23 syyskuuta 2015

Sydämen soinnut (Music of the Heart)

Meryl Streep saavutti kahdennentoista Oscar-ehdokkuutensa tästä vuoden 1999 elokuvasta. Hänen roolihahmonsa, Roberta Guaspari on monitahoinen, mielenkiintoinen, aito ja hyvin kirjoitettu naishahmo. Harmi vain, että se on elokuvan ainoa hyvä puoli. Loppu elokuvaa on ennalta-arvattavaa, kliseistä, epäaitoa sekä tylsää.

Streepin esittämä Guaspari on eroamassa sotilasmiehestään, jonka kanssa hänellä on kaksi lasta. Vietettyään monta vuotta kasvattaen lapsiaan ja muuttaen ympäri maailmaa sotilaskohteesta toiseen, hänelle ei ole kertynyt työkokemusta, jolla saisi työpaikan viulunsoitonopettajana. Hän kuitenkin saa mahdollisuuden eräästä Harlemin koulusta alunperin sijaisopettajana. Opettamalla viulunsoittoa kovia kokeneille lapsille, muuttaa hän pikkuhiljaa lapsien mahdollisuuksia ja tekee naapurustosta ja kaupunginosasta paremman. Samalla kuitenkin perhe-elämän ja työuran mahdollisuuksien yhdistäminen käy vaikeammaksi hänelle.

Streep on luonnollisesti täydellinen. Mutta nyt vaihteeksi minun on kehuttava hyvin kirjoitettua, monipuolista ja moniulotteista hahmoa - naishahmoa elokuvan pääosassa. Usein naisnäyttelijöille tarjotut roolit ovat arkkityyppejä. On äiti-rooli ja on huoran rooli ja roolit ovat usein tyypillisesti vain jotakin yhtä piirrettä. On se pyhimys-rooli, joka on aina joka tilanteessa hymyilevä, lämpöä antava - usein - äiti. Tai sitten on paha nainen, ilkeä, omahyväinen - kaikkia pahoja piirteitä omaava nainen. Mutta tässä meillä on nainen, joka on keski-ikäinen, välillä hyvinkin empaattinen ja iloinen ja auttava ja mukava ihminen, joka haluaa auttaa kanssaihmisiään. Sitten taas välillä hänellä on huono päivä ja hän ei koekkaan velvollisuudekseen olla huutamatta huonosti käyttäytyvälle lapselle. Myös, aidon ihmisen tavoin, hän on eri asioita eri ihmisille elämässään. Hän käyttäytyy erilaisesti ollessaan luokassa opettamassa, kuin komentamassa kotona lapsiaan tai ollessaan treffeillä miesystävänsä kanssa. Ja tälläisiä rooleja näkee aniharvoin. Liian usein roolihahmot pelkistetään vain tiettyyn piirteeseen. "Tässä on nyrpeä hahmo ja tässä on iloinen hahmo" ja sitten he tietenkin ovat aina vain nyrpeitä tai aina vain iloisia. Mutta eihän se oikeasti mene niin.

Haluan myös nostaa esille Angela Bassettin hienon roolityön. Kuinka harmi, että näinkin hieno näyttelijä, joka saa näinkin pienessä ja vaatimattomassa roolissa saa aikaan hienon roolisuorituksen, ei ole pystynyt tekemään uralla läheskään kaikkea, mihin hänellä olisi mahdollisuudet. Taas kertoo jotain käsikirjoittajien kirjoittamista rooleista tai oikeastaan tuottajien ja studiopomojen tarjoamista mahdollisuuksista, joita (Viola Davisia siteeraten:) ei ole.

Mutta sitten, on valitettavaa, että itse elokuva ei läheskään yllä näiden kahden näyttelijän tasolle tai hyvin luodun pääroolin tasolle. On oikeastaan aika kamalaa katsottavaa, kun noin vain Streepin valkoinen, keskiluokkainen nainen tallustelee ns. getto-kouluun (englanninkielessä termi: inner-city school), jossa lapset oikeasti varmasti käyttäytyisivät huonosti ja eivät todellakaan käyttäytyisivät kuin pienet enkelit vähän kun joku vanhempi valkoinen rouva käskee. Ja tämä kirjaimellisesti tapahtuu ensimmäisellä tunnilla, tuosta noin vain - kuin joku jumala vain napsauttaisi sormiaan. Ei, oikeasti harvaa lasta saisi keskittymään viulunsoittoon noin helposti.

Juonenkulku on selvää jo alusta asti. Yht'äkkiä koko naapurusto on opettajan takana ja kaikki kollektiivisesti ihastelevat kuinka lapset soittavat viulua niin hienosti ja ovat tyyliin valmiina heittäytymään vaikka luodin eteen, jotta lapset saavat jatkaa viulunsoiton opettelemista, ihan kuin se olisi tärkeintä heidän elämässään. Miksi täytyy tapahtumia pelkistää näin? Kohtaus, jossa pääsemme tähän kliimaksin loppukonserttiin on suorastaan surkuhupaisaa katsottavaa kun koviksen omaiset äijät kaikki pällistelevät virne kasvoillaan kun ihmiset lavalla soittavat viulua! En ihan usko. Ai niin, paitsi, että tarina on tosi...

P.S. Oli todella outoa nähdä Holmes NYC:in Kapteeni Gregson (Aidan Quinn) nuorempana

P.P.S. aiheutti muuten pienoisen nauruntyrskähdyksen/shokinomaisen reaktion tajuta, että Wes Craven (levätköön rauhassa) on ohjannut elokuvan. Craven, joka tunnetaan monista kauhuelokuvistaan, kuten Scream-elokuvista, kuoli aikaisemmin tänä vuonna (30.8.15).

P.P.P.S (?) Täältä voi nähdä lisää oikeasta Roberta Guasparista ja todella, elokuvassa esitetyistä, oikeista tapahtumista.





...=)








3 kommenttia:

  1. Tälläisestä elokuvasta en ollut kuullutkaan (korvan taakse!). Angela Bassett on onneksi päässyt niittämään mainetta American Horror Story-sarjan myötä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ollut jo pitkään tarkoitus katsastaa tuo AHS, mutta kun en ole oikein kauhun ystävä... Kiva, että joku saa häntä sitten sentään ihailla.... :(

      Poista
    2. Kannattaa katsastaa, se ei ole ihan niin kauhua kauhua, kuin ajattelisi. Enemmänkin creepy-kategoriaa :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...