen lisäksi erilaisia voimia on mm. toisten ajatusten hallinta sekä esineiden muodonmuutos.

Pidin jo heti alkuun muutamasta asiasta. Ensinnäkin siitä, että voimia on vain nämä rajatut ryhmät, joihin kukin voimia omaava siis kuuluu. Nick on telekineetikko ja Cassie ennustaja ja niin edelleen. Esimerkiksi itse, vaikka rakastankin X-men elokuvia, niin koen sen välillä vähän häiritseväksi, että mutanttien voimia voi olla vaikka minkälaisia. Kun niitä on vain nämä tietyt rajatut mahdollisuudet mitä kullakin on, auttaa se keskittämään katsojan huomiota eikä katsojan ajatukset pääse herpaantumaan siihen, että mitä kaikkia voimia sitä olisikaan mahdollista saada. Toiseksi pidin paljon siitä, että voimia ei ruettu selittelemään. Yleensä siinä kohtaa mennään metsään, kun ruetaan hakemaan, varsinkin jotain tieteellistä selitystä yliluonnollisille asioille, sillä eihän se ole mahdollista, muuten voimia sanottain luonnollisiksi, yliluonnolisten sijaan.

Muutenkin elokuvan rakenne leikittelee sillä, että ensinnäkin pääpari, Nick ja Cassie ovat vähän hukassa yrittäessään muuttaa jatkuvasti muuttuvaa tulevaisuutta ja sen lisäksi katsojaa pidetään tietämättömänä melkein loppumetreille asti avainasioista, jotka sitten paljastetaan suurena käänteenä katsojan suureksi hämmästykseksi. Itse rakastan tälläistä elokuvaa, jossa katsojaa pidetään pimennossa ja täysin siis elokuvan vietävissä.

Olin ennen kaikkea yllättynyt siitä, kuinka syvällisellä tasolla elokuva käsitteli näitä yliluonnollisia voimia ja niiden omaavia ihmisiä. Esimerkiksi juurikin tämä tulevaisuuden ennustaminen on aiheena jo niin monimutkainen ja vaikea käsiteltävä, puhumattakaan siitä, että se olisi oikeasti mahdollista. On mielenkiintoista pohtia, miten ihminen käyttäytyy, kun tietää, millainen oma tulevaisuus on. Vielä mielenkiintoisempaa siitä tekee se, että tässä elokuvassa sen on mahdollista muuttua. Se ei välttämättä muutu, mutta se voi muuttua. Tämä tietenkin ajaisi yhden sun toisenkin hulluksi, minut ainakin, puhumattakaan 13-vuotiaasta lapsesta.

Dakota Fanning on elokuvan kantava voima. Inhoan sanoa, että joku yksi näyttelijä on elokuvan kantava voima, koska useimmiten kantava voima on kuitenkin käsikirjoitus, mutta tässä tapauksessa Fanning todella on kantava voima. Hän on jopa melkein liian kypsä rooliinsa. Merkatkaa minun sanoneen, tämä tyttö tulee vielä joskus voittamaan Oscarin. Sitten kun hän on vähän vanhempi ja saa ansaitsemansa roolin, jos hän on jo nyt näin kypsä. Hänen roolinsa ja roolisuorituksensa on siitä hieno, miten se käsittelee lapsen kokemaa vastuuta tai vielä tarkemmin lapsen omaksumaa vastuuta ja miten kaiken tämän vastuun kantaminen vaikuttaa lapseen ja tämän käytökseen. Tässä on täysin osuttu naulan kantaan roolin luomisessa alaikäiselle. Usein ne käsikirjoitetaan varsin pikkuvanhasti, mutta erittäin hienoa on silloin, kun ne kirjoitetaan kuin aikuiselle, sillä sitähän lapset periaatteessa vain yrittävät olla, kuin aikuisia.

Koen, että elokuva jopa liikkuu monella tasolla. Pidin pienistä yksityiskohdista, etenkin loppua kohti, jotka leikittelivät elokuvan kulun sekä todellisuuden luonteen kanssa. Nimittäin on varsin oleellinen kysmys esittää, että pystyykö tulevaisuutta ennustamaan ollenkaan. Periaatteessa sen pitäisi olla mahdollista. Jos ajatellaan kylmän deterministisesti ja sanotaan, että kaikki on syy-seurausta, niin tulevaisuushan on laskettavissa. Sitten voi tietenkin käydä niin, että se muutttuu, vaikka ihan vain perhosen siiveniskuista.

En tiedä olenko minä ainoa, joka löysi tälläisä syvällisiä olettamuksia elokuvan kerroksista, mutta mielestäni ne toivat erittäin raikkaan lisän, muuten ehkä vähän perinteiseen tarinankerrontaan. Pidin siitä, että elokuva sijoittuu Hong Kongiin, pidin elokuvan kuvauksesta - erittäin poikkeuksellista supersankarielokuvassa, mutta tarinan tyyliin se sopi kuin nenä päähän.






...=)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...