Spectre (Spectre)

Spectre on rikollisjärjestö. Se täytyy vain tietää juonesta, jotta päästään arvostelussa eteenpäin. Enempää ei ole edes järkeä paljastaa. Muuta kuin, että se etenee klassisen bondilaisittain.

Skyfall on mielestäni paras James Bond-elokuva. Sen juonikuvio oli mielenkiintoinen ja uskottava, koska se oli Bondille niin henkilökohtaista. Koska se oli henkilökohtaista, ei ollut tarvetta keksiä epäuskottavia juonenkäänteitä tai vetää kohtauksia överiksi, jotta niihin saataisiin näyttävyyttä. Spectre on enemmän paluu Bond-elokuvien juurille. Eli ollaan aika kaukana nerokkaasta Skyfallista. Nyt ollaan enemmän Pierce Brosnanin Bondien jäljellä.

Annettakoon pieni epäuskottavuus ja kliseisyys tälle elokuvalle anteeksi.

Mutta niitä Bond-kliseitä oli ja paljon. Oli klassinen pahis putoaa korkealta-klisee. Oli klassinen pahiksen kanssa rymistellään junassa-klisee. Oli klassinen hyviksen pelastaa pahiksen kynsistä vinkki viitonen (tällä kertaa köyden muodossa) välienselvittelystä-klisee. Oli klassinen makaan naisen kanssa saadakseni tältä tietoja, lupaan suojella häntä, mutta unohdan hänet koko loppuelokuvan ajaksi-klisee. Löytyi jopa kliseistä klassisin klisee, jossa sankarin täytyy pelastaa tyttö hädästä ajastimella varustetun pommin tikittäessä...

 Lisäksi koin, että käsikirjoitus oli täynnä aukkoja. Esimerkiksi yhdessä dialogissa Monica Bellucci sanoo, että hänen kuollut aviomiehensä hädin tuskin tapasi rikoskumppaneitaa ja heti seuraavassa lauseessa hän sanoo, että kuollut aviomies viihtyi heidän seurassaan enemmän kuin hänen. Katselin myös pitkin elokuvaa taivasta. Se oli aina valkoinen. Missä tahansa oltiin. Se oli valkoinen. Luulisi, että tämän luokan budjetilla saisi panostettua vähän enemmän taivaan väritykseen, kuin vain lätkäistä se valkoinen filtteri sinne green screenin päälle. Käsikirjoituksessa jätettiin myös paljon selittämättä. Ehkä sitä selittää osakseen se, että lopullisesta elokuvaversiosta on leikattu kohtauksia pois, mutta muutama asia jäi kyllä täysin auki.

Khähähää, empäs antanutkaan anteeksi...

Nimittäin hyvässä elokuvassa ei tälläisä tyhmiä virheitä ole. Siksi en voi muuta kuin kohdella Spectreä huonona elokuvana. Sitä se on, mutta se on hyvä huono elokuva. Mitä voin vielä sanoa? Tämä oli James Bond -elokuva ja se jo sanoo kaiken. Ota tai jätä.

Epäröin vähän, että voiko Bondi enää toimia ilman Judi Denchiä. Skyfallin kohdalla vielä huusin melkein ääneen: "Hyi, ei, ei, ei, ei, Ralph Fiennes, ei!" Mutta kyllä kun tämän rainan kliimaksin kohdalle päästiin, niin perhana, kyllä se Fienneskin M:n kengät pahuksen hyvin täyttää. Nyt ensimmäistä kertaa tajusin, että Lea Seydoux näyttää täysin Melanie Thierryltä! Mielestäni Ben Whishaw on aivan loistava Q! Mukavaa, että vanha kääkkä -Q on unohdettu ja otettu messiin tälläinen nuori, viisas, terävä ladi! Monica Bellucci unohdetaan valitettavan aikaisin menosta pois. Sitten taas en välittänyt Naomie Harrisista. Olisi saanut olla roolissaan sympaattisempi. Ja voi Christoph Waltz parka.. Hän ei varmaan enää koskaa tule saamaan muuta roolia, kuin roiston roolinsa, koska tekee ne niin pirun hyvin!

Tämä olisi kyllä hyvä päätös Daniel Craigin Bond-saagalle. Yllätteän kyllä, Spectre pystyy hämäävän hyvin sitomaan nämä neljä Craigin elokuvaa yhteen ja loppu tässä elokuvassa on niin hieno, että siihen olisi hyvä lopettaa. Piste. Panna poikki. Hän on kyllä ollut aivan loistava Bond. Hieman ikä alkaa tässä jo näkymään, joten odotan innolla, kenestä tulee seuraava. Tähän loppuun voisinkin tarjota näkemyksiäni aiheesta. Ihan vain omaksi huvikseni, jos ei kenenkään muun.


  • Idris Elba olisi oma ykkösvalintani. Hän vain huokuu siisteyttä.
  • Jason Statham ei toivottavasti ole lähimaillakaan Bondin saappaita. Hän on liian karski.
  • Clive Owen saattaa olla jo liian vanha, mutta hän olisi niin täydellinen
  • En ole täysin varma Tom Hiddlestonista? Tavallaan kyllä, mutta tavallaan hän on myös jopa liian siisti Bondiksi.
  • Toivottavasti ei Eddie Redmayne! Ei, ei...
  • En kyllä pitäisi Demian Lewisista Bondina. Henk-koht. mieltymys-syyt.
  • Sitten taas Dan Stevens oli myös loistava Bondina
  • En myöskään koe, että Bondin tulisi olla nainen. Voitaisiin kyllä tehdä erillinen hahmo, joka olisi tyyliin Jane / Jamie Bond, mutta koen sen naurettavana, että jo olemassa oleva hahmo, olisikin yht'äkkiä nainen. Vähän kuin joku supermies olisikin nainen. Tai Pretty Woman olisikin mies. Mutta mielenkiintoista olisi jos Emily Blunt (jota on naisbondiksi ehdotettu) näyttelisikin mies -Bondia...!
  • Tom Hardy on liian lyhyt...
  • Henry Cavill on jo Supermies ja harmittavan karismaton sellainen, joten EI!
  • Michael Fassbender? Hmmm... Ehkä, ehkä....



...=)




Beasts of No Nation (Beasts of No Nation)

Nyt on tapahtunut jotain ennenkuulumatonta! Netflix on tehnyt oman elokuvansa! Pelkästään sen takia elokuva olisi ollut katsomisen arvoinen, mutta siinähän on Idris Elba pääosassa! Itsehän olen täysin siinä pulkassa, joka haluaa hänestä seuraavan Bondin.

Elba on kerännyt jo roolillaan Oscar-huhua, joten voi olla, että nyt olen virallisesti korkannut tämän Oscar-kauden ensimmäisen leffan. Tavoitteena on tietysti taas katsoa mahdollisimman monta, mutta tällä hetkellä on vielä vähän hämärää, että mitkä leffat sinne ehdokkuuksiin asti kiipeää, joten taidan säästää Oscar-leffaputkeani Tammikuun tienoille.

En pidä kauhusta. Ja minusta lapset sodassa-kuvaelma on vain seuraava askel kauhusta. Siksi melkein hylkäsin tämän leffan, etenkin alkupuolisko elokuvaa on raakaa katsottavaa. Mielestäni elokuva on hyvin kuvannut sodan vaikutukset lapseen. Myös ehkä ensimmäistä kertaa ymmärrämme, mitä lapsisotilaat, joita pakolaisleirellä sitten vuosia myöhemmin yritetään auttaa, ovat todellisuudessa kokeneet. Hyvin käy myös ilmi sodan monimutkainen rakenne ja miksi niiden lopettaminen ei ole ihan niin helppoa... Mutta muuten elokuva on aika geneeristä sodan kauhujen kuvausta. Yllätys, yllätys elokuvan viesti on taas se, että sodassa ei oikeasti ole oikein selkeää kuka on vihollinen, sillä ainahan jollekulle vihollinen on esimerkiksi oma äiti. Eli elokuva ei oikein tuo mitää uutta sotaelokuvagenreen. En oikein osaa muuta sanoa.


Niin, enhän minä siis sotaelokuvistakaan pidä. En yleensä hakeudu tälläisen elokuvan pariin. Sodassa ei ole mitään elokuvallista. En ymmärrä, miksi siitä täytyy elokuvia tehdä. Sodasta puhuminenkin pitäisi olla kiellettyä. Sota on myöskin hyvin monimutkainen asia. Ei ole niin yksinkertaista vaan saada rauha. Onhan se idealistinen ajatus, että jos kukaan ei käyttäisi maailmassa aseita, niin sotia ei olisi, mutta en ole varma onko asia loppujen lopuksi niin yksinkertaista. Idris Elba on roolissaan kyllä hyvä ja uskottava.



...=)


Kosto (In a Better World // Hævnen)



Olen aina ihaillut lintuja. Olen kai yksi niistä hulluista, jotka haluaisivat linnun lailla olla vapaita. Lentää pois ilman mitään velvollisuuksia tai vastuuta, murhetta, surua, kipua. Kuinka kauniisti ohjaaja Susanne Bier käyttääkään, lintuja, symboliikkana kahden eri maailman edustajien ongelmien samanlaisuudelle ja universaaliudelle. Ihminen on ihminen missä vaan ja niin ovat myös murheet, kysymykset moraalista, vastuusta sekä oikeudenmukaisuudesta.

Siltana sekä Sudanin pakolaisleirille, että rauhalliselle tanskalaiselle kylälle toimii Mikael Persbrandtin esittämä lääkäri, Anton. Hän työskentelee jaksoittain pakolaisleirillä Afrikassa, jossa on joutunut hiljattain pelastamaan raskaana olleita naisia, joiden sikiöt paikallinen sotaherra on heiltä leikannut irti. Jaksoittain hän palaa perheensä luo kotiinsa Tanskaan, jossa hänellä on kaksi poikaa; Morten sekä vanhempi Elias. Hänellä on myös vaimo, mutta he ovat avioeron partaalla, koska hänellä oli syrjähyppy. Eliasta kiusataan koulussa ja siihen puuttuu luokkakaveri Christian, jonka äiti on kuollut. Selvästi vielä äitään sureva Christian noudattaa myös erittäin ankaraa moraalikoodia, jossa vääryydet täytyy kostaa.

Käytännössä elokuva on siis tarina kahdesta perheestä: Eliaksen ja Christianin. Afrikan jaksoja käytetään hyvin havainnollistamaan eroa oikeuden ja vääryyden välillä. Väkivalta, miehinen identiteetti, kipu sekä aikuisten vastuu ja heidän tekemien valintojen heijastuminen lapsiin ovat myös käsiteltyjä teemoja. Erityisen hieno on mielesätni Christianin hahmo. Häneen on hienosti sidottu se lapsen tunne, että kaikki asiat ovat niin mustavalkoisia ja jos joku asia ei ole mustavalkoinen ja helposti ymmärrettävä, siitä täytyy tehdä sellainen. Lapsille ei ole vielä, Kohlbergin moraalikehitysten vaiheiden mukaisesti, kehittynyt selkeää käsitystä oikeasta ja väärästä. He eivät pysty soveltamaan sääntöjen sopimuksenmukaisuutta. Vasta myöhemmin, kypsemmässä iässä on mahdollista rikkoa sääntöjä yhteisen hyvän eduksi, niin sanotusti.

Päähenkilö Anton on myös hienosti käsikirjoitettu suuntapaalu näiden lasten elämässä. Mies, joka haluaisi olla idealistinen hyväntekijä, jonka pitäisi opettaa lapsilleen oikeita tekoja, koston mielettömyyttä ja hyväntekemisen voimaa, joutuu kuitenkin itsekin vaappumaan tuulessa. Sekä syrjähyppy että lääkärin vastuu ja velvollisuus ihmisiä auttavana - jopa huonoja ihmisiä - kaikki tulkitsevat tätä yhteistä pohjaa, sekavaa todellisuutta, jossa ei ole varmuutta onko ihmisellä oikeus leikkiä jumalaa.

Pohjimmiltaan olen kuitenkin ihmetystä täynnä Bierin taidoista rakentaa draama, niin kuin se kuuluu rakentaa. Käyttää näitä muutamaa hahmoa hyväkseen, heidän välistä suhdetta, kertoakseen näin merkittävistä teemoista. Valitettavasti useat elokuvantekijät antavat hahmojensa elää elämäänsä ja repivät elokuvan viestin vähän puolipakolla hahmojen selkänahasta, mutta tässä hahmojen kohtaloilla, teoilla ja niiden seurauksilla on syvempi merkitys. Jokainen kohtaus kertoo teemasta ja rakentuu kohti loppusanomaa. Olen vaikuttunut. Koin, että Eliaksen äitiä esittävä Trine Dyrholm oli roolissaan suppea - jopa huonompi kuin Christianin roolissa loistava lapsi - mutta en voi elokuvaa varjostaa millään lailla. Esimerkkiteos laadusta.





...=)

Suuri kauneus (The Great Beauty // La grande bellezza)
















Haluaisin väittää Paolo Sorrentinon parhaan vieraankielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittanutta Suurta kauneutta ylipitkäksi, tekotaiteelliseksi sekamelskaksi, mutta jollain oudolla, kierolla tavalla elokuvassa on jotain lumoavaa.

Elokuva käytännössä kertoo Jep Gambardella (Toni Servillo) -nimisestä kirjailijasta, toimittajasta sekä seurapiirikuninkaasta, Rooman ylhäistössä. Hän kokee jonkinlaisen kriisin täytettyään 65-vuotta ja etsii elämässään seuraavaa askelta.

Melkein meinasi hermo mennä elokuvan 13-minuuttisessa aloitusjaksossa, jossa kuvataan musiikkivideoissa enemmän käytetyllä katkonaisella tyylillä satunnaisia ihmisiä siellä täällä: turisteja aukiolla; vieraita juhlissa ja sanaakaan dialogia ei kuulu eikä elokuva liiku suuntaan tai toiseen narratiivisesti. Tuskastuin, koska pelästyin koko elokuvan olevan samanlaista. Mutta silti jäin elokuvan pariin, kuin tuijottamaan sitä ihmetyksissäni, että näinkin voi tehdä elokuvaa!?

Minua kiehtoo elokuvan epäsovinnainen huumori. Minua kiehtoo elokuvan rytmi. Minkä otoksen on ohjaaja valinnut seuraavan edellistä. Luulenpa, että juuri sillä, että katsoja joutuu arvaamaan, mitä tulee seuraavaksi ja jatkuvasti nostamaan kulmakarvojaan kohtauksen järjettömyydelle (tai järjellisyydelle!) elokuva toimii kokonaisuutena niinkin hyvin kuin se toimii. Viittaukset niin italialaisen elokuvan mestareille kuin italialaisen muotokuvataiteen tai kirjallisuuden tai filosofian mestareille ovat ilmeisiä. Aivan kuten hienoimmat taideteokset; kaikki ei ole niin suoraviivaista - paljon jätetään katsojan tulkittavaksi.

Elokuvan visuaalisuus on toki ihailtavan kaunista ja se kuvaakin Roomaa kuin menneenä maailmana. Rohkenisin epäillä, että jos nyt matkustaisin kyseiseen kaupungiin, se olisi pölyinen, likainen, täynnä meteliä ja turisteja - melkein päinvastainen kuvaus Jep Gambardellin rauhallisesta idyllistä, jota kai voi Roomaksi kutsua. Mutta visuaalisuus on tässä elokuvassa muutakin. Jo heti alussa katsoja tutustutetaan uhkaavalle kuolemalle; turisti saa sydänkohtauksen nähtävyyspaikalla. Vähän väliä nunnia ilmestyy nurkan takaa pitkin elokuvaa. Näillä vihjataan siihen, että myös Jep Gambardelli on alkanut tuntea elämänsä ehtoopuolella kuoleman läsnäolon ja tämä osaltaan ajaa häntä eksistentiaaliseen kriisiin tai kuten Erikson sitä nimittäisi: kehityskriisi. Jep Gambardelli joutuu pohtimaan onko hänen elämänsä ollut elämisen arvoista.

Jos ei ehkä mikään miellyttävin kokemus, ainakin yksi muistettavimmista. Suuri kauneus voittaa rakenteellaan, joka sykkii kaikkea sitä vastaan, mitä elokuvantekemisestä tiedämme. Rohkeaa, ajatonta, kaunista, haastavaa, vaikeaa, mielenkiintoista. ...elämä ja elokuva.




...=)

Mommy (Mommy)


Katsoessani ohjaaja Xavier Dolanin upeaa elokuvaa, Mommy, unohdan täysin, että pääosan Anne Dorval näyttelee. En edes muista, koska viimeksi näin olisi käynyt. Dorval on upea. Samaa voi sanoa myös muista näyttelijöistä sekä itse elokuvasta. Aika kauan saa etsiä ja aika monta elokuvaa katsoa, että löytää yhtä intiimin, aidon sekä raa'an kuvauksen kahdesta ihmisestä yhtä hienosti esitetyssä suhteessa.

Kyseessä on äitisuhde. Anne Dorval on Diane Deprés, muutama vuosi sitten aviomiehensä ja lapsensa isän menettänyt, ADHD-diagnosoidun, ajoittain vaarallisen pojan, Steven äiti. He tutustuvat naapuriinsa Kylaan (Suzanne Clément), joka on opettaja. Kyla on väliaikaisella vapaalla ja käyttää tätä aikaa Steven opettamiseen. Kolmikosta tulee erittäin läheinen ja välillä Steven tulevaisuus näyttää jopa valoisalta.

Vaikka elokuvan sydämessä makaa äiti-poika-suhde, Dolanin päätös tuoda tarinaan mukaan kolmas henkilö, naapurin Kyla, pelastaa paljon. Kylan kautta näemme, miten suhtautua näihin erikoiseen äitiin ja poikaan. Kylan kautta näemme, kuinka paljon iloa ja rakkautta näiden kahden välillä on ja kuinka paljon mekin pystymme loppukädessä välittämään Stevestä ja hänen kohtalostaan. Erittäin inhimillinen on myös elokuvan loppu, jossa Dianen pitää tehdä rankka päätös, mutta kaikista oikeista syistä.


Elokuva sai yhdeksän minuutin suosionosoitukset seisaaltaan
yleistöltään Cannesin elokuvafestivaalilla. Kyseessä on
Xavier Dolanin arvostetuin elokuva, joka on voittanut lukuisia
palkintoja ympäri maailmaa.

Toinen tärkeä seikka, mikä on hyvä huomata, että tällä kertaa äitiä ei ole kuvattu poloisena raukkana, vaan raudanlujana taistelijana, joka selviytyy. Hän ei todellakaan ole mikään uhri ja siksi tarinasta ja näiden henkilöiden asemasta tulee niin aito sekä intiimi. Tunnemme heidät. Ei kenelläkään oikeastaan ole varaa nostaa käsiä ilmaan ja piiloutua. Pitää kohdata myrsky, tehdä rankkoja päätöksiä ja elää.

Kovin usein, kun elokuvissa kuvataan aitoutta ja intiimiyttä, tulee elokuvasta todella ahdas ja ahdistava. Se, että Dolan käyttää hyväkseen 1:1-kuvasuhdetta ja ajoittain laajentaa tätä, antaen illuusion laajemmin hengittävästä, vapaammasta kuvasta, jossa kaikki on paremmin, vihjaa hän toivoon - ei pelkkään ankeuteen.

Uskon, että toin esille kaikki tärkeimmät pointit elokuvasta. Enempää en pysty vakuuttamaan itseäni enkä ketään muuta Dolanin ja tämä elokuvan paremmuudesta. Kehotan vain katsomaan, jos nyt sattuu pitämään sellaisesta hyvästä elokuvasta.












...=)




Movie Monday #28 - Iloinen yllätys

<<edellinen<<
>>seuraava>>

Movie Monday-elokuvahaasteblogin 28. haaste:
"Mistä elokuvasta et odottanut pitäväsi? Olit skeptinen, ehkä joku muu pakotti katsomaan sen. Lopulta piditkin siitä paljon. Mikä leffa on ollut iloinen yllätys?"
Nyt kun Movie Mondayn haasteet ovat muuttuneet vähän yksityiskohtaisemmiksi eli haasteet eivät ole enää tyyliä: "huonoin elokuva - paras elokuva", niin onkin oikeiden elokuvien löytäminen aina kuhunkin kysymykseen muuttunut vaikeammaksi. Se on vaikeaa siksi, että A) on niin monta elokuvaa, mistä valita B) haluaa sanoa aiheeseen niin paljon. Kuten viime haasteessa opin kantapään kautta, on linja paras pitää mahdollisimman selkeänä ja keskittyä valitsemaan ne elokuvat, joita siinä haastessa kuitenkin kysytään, eikä lähteä selittämään kaikkea aiheeseen liittyvää maan ja taivaan välillä. Siksi yksinkertainen, helposti sisäistettävä lista:


Isänsä poika (Like Father, Like Son // Soshite Chichi ni Naru)


Arvosteltu osana Cinema Lozengen surullisten elokuvien teemaviikkoa
Alkuperäinen suunnitelmani tälle ensimmäiselle pitämälleni teemviikolle oli saada kyynelkanavani auki tälläisen perinteisemmän romanttisen hömpän parissa, mutta nopeasti tuli selväksi, että nämä Nicholas Sparks -kliseet olivat niin väsyineitä, että en kaikessa kyynisyydessäni vain pystynyt asettumaan näihin elokuviin, pystyäkseni niistä pitämään. Otin järeämmät aseet käyttöön ja käännyin syvällisemmän draaman pariin.

Isänsä poika on juuri sitä. Ja millään kevyellä aihepiirillä tässä ei todellakaan liikuta. Se on tarina kahdesta perheestä,, joiden poikavauvat ovat vaihtuneet synnytyssairaalassa ja viisi vuotta myöhemmin tämä vasta heille valkenee. He joutuvat järkyttävän valinnan eteen; kumpi lapsi kuuluu kummallekin?

Haukkosin henkeäni jo elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa, sillä tämä asetelma on niin järkyttävä, että sitä ei pysty edes käsittämään. En ole itse henkilökohtaisesti pystynyt ottamaan tavoitteeksenikaan katsoa mitää Sophien valintaa, koska sekin käsittelee jotain niin epäinhimmillistä kohtaloa, että katsojan mieli murtuu sitä katsoessa. No,arvata saattaa, että kyllä niitä kyyneleitä saa valuttaa ihan sujuvaan tahtiin Isänsä poika-elokuvan tahdissa niin ikään.

Hienointa elokuvassa oli sen syvällinen, kypsä sekä ajatteleva ote aiheeseen. Omalla tavallaan, juoni on absudiudessaan jopa naurettava, mutta koska elokuva suhtautuu siihen vakavasti ja harkiten, on lopputuloksena harmoninen draama. Ohjaaja tai käsikirjoittaja oli tehnyt hienon valinnan kuvata elokuvaa ikään kuin vain tämän toisen perheen näkökulmasta. Tämä toinen perhe on siis Nonomiyat, Ryota on perheen isä, joka on kurinalainen, vaativa, ehkä vähän jopa rankka ja heidän lapsensa Keita on kiltti ja tottelevainen eli häntä käy melkein jopa sääliksi. Oli hieno valinta keskittyä enemmän tähän perheeseen, sillä jos olisimme keskittynyt tarinan toiseen, Saikin, perheeseen, jotka ovat kilttejä, ystävällisiä ja lämpimiä ihmisiä, olisimme automaattisesti asettuneet heidän puolelleen tavallaan ja ihmetelleet, että miksi kumpikaan lapsista joutuisi edes Nonomiyan perheessä asumaan.

Tämä ratkaisu ja monet muut, kypsät, hyvin harkitut ja hyvässä tasapainossa olevat elementit tekevät elokuvasta moniulotteisen, vangitsevan (mikä on draamassa saavutus jo sinänsä) sekä äärettömän hienon ja unohtumattoman elokuvan, joka saa toivomaan lisää oikeaa elokuvantekemistä muualtakin kuin Yhdysvalloista. Elokuva toimii nimittäin myös hienona tulkkina japanilaisesta mielenmaisemasta, -miehen identiteetistä, -kasvatusmetodeista, -kodista, - perinteistä ja -tunneilmaisusta. Kun elokuva on tehty näin hienovaraisella pieteetillä, sen arvostelemisesta tulee triviaalista. Elokuva ilmaisee itseään ja se on sen hienoin voimavara.



 Ja sivuhuomautuksena: elokuvan visuaalinen symboliikka kertoo ihan oman tarinansa:

Elokuvan alku: perhe; erillään...

Lapsi: vangittuna, vapaus ulkopuolella; päättää etsiä itsensä sieltä

Kaksi ihmistä, kahden polun päässä; kohtaaminen



Ikuiset ystävät (Beaches)


Alkaa kyllä viikko tuntua aika epäonnistuneelta, sillä petyin tähänkin. En saanut, mitä etsin tai mitä odotin saavani. Yhdistelmä Bette Midlerista, Garry Marshallista tarinassa ystävyydestä tuntui entuudestaan lupaavalta.

Beaches kertoo kahdesta ystävyksestä, C.C.stä (Bette Midler, nuorena C.C.nä voi bongata The Big Bang Theory // Rillit huurussa-sarjan tähden Mayiam Bialikin, joka kyllä näyttää hämäävän paljon Bette Midlerilta) ja Hillarysta (Barbara Hershey), jonka ystävyys kestää lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen ja vaikka se välillä vaatii veronsa, nousee heidän ystävyytensä lopulta elämän kulmakiveksi.

Bette Midler näyttelee tietysti laulajaa ja suuri osa elokuvasta kuluukin hänen esityksiään kuunnellessa ja en ollut tästä hirveän miellissäni, sillä olisin sitten valinnut jonkun konserttitaltioinnin kokopitkän elokuvan sijaan. No ei siinä mitään. Suurin virhe oli mielestäni se, että elokuva kertoo tästä ystävyyssuhteesta, josta katsojan halutaan välittävän suuresti, mutta silti se on kuvattu erittäin etäisesti. Suoraan sanottuna monta kertaa elokuvan aikana ihmettelin, että miksi nämä ihmiset ovat ystäviä keskenään. Tuntui kuin he eivät edes pitäisi toisistaan.

No kaikesta huolimatta, elokuva on ihan toimivaa Garry Marshallia, tarkoittaen, että kaksi tuntia ei tunnu juuri missään ja kaikki on ihan mukavaa seurattavaa. Mutta petyin. Ei tämä mikään tearjerker ole. Etsinnät siis jatkuvat.




...=)

Muistojen polku (A Walk to Remember)


Eilinen Movie Monday-bloggailu jäi vähän väsyneeksi, joten tänään päätin panostaa vähän paremmin. En ole oikein ymmärtänyt, mikä idea teemaviikoilla on. Ainakaan näin elokuvablogin näkökulmasta, mutta annoin viimeyön ajatuksen muhia päässäni, kun illalla tuli taas, kuten aina välillä minulle tulee, olo katsoa jotain oikein surullista - niin pitää tämän blogin ensimmäinen teemaviikko ja katsoa oikein kunnolla "tearjerkereitä". Ehkä saisinkin jotain uutta irti tälläisestä teemaviikosta ja kuka tietää, ehkä se ei jää viimeiseksi.

Pidän surullisista elokuvista. Mutta kuten todettu niin eläinelokuvat tai yksikään Disney-animaatio ei oikein sovi minun herkälle sielulleni (itse asiassa olin emotionaalisesti traumaunut jo esimerkiksi Frozenista sekä Herkuleksesta - kyllä! En vain päässyt sen yli Frozeninkin kohdalla, että nämä sisarukset kasvoivat eristyksissä toisistaan koko lapsuutensa! En vain kestänyt sitä... Ei ole tullut mieleenkään katsoa mitään Up - kohti korkeuksia elokuvaa tai Wall-E:ta - niitä en kestäisi alkuunkaan). Mutta sen sijaan, juon teeni tälläisen romanttisen hömpän muodossa. 

Ensimmäisena lavalle nousee siis Muistojen polku eli A Walk to Remember. Tästä olin kuullut monesta eri lähteestä, kuinka surullinen tämä onkaan. Aivan kuten joku The Notebook. Okei, myönnän, että The Notebook oli vielä ihan mukiinmenevä, mutta tämä Muistojen polku on kyllä aika paksua jo.
Aivan kuten The Notebook, perustuu Muistojen polku Nicholas Sparksin romaaniin. Eli jokainen hänen kirjojaan lukenut tai niihin perustuvia elokuvia katsonut tietää millä linjalla mennään - yltiöromanttisella. En voinut olla hymyilemättä elokuvan jo ylitsemenevälle imelyydelle ja korniudelle, se vain meni jopa minun kohdallani jo liian paksuksi. Ja se on paljon sanottu se.

Mandy Mooren pastorintytär maalataan aivan pelkistetyn pyhimykseksi, jotta sitten hänen kuollessaan (kamoon, ei voinut olla spoilerivaroitus, kyllä sen nyt jo tyhmäkin arvaa, miten lopussa käy) pystytään vetämään hyväuskoisesta katsojasta jokainen kyynel irti (not). Ja arvata myös saattaa, että totta kai paha poika ja pyhimys-naapurintyttö sitten kokevat maailmoja mullistavan rakkaustarinan ja vielä niin nuorena!

Elokuvalla on se ansio, että se ei ole tylsä, vaan kammottavan ennalta-arvattava ja loppuakin on venytetty niin pitkäksi, että se alkoi jo tuntua saarnaavalta. Siitä pidin, että kerrankin paha poika oppi kerrasta hyväksi, eikä tarina ottanut sitä käännettä, että hän vielä viimeisen kerran sortuisi pahoille teilleen, kunnes hänet viimein johdatettaisiin jumalan valoon. Että se juonenkäänne sentään säästettiin katsojalta.

Eli petyin, en ihan saanut sitä catharsis -kokemusta, mitä näiltä elokuvilta etsin... vielä - tässä on vielä muutama elokuva ja loppuviikko aikaa...






...=)




Movie Monday #27 - True Story

<<edellinen<<
>>seuraava>>

Tämän kertaisessa Movie Monday-haasteessa kysellään elämäkertojen perään:
"Mitä sellaista elokuvaa, joka kertoo jostain todellisesta henkilöstä, sinä rakastat sydämesi pohjasta tai yksinkertaisesti vain pidät upeana kuvauksena kyseisestä henkilöstä?"
Omasta mielestäni elämäkerrat ovat elokuvien tyylilajeista, yksi nautittavimmista. Niissä on erittäin vaikea epäonnistua ja onnistumisetkin ikään kuin korostuu. Ehkä se johtuu siitä, että katsojalla on koko ajan todellinen maailma, johon verrata elokuvaa ja siksi, kun elämäkerta on hyvä, niin se onkin niin vaikuttava, koska sen aitouden ja realistisuuden pystyy niin hyvin toteamaan. Epäilemättä myös tästä syystä elämäkerrat ovat vahvasti aina esillä Yhdysvaltain elokuva-akatemian vuotuisessa Oscar-gaalassa.

Sitten taas, jos elämäkerralla epäonnistuu on lopputuloksena säälittävä yritys kalastaa palkintojen huomiota - tämäkin on eri omaperäiseen elokuvaan, jota epäonnistuessaan voi sentään kiittää hyvästä yrityksestä.

Katson, että elämäkerrassa on helppo onnistua (ja olen puhunut tästä varmaan jokaisessa arvostelussani jokaisesta elämäkerrasta), jos rakentaa elokuvan niin, että ei yritä ympätä koko henkilön elämänkaarta yhteen kaksituntiseen. Ei. Täytyy valita joku yksi ajanjakso tästä henkilön elämästä ja keskittyä siihen. Aina, kun lähdetään koko kaarta vauvasta vaariin, esittelemään, lopputuloksena on saarnaava, tylsä ennalta-arvattavuus.

Mitä sitten on niitä hyviä elämäkertoja?


  • Yksi parhaista on The Queen, vuodelta 2006. Pääosassa upea Helen Mirren, joka roolistaan pokkasi jotain kolkkyt eri palkintoa. Tässä on noudatettu juurikint tätä pientä ohjesääntöä, eli keskitytty vain yhteen ajanjaksoon tämän todellisen henkilön elämästä - tällä kertaa prinsessa Dianan kuoleman jälkeiseen aikaan. Tässä myös näemme elämäkertojen nerokkuuden, nimittäin tuskin kovin monta edes kiinnostaa Englannin kuningatar Elisabet II, mutta elokuva saa silti välittämään tästä henkilöstä ja melkein toivomaan, että monarkia Iso-Britanniassa säilyisikin.
  • Yksi henkilökohtaisista suosikeistani (elokuvan teknisistä ansoista ja oikeasta paremuudesta varmaan joku *kröhöm aika moni *kröhöm olisi eri mieltä), mutta itselle elokuvan katsominen on ollut niin elähdyttävä kokemus, että en voi ohittaa sitä tässä listauksessa. Kyseessä on vuoden 2009 Elämä pelissä. Kyllä tämäkin sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden (joku saattaisi taas kysyä, että miksi...) ja silti koen, että elokuva on huutavan väärinymmärretty. Joku on sitä sanonut valkoisten elokuvaksikin, mutta minusta se on niin hieno kuvaus kahden maailman kohtaamisesta, ennakkoluulojen murtamisesta ja toisesta välittämisestä - aidosti sekä elokuvassa on yksi Sandra Bullockin parhaimmista roolisuorituksista, josta hän kyllä ansaitusti voitti parhaan naispäääosan Oscar-palkinnon.
  • Tunnit on myös hyvä, kuten haasteen antaja on haasteenannossa vihjaillut...
  • Julie & Julia on loistava elokuva, joka myöskin omaa hienon rakenteen (ei sitä tyypillistä..) ja hienon roolisuorituksen Meryl Streepiltä!
  • (alan laiskistumaan ja lähden vain luettelemaan:)
  • Hitchcock

  • Nyt muisti pätkii kuitenkin sen verran, että jätän tähän tällä kertaa, ehkä lisään tänne vielä myöhemmin leffan tai pari, mutta muistakaan elokuvakatsojat ja toivottavasti -tekijät tuo minun sanelema ohjesääntö! Säästettäisiin ihmiskunta muutamalta huonolta biopicilta! 
  • (kuvatkin tulee myöhemmin, olen näköjään TODELLA laiska tänä aamuna xD)

Push (Push)

Toki mukana klassinen supersankarielokuvista tuttu asetelma, jossa päähenkilö sankari kohtaa apuriensa kanssa tarinan antisankarin, elokuvan lopun suuressa kliimaksissa ja pelastaa tytön neidon pulassa, mutta Push on supersankarielokuvana kuitenkin poikkeuksellinen. Nämä sankarit eivät ole trikoissa ja he eivät suinkaan ole sankareita, vaan pikemminkin yhteiskunnan varjoissa eläviä, elämän koettelemia karkureita. Heitä jahtaa Yhdysvaltain hallituksen salaperäinen Division-niminen virasto, jota johtaa Djimon Hounsoun esittämä agentti Carver. Divisionin tavoite on valjastaa näistä erikoisia voimia omaavista supersotilaita. Chris Evansin esittämä Nick omaa telekineettisia voimia, Dakota Fanningin esittämä Cassie osaa ennustaa tulevaisuutta ja sen lisäksi erilaisia voimia on mm. toisten ajatusten hallinta sekä esineiden muodonmuutos.

Pidin jo heti alkuun muutamasta asiasta. Ensinnäkin siitä, että voimia on vain nämä rajatut ryhmät, joihin kukin voimia omaava siis kuuluu. Nick on telekineetikko ja Cassie ennustaja ja niin edelleen. Esimerkiksi itse, vaikka rakastankin X-men elokuvia, niin koen sen välillä vähän häiritseväksi, että mutanttien voimia voi olla vaikka minkälaisia. Kun niitä on vain nämä tietyt rajatut mahdollisuudet mitä kullakin on, auttaa se keskittämään katsojan huomiota eikä katsojan ajatukset pääse herpaantumaan siihen, että mitä kaikkia voimia sitä olisikaan mahdollista saada. Toiseksi pidin paljon siitä, että voimia ei ruettu selittelemään. Yleensä siinä kohtaa mennään metsään, kun ruetaan hakemaan, varsinkin jotain tieteellistä selitystä yliluonnollisille asioille, sillä eihän se ole mahdollista, muuten voimia sanottain luonnollisiksi, yliluonnolisten sijaan.

Muutenkin elokuvan rakenne leikittelee sillä, että ensinnäkin pääpari, Nick ja Cassie ovat vähän hukassa yrittäessään muuttaa jatkuvasti muuttuvaa tulevaisuutta ja sen lisäksi katsojaa pidetään tietämättömänä melkein loppumetreille asti avainasioista, jotka sitten paljastetaan suurena käänteenä katsojan suureksi hämmästykseksi. Itse rakastan tälläistä elokuvaa, jossa katsojaa pidetään pimennossa ja täysin siis elokuvan vietävissä.

Olin ennen kaikkea yllättynyt siitä, kuinka syvällisellä tasolla elokuva käsitteli näitä yliluonnollisia voimia ja niiden omaavia ihmisiä. Esimerkiksi juurikin tämä tulevaisuuden ennustaminen on aiheena jo niin monimutkainen ja vaikea käsiteltävä, puhumattakaan siitä, että se olisi oikeasti mahdollista. On mielenkiintoista pohtia, miten ihminen käyttäytyy, kun tietää, millainen oma tulevaisuus on. Vielä mielenkiintoisempaa siitä tekee se, että tässä elokuvassa sen on mahdollista muuttua. Se ei välttämättä muutu, mutta se voi muuttua. Tämä tietenkin ajaisi yhden sun toisenkin hulluksi, minut ainakin, puhumattakaan 13-vuotiaasta lapsesta.

Dakota Fanning on elokuvan kantava voima. Inhoan sanoa, että joku yksi näyttelijä on elokuvan kantava voima, koska useimmiten kantava voima on kuitenkin käsikirjoitus, mutta tässä tapauksessa Fanning todella on kantava voima. Hän on jopa melkein liian kypsä rooliinsa. Merkatkaa minun sanoneen, tämä tyttö tulee vielä joskus voittamaan Oscarin. Sitten kun hän on vähän vanhempi ja saa ansaitsemansa roolin, jos hän on jo nyt näin kypsä. Hänen roolinsa ja roolisuorituksensa on siitä hieno, miten se käsittelee lapsen kokemaa vastuuta tai vielä tarkemmin lapsen omaksumaa vastuuta ja miten kaiken tämän vastuun kantaminen vaikuttaa lapseen ja tämän käytökseen. Tässä on täysin osuttu naulan kantaan roolin luomisessa alaikäiselle. Usein ne käsikirjoitetaan varsin pikkuvanhasti, mutta erittäin hienoa on silloin, kun ne kirjoitetaan kuin aikuiselle, sillä sitähän lapset periaatteessa vain yrittävät olla, kuin aikuisia.

Koen, että elokuva jopa liikkuu monella tasolla. Pidin pienistä yksityiskohdista, etenkin loppua kohti, jotka leikittelivät elokuvan kulun sekä todellisuuden luonteen kanssa. Nimittäin on varsin oleellinen kysmys esittää, että pystyykö tulevaisuutta ennustamaan ollenkaan. Periaatteessa sen pitäisi olla mahdollista. Jos ajatellaan kylmän deterministisesti ja sanotaan, että kaikki on syy-seurausta, niin tulevaisuushan on laskettavissa. Sitten voi tietenkin käydä niin, että se muutttuu, vaikka ihan vain perhosen siiveniskuista.

En tiedä olenko minä ainoa, joka löysi tälläisä syvällisiä olettamuksia elokuvan kerroksista, mutta mielestäni ne toivat erittäin raikkaan lisän, muuten ehkä vähän perinteiseen tarinankerrontaan. Pidin siitä, että elokuva sijoittuu Hong Kongiin, pidin elokuvan kuvauksesta - erittäin poikkeuksellista supersankarielokuvassa, mutta tarinan tyyliin se sopi kuin nenä päähän.






...=)


LinkWithin