24 lokakuuta 2015

Isänsä poika (Like Father, Like Son // Soshite Chichi ni Naru)


Arvosteltu osana Cinema Lozengen surullisten elokuvien teemaviikkoa
Alkuperäinen suunnitelmani tälle ensimmäiselle pitämälleni teemviikolle oli saada kyynelkanavani auki tälläisen perinteisemmän romanttisen hömpän parissa, mutta nopeasti tuli selväksi, että nämä Nicholas Sparks -kliseet olivat niin väsyineitä, että en kaikessa kyynisyydessäni vain pystynyt asettumaan näihin elokuviin, pystyäkseni niistä pitämään. Otin järeämmät aseet käyttöön ja käännyin syvällisemmän draaman pariin.

Isänsä poika on juuri sitä. Ja millään kevyellä aihepiirillä tässä ei todellakaan liikuta. Se on tarina kahdesta perheestä,, joiden poikavauvat ovat vaihtuneet synnytyssairaalassa ja viisi vuotta myöhemmin tämä vasta heille valkenee. He joutuvat järkyttävän valinnan eteen; kumpi lapsi kuuluu kummallekin?

Haukkosin henkeäni jo elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa, sillä tämä asetelma on niin järkyttävä, että sitä ei pysty edes käsittämään. En ole itse henkilökohtaisesti pystynyt ottamaan tavoitteeksenikaan katsoa mitää Sophien valintaa, koska sekin käsittelee jotain niin epäinhimmillistä kohtaloa, että katsojan mieli murtuu sitä katsoessa. No,arvata saattaa, että kyllä niitä kyyneleitä saa valuttaa ihan sujuvaan tahtiin Isänsä poika-elokuvan tahdissa niin ikään.

Hienointa elokuvassa oli sen syvällinen, kypsä sekä ajatteleva ote aiheeseen. Omalla tavallaan, juoni on absudiudessaan jopa naurettava, mutta koska elokuva suhtautuu siihen vakavasti ja harkiten, on lopputuloksena harmoninen draama. Ohjaaja tai käsikirjoittaja oli tehnyt hienon valinnan kuvata elokuvaa ikään kuin vain tämän toisen perheen näkökulmasta. Tämä toinen perhe on siis Nonomiyat, Ryota on perheen isä, joka on kurinalainen, vaativa, ehkä vähän jopa rankka ja heidän lapsensa Keita on kiltti ja tottelevainen eli häntä käy melkein jopa sääliksi. Oli hieno valinta keskittyä enemmän tähän perheeseen, sillä jos olisimme keskittynyt tarinan toiseen, Saikin, perheeseen, jotka ovat kilttejä, ystävällisiä ja lämpimiä ihmisiä, olisimme automaattisesti asettuneet heidän puolelleen tavallaan ja ihmetelleet, että miksi kumpikaan lapsista joutuisi edes Nonomiyan perheessä asumaan.

Tämä ratkaisu ja monet muut, kypsät, hyvin harkitut ja hyvässä tasapainossa olevat elementit tekevät elokuvasta moniulotteisen, vangitsevan (mikä on draamassa saavutus jo sinänsä) sekä äärettömän hienon ja unohtumattoman elokuvan, joka saa toivomaan lisää oikeaa elokuvantekemistä muualtakin kuin Yhdysvalloista. Elokuva toimii nimittäin myös hienona tulkkina japanilaisesta mielenmaisemasta, -miehen identiteetistä, -kasvatusmetodeista, -kodista, - perinteistä ja -tunneilmaisusta. Kun elokuva on tehty näin hienovaraisella pieteetillä, sen arvostelemisesta tulee triviaalista. Elokuva ilmaisee itseään ja se on sen hienoin voimavara.



 Ja sivuhuomautuksena: elokuvan visuaalinen symboliikka kertoo ihan oman tarinansa:

Elokuvan alku: perhe; erillään...

Lapsi: vangittuna, vapaus ulkopuolella; päättää etsiä itsensä sieltä

Kaksi ihmistä, kahden polun päässä; kohtaaminen



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...