19 lokakuuta 2015

Movie Monday #27 - True Story

<<edellinen<<
>>seuraava>>

Tämän kertaisessa Movie Monday-haasteessa kysellään elämäkertojen perään:
"Mitä sellaista elokuvaa, joka kertoo jostain todellisesta henkilöstä, sinä rakastat sydämesi pohjasta tai yksinkertaisesti vain pidät upeana kuvauksena kyseisestä henkilöstä?"
Omasta mielestäni elämäkerrat ovat elokuvien tyylilajeista, yksi nautittavimmista. Niissä on erittäin vaikea epäonnistua ja onnistumisetkin ikään kuin korostuu. Ehkä se johtuu siitä, että katsojalla on koko ajan todellinen maailma, johon verrata elokuvaa ja siksi, kun elämäkerta on hyvä, niin se onkin niin vaikuttava, koska sen aitouden ja realistisuuden pystyy niin hyvin toteamaan. Epäilemättä myös tästä syystä elämäkerrat ovat vahvasti aina esillä Yhdysvaltain elokuva-akatemian vuotuisessa Oscar-gaalassa.

Sitten taas, jos elämäkerralla epäonnistuu on lopputuloksena säälittävä yritys kalastaa palkintojen huomiota - tämäkin on eri omaperäiseen elokuvaan, jota epäonnistuessaan voi sentään kiittää hyvästä yrityksestä.

Katson, että elämäkerrassa on helppo onnistua (ja olen puhunut tästä varmaan jokaisessa arvostelussani jokaisesta elämäkerrasta), jos rakentaa elokuvan niin, että ei yritä ympätä koko henkilön elämänkaarta yhteen kaksituntiseen. Ei. Täytyy valita joku yksi ajanjakso tästä henkilön elämästä ja keskittyä siihen. Aina, kun lähdetään koko kaarta vauvasta vaariin, esittelemään, lopputuloksena on saarnaava, tylsä ennalta-arvattavuus.

Mitä sitten on niitä hyviä elämäkertoja?


  • Yksi parhaista on The Queen, vuodelta 2006. Pääosassa upea Helen Mirren, joka roolistaan pokkasi jotain kolkkyt eri palkintoa. Tässä on noudatettu juurikint tätä pientä ohjesääntöä, eli keskitytty vain yhteen ajanjaksoon tämän todellisen henkilön elämästä - tällä kertaa prinsessa Dianan kuoleman jälkeiseen aikaan. Tässä myös näemme elämäkertojen nerokkuuden, nimittäin tuskin kovin monta edes kiinnostaa Englannin kuningatar Elisabet II, mutta elokuva saa silti välittämään tästä henkilöstä ja melkein toivomaan, että monarkia Iso-Britanniassa säilyisikin.
  • Yksi henkilökohtaisista suosikeistani (elokuvan teknisistä ansoista ja oikeasta paremuudesta varmaan joku *kröhöm aika moni *kröhöm olisi eri mieltä), mutta itselle elokuvan katsominen on ollut niin elähdyttävä kokemus, että en voi ohittaa sitä tässä listauksessa. Kyseessä on vuoden 2009 Elämä pelissä. Kyllä tämäkin sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden (joku saattaisi taas kysyä, että miksi...) ja silti koen, että elokuva on huutavan väärinymmärretty. Joku on sitä sanonut valkoisten elokuvaksikin, mutta minusta se on niin hieno kuvaus kahden maailman kohtaamisesta, ennakkoluulojen murtamisesta ja toisesta välittämisestä - aidosti sekä elokuvassa on yksi Sandra Bullockin parhaimmista roolisuorituksista, josta hän kyllä ansaitusti voitti parhaan naispäääosan Oscar-palkinnon.
  • Tunnit on myös hyvä, kuten haasteen antaja on haasteenannossa vihjaillut...
  • Julie & Julia on loistava elokuva, joka myöskin omaa hienon rakenteen (ei sitä tyypillistä..) ja hienon roolisuorituksen Meryl Streepiltä!
  • (alan laiskistumaan ja lähden vain luettelemaan:)
  • Hitchcock

  • Nyt muisti pätkii kuitenkin sen verran, että jätän tähän tällä kertaa, ehkä lisään tänne vielä myöhemmin leffan tai pari, mutta muistakaan elokuvakatsojat ja toivottavasti -tekijät tuo minun sanelema ohjesääntö! Säästettäisiin ihmiskunta muutamalta huonolta biopicilta! 
  • (kuvatkin tulee myöhemmin, olen näköjään TODELLA laiska tänä aamuna xD)

12 kommenttia:

  1. LPS (LaiskaPaskaSyndrooma) päässy sinuun ilmiselvästi iskemään, heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myönnän syyllisyyteeni. Voisikohan tuon syndrooman käydä todennuttamassa jollakin lääkärillä pysyväksi tilaksi ja sen varjolla pääsisi pois kaikista velvotteista, mitä elämä joskus eteen heittää? Hmmm... Ei huono idea... xD

      Poista
    2. Yllä oleva kommenttini on tietysti täysin retorinen, en oikeasti todellakaan haluaisi tuollaista syndroomaa pysyväksi oireeksi. Onneksi se iskee vain todella harvoin ja silloinkin menee päivässä ohi. Itseään täytyy osata ottaa niskasta kiinni!

      Neuroottisuuteni kyllä myönnän, kuten täysin ristiriitaisista kommenteistani voi päätellä ja tietysti siitä, että nyt periaatteessa kinastelen näissä kommenteissa itseni kanssa. Pitäisköhän joskus yrittää piilottaa omaa outouttaan vaihteeksi...?

      Poista
    3. Biografiat on viktoriaanisten pukudraamojen jälkeen ehkä luotaantyöntävin genre mitä tiedän - eli ei pahasti, mutta silleen ihan vähän olen usein hukassa näiden leffojen kanssa. Mulla ei ole mitään hajua, mitä jostain Michael Mannin kaks-ja-puoltuntisesta Alista pitäisi jäädä käteen. Muusikko-biografiat Walk the Line ja Ray jättävät saman fiiliksen: onhan ne taitavasti laitettu kasaan, mutta onko niissä muuta pointtia kuin se "katsokaa, kuinka näytämme tämän suurhahmon kaikkine virheineen - mutta silti palvoen tätä!" Niitä tulisi katsoa siltä kantilta, että ne ovat kertomisen arvoisia tarinoita, jotka vain sattuvat olemaan tosipohjaisia, mutta silti on aina se olo, kuin joku näkymätön olento huutaisi olan takana, että "tämä on tositarina, muista se!" Ja jos autenttisuutta haetaan, niin silloin katson mieluummin dokkareita.

      With that said, kyllähän hyviä elämäkerrallisia on ja paljon. Ja olen muuten todellakin samaa mieltä, että parhaimmat keskittyy tiettyyn osaan elämästä! Teemat pääsevät yleensä paremmin esille, eikä leffa ole vain listaamista henkilön saavutuksista. Parhaimmissa, niin kuin vaikka Frost/Nixonissa, pystyin unohtamaan, että Frank Langella ei muistuttanut Nixonia juuri yhtään, koska mies teki "Tricky-Dickistä" vain niin muhkean hahmon katsomatta siihen, onko hahmo todellinen vai ei. Se on kertomus epätavallisesta hetkestä TV-historiassa, jossa sattu olemaan todelliset hahmot, näin mie sen koin.

      Panssarikenraali Patton on poikkeus näihin nimenomaan henkilöön keskittyviin tutkielmiin. Mainio tapaus. Yksi syy tähän on, että Patton on vaan kreisimpi, mitä kukaan kirjoittaja voi edes keksiä. Ja se koko leffa keskittyy niin tiukasti tähän yhteen tyyppiin, ettei se oikeastaan kerro enää edes sodasta, vaikka niin voisi luulla. Silloinkin kun George C. Scott ei ole edes ruudussa, niin joku saksalaisupseeri puhuu kauhunsekaisella kunnioituksella siitä. Se on ku tosi huolellista muotokuvan maalausta.
      Pattonissa auttaa myös se, ettei kyseessä ole joku Gandhin tapainen hahmo, josta luetaan historian tunneilla tuon tuosta. Se on vähän hämäräperäisempi hahmo näin maallikolle.

      Viimeisenä täytyy mainita Tim Burtonin Ed Wood. Ei tarinaa suurhahmosta, vaan totaalisesta emäkämmistä, jota onnistutaan vielä ylistämään paremmin kuin vastaavissa leffoissa ihan vain sillä, että tyyppi on pohjimmiltaan vaan niin positiivinen ja innokas. Ei totista realismin tavoittelua, vaan paremminki rakennetaan legendaa pitemmälle. Monethan tykkää haukkua leffaa siitä, että siinä kirjoitetaan historiaa huoletta kokonaan uusiksi. Ed Wood ei oikeasti ikinä tavannut Orson Wellesiä, mutta se kohtaus näitten kahden välillä on helposti koko leffan kohokohta. Alansa paras kohtaa alansa paskimman, ja silti voi huomata, ettei niiden välillä ole eroa kuin taidoissa. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi siistiä nähdä Orson Wellesiä Vincent D'Onofrion kropassa ja Maurice LaMarchen äänessä, niin tuo kohta nostaa keskustelun taiteilijuudesta ite päähenkilöä isommaksi. Siitä jää SANOTTAVAA käteen, voitko uskoa :D

      Hemmetti, mie alan kohta korvata Leffatykin kommenttilootan tällä sinun blogilla. Sano vaan kun paasaus alkaa riittää.

      Poista
    4. Ihanaa, että kommentoit! Koskaan et voi kommentoida liikaa. Alan melkein tulla riippuvaiseksi jo sinun kommenteistasi! Mutta älä myöskään koe painetta, että sinun täytyy tulla tänne kommentoimaan. Kirjoita ihan niin vähän tai paljon kuin haluat! Minä luen kommenttisi silti ja vastaan ja vaalin näitä keskusteluja xD

      Hmm... Niin. Lähinnä itse katson AiNA elokuvia vain siitä näkökulmasta, että ne vievät minut mukanaan. Kun tarina on hyvä ja mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, on elokuva hyvä, eikö vain? Elämäkerroissa on se viehätys ja "helppous" - tavallaan varmuus siitä, että tietää, että tarina on hyvä. Usein elämäkerrat kertovat juuri elokuvallisista henkilöistä, joiden elämä on mielenkiintoinen joten heistä tehdyt elokuvatkin ovat mielenkiintoisia.

      Frank Langella on upea.

      Pattonista: ensinnäkin; kuulostaapa todella mielenkiintoiselta. Ei olisi ikinä tullut mieleenikään tuollaisen elokuvan puoleen kääntyä, mutta kuvauksesi tästä hahmosta sai minut ajattelemaan, että ehkä sen voisikin joskus katsoa. Anyways, jos sinua kiehtoi tuo Pattonin hahmokuvaus, niin suosittelen kyllä katsomaan tuon The Queeninkin. Nimittäin vaikka hahmo on kaikkien tuntema monarkki, niin elokuva kyllä romuttaa hyvin kaikki pinnalliset käsitykset mitä ainakin minulla oli kyseisestä henkilöstä ja sai hyvin välittämään Kuningatar Elisabetista, vaikka aiemmin näin ei todellakaan ollut.

      Olen myös samaa mieltä Ed Woodista (en ole siis leffaa nähnyt), mutta parhaimmat elämäkerrat usein myös syntyvät silloin kun totuutta ollaan valmiita vääristämään, ehkä jopa liioittelemaan vähäsen tarinankerronnan vuoksi. Siksi odotan innoissani uutta Steve Jobs elokuvaa (josta muuten fyi Kate Winslet ja Michael Fassbender tulevat saamaan Oscar-ehdokkuudet), koska ilmeisesti Aaron Sorkin on kirjoittanut käsikirjoituksen Jobsista muuttaen tarinaa sopimaan hänen näkemykseensä. Pitäiskin katsoa myös tuo Ed Wood...

      Poista
    5. No hyvä tietää :) Ei tule lähipiirinkään kanssa ihan näin laajasti syvennyttyä leffoihin (muilla yleensä loppuu mielenkiinto ennen minua...) ja muistioissa mulla on liikaa kirjotuksia leffoista, joissa oon jäänyt jumittaan johonkin yhteen tai kahteen lauseeseen, enkä koskaan kirjoita loppuun. Niin kuin nuo äskeiset Patton- ja Ed Wood -luennot. Jos mulla olisi taskukokoinen kasettinauhuri, puhelisin varmaan yksin sinne kaikki leffoista kertyneet mietteet.

      Mie olen itse asiassa kerran nähnytkin The Queenin, mutta on se kaivannut uusintakatseluakin jo sen kuutisen vuotta. En osannut sanoa siitä yhtään mitään. Ja sitä suuremmalla syyllä uskon, että YLEllähän selvästi luetaan meidän viestittelyä, sillä tuo pärähti Areenaan viime lauantaina (!)

      Poista
    6. Kyllä, Sillä itsehän olen ollut myös tuossa päässä monenkin blogin lukijana ja silloin (tästä siis monta vuotta, ennen kuin aloitin omaa blogiani) tuntui, että he kirjoittivat vain lukijoillensa ja kun sitä joka tekstin jälkeistä kommenttia ei sitten osannutkaan kirjoittajalle palautteeksi antaa, olivat he heti valmiita pistämään hanskat tiskiin ja se sai tietysti minulle sellaisen olon, että nyt minun täytyy olla kirjoittamassa jokaiseen tekstiin kommenttia.

      Ja olen jo pitkään epäillyt, että tällä blogilla on jotain kosmisia yhteyksiä...

      Poista
    7. ...ja nyt kun Kuningatar on ansaitusti katsottu uudestaan, niin onhan se asiallinen leffa! Tajusin, että paljon aiemman katselun mitään sanomattomuudesta johtui pitkälti siitä, ettei mulla ollut juuri minkäänlaista ennakkoasetelmaa Mirrenistä, sivuosanäyttelijöistä tai edes Britannian monarkiasta. Konteksti puuttui. Aattelin, että tämän kanssa pitäisi olla käsitys jostain "kuninkaallisesta loistosta," joka sitten romutetaan, mutta huomasin äkkiä, ettei mulla ollut ollut Elisabet II:sta oikeastaan mitään käsitystä. Toisin sanoen tässä luotiinkin mulle kuva Elisabetista, PISTE. Siitä tehtiin elävä hahmo ja Mirrenistä tuli mulle aidompi kuningatar kuin kuningattaresta itsestään.
      Ja kun nyt Mirrenistä puhutaan, niin Mirren tekee vähän saman, mitä vaikka Sylvester Stallone Rockyna ja Brando don Vitona, että tuntuu melkein väärältä nähdä Mirren enää omana itsenään (ihan kuin tuntisin Mirrenin henkilökohtaisesti) tai missään muussa roolissa. Taisin juuri käsittää, mitä se "syntynyt tähän rooliin" tarkoittaa...

      Täysin aiheesta ohi, enkä tiedä, mistä tuli mieleen, mutta kuunteletko paljon musiikkia? Ihan siis yleensä. Ja mimmoista? Kiinnitätkö paljon huomiota leffojen katselussa musiikkiin tai nostaako ne ikinä kokemusta. Jos sulla löytyy tästä ihan joku blogimerkintäkin, niin voit ohjata minut kans sinne, niin ei tartte toistaa itseään.

      Poista
    8. Ai että! Siis, sä hiffasit! Sä tajusit mistä siinä on kyse! Tätä juuri tarkoitin. Kiitos, että annoit sille/Mirrenille mahdollisuuden! Blogia aloittessani ajattelin, että jos yhdenkin lukijan saan katsomaan jonkun elokuvan ja tämä siitä tulisi pitämään, niin olisi päässyt tavoitteeseeni, joten KIITOS (taas) sinulle! xD


      Musiikista: no hmm... Tuota... Kuuntelen paljon musiikkia, kyllä. Mutta musiikkimakuni on auttamattoman huono. Enkä koskaan ole ottanut tavoitteekseenikaan opetella siitä yhtään mitään enempää. Musikiista on vieläpä todella paljon huonompi keskustella kuin elokuvista, sillä jos joku ei pidä elokuvasta, josta sinä pidät ainakin siitä voi keskustella kunnolla ja rauhassa ja usein vastaväittelijäsi vielä ymmärtään kuitenkin, että miksi et siitä elokuvasta pidä. Mutta kun musiikista keskustellaan niin se on tyyliin tälläistä:

      A :"Pidän 50 Centistä"
      B: "50 Cent on ihan paska. Minä pidän Madonnasta"
      A: "Sinä olet ihan paska"

      ...joten ei ole ikinä tullut tarvettakaan blogin puolella sen enemmin esitellä musiikkimakuani. Pääsääntöisesti kuuntelen yleensä sitä yhtä hyvää biisiä yhdeltä artistilta, että edes mikään yksi tietty yhtye tai laulaja ei ole päässyt sellaiseksi yhdeksi, tietyksi suosikiksi. Tällä hetkellä soittolistalle viimeisimpiä lisäyksiä on Lukas Grahamin "7 Years", Celine Dionin "On Ne Change Pas" (kiitos Xavier Dolanin hienon elokuvan, Mommyn), VESALAN "Tequila" ja The Nationalin "Fake Empire". Viime vuosien ehkä parhaimpia artisteja on mielestäni James Bay. Eli aika populaarisella linjalla mennään. En ole ikinä osannut löytää mitään indie-artisteja. Eli makuni on aika valtavirtaa.

      Elokuvasäveltäjistä paras on varmasti Phillip Glass.

      Poista
    9. Ai niin: Siis minähän nimenomaan painotan elokuvia arvostellessanikin, että elokuvassa PITÄÄ olla musiikkia! En voi sietää hiljaisia elokuvia. Kohtaukset syttyvät eloon vasta kun niihin saadaan se musiikki! Jos et ole tuota edellä mainittua Mommya nähnyt, niin sen musiikki! Siis! Wau!

      Poista
    10. "Pääsääntöisesti kuuntelen yleensä sitä yhtä hyvää biisiä yhdeltä artistilta,"

      Tuo on varmaan ihan universaalia, mulle ainakin tuttu ilmiö. Mutta hei, vähän ylpeämpää asennetta omaa musiikkimakua kohtaan! Jos vilpittömästi jostain tykkää, niin pakkohan siinä on jotain olla onnistunut, olkoon biisi vaikka Kikan Apinamies.
      Tuo sinun demonstroima väittely varmaan johtuu siitä, että musiikki tunnetaan ja eletään niin voimakkaasti, eikä sitä usein analysoida niin kuin me elokuvia. Miekään en tiedä musiikista hölkäsen pöläystä (musiikin historiasta ja räppilyriikan kirjoittamisesta jotain), mutta mie silti koen elintärkeäksi musiikin tapaisen nautinnon, mitä minun ei ole tarve joka biisin kohdalla purkaa osiin.
      Sanotaan, että "musiikki kertoo sen, mihin sanat ei pysty," ja minun musiikkimaussa se näkyy siinä, että mie kuuntelen paljon instrumentaalia musaa: elektronista, (huonona pidettyä) jazzia (mutta en välitä), elokuva-scoreja. Siinä on enemmän osallisuutta kuuntelijalla, voi kehitellä itse tarinoita ja visioita, kun muut ei ole sitä tekemässä minun puolesta.

      Ihmettelen monesti, kuinka lehden kriitikko saattaa puhua kirjotuksissaan ummet ja lammet jostain puvustajasta, eikä John Williamsin maagisimmat sävellykset saa ikinä edes ohimenevää mainintaa. Väkisinkin miettii, että onko leffamusa joillekin oikeasti niin merkityksetöntä.

      Poista
    11. Niin. Kiva kuulla myös sinun musiikkimakuasi, joka tietenkin on taas aika kaukana omasta. Ei täysin identtistä musiikkimakua varmaan ole olemassakaan, ja siksi tietenkin toisen musiikkimieltymyksiä on vaikea lähteä haastamaankin, muuta kuin siten, että se menee henkilökohtaisuuksiin.

      Musiikkia on myös siksi vaikea arvostella, koska kappaleet ovat niin kovin lyhyitä. Siksi musiikkiarvostelijat keskittyvätkin enemmän musiikintekijöiden arvostelemiseen ja siksi myöskään en ole pitänyt musiikinarvostelemisesta ainakaan tekstin muodossa. Se, millainen joku artisti on, ei pitäisi olla mitään tekemistä, kuinka hyvä kappale on.

      Leffamusa on joillekin oikeasti niin merkityksetöntä. Varsinkin viimeaikoina elokuvien kuten Nebraska tai Foxcatcherin ansiosta on tullut sellainen fiilis, että sitä nimenomaan kriitikot halajavat - täyttä hiljaisuutta. Mitä vähemmän musiikkia, sitä parempi ja tämä on ideologia mitä en ymmärrä yhtään.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...