20 lokakuuta 2015

Muistojen polku (A Walk to Remember)


Eilinen Movie Monday-bloggailu jäi vähän väsyneeksi, joten tänään päätin panostaa vähän paremmin. En ole oikein ymmärtänyt, mikä idea teemaviikoilla on. Ainakaan näin elokuvablogin näkökulmasta, mutta annoin viimeyön ajatuksen muhia päässäni, kun illalla tuli taas, kuten aina välillä minulle tulee, olo katsoa jotain oikein surullista - niin pitää tämän blogin ensimmäinen teemaviikko ja katsoa oikein kunnolla "tearjerkereitä". Ehkä saisinkin jotain uutta irti tälläisestä teemaviikosta ja kuka tietää, ehkä se ei jää viimeiseksi.

Pidän surullisista elokuvista. Mutta kuten todettu niin eläinelokuvat tai yksikään Disney-animaatio ei oikein sovi minun herkälle sielulleni (itse asiassa olin emotionaalisesti traumaunut jo esimerkiksi Frozenista sekä Herkuleksesta - kyllä! En vain päässyt sen yli Frozeninkin kohdalla, että nämä sisarukset kasvoivat eristyksissä toisistaan koko lapsuutensa! En vain kestänyt sitä... Ei ole tullut mieleenkään katsoa mitään Up - kohti korkeuksia elokuvaa tai Wall-E:ta - niitä en kestäisi alkuunkaan). Mutta sen sijaan, juon teeni tälläisen romanttisen hömpän muodossa. 

Ensimmäisena lavalle nousee siis Muistojen polku eli A Walk to Remember. Tästä olin kuullut monesta eri lähteestä, kuinka surullinen tämä onkaan. Aivan kuten joku The Notebook. Okei, myönnän, että The Notebook oli vielä ihan mukiinmenevä, mutta tämä Muistojen polku on kyllä aika paksua jo.
Aivan kuten The Notebook, perustuu Muistojen polku Nicholas Sparksin romaaniin. Eli jokainen hänen kirjojaan lukenut tai niihin perustuvia elokuvia katsonut tietää millä linjalla mennään - yltiöromanttisella. En voinut olla hymyilemättä elokuvan jo ylitsemenevälle imelyydelle ja korniudelle, se vain meni jopa minun kohdallani jo liian paksuksi. Ja se on paljon sanottu se.

Mandy Mooren pastorintytär maalataan aivan pelkistetyn pyhimykseksi, jotta sitten hänen kuollessaan (kamoon, ei voinut olla spoilerivaroitus, kyllä sen nyt jo tyhmäkin arvaa, miten lopussa käy) pystytään vetämään hyväuskoisesta katsojasta jokainen kyynel irti (not). Ja arvata myös saattaa, että totta kai paha poika ja pyhimys-naapurintyttö sitten kokevat maailmoja mullistavan rakkaustarinan ja vielä niin nuorena!

Elokuvalla on se ansio, että se ei ole tylsä, vaan kammottavan ennalta-arvattava ja loppuakin on venytetty niin pitkäksi, että se alkoi jo tuntua saarnaavalta. Siitä pidin, että kerrankin paha poika oppi kerrasta hyväksi, eikä tarina ottanut sitä käännettä, että hän vielä viimeisen kerran sortuisi pahoille teilleen, kunnes hänet viimein johdatettaisiin jumalan valoon. Että se juonenkäänne sentään säästettiin katsojalta.

Eli petyin, en ihan saanut sitä catharsis -kokemusta, mitä näiltä elokuvilta etsin... vielä - tässä on vielä muutama elokuva ja loppuviikko aikaa...






...=)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...