30 syyskuuta 2015

Luihin ja ytimiin (Rust and Bone)

En tajunnutkaan, että elokuvan nimi tuli käsittää niin kirjaimellisesti. Tarinan loppu sitoutuu hienosti yhteen nimen ja alun juonenkulun kanssa. Kokonaisuutena elokuva on tietysti lopun ja nimen tavoin, täydellinen.

Ali on Matthias Schoenartsin esittämä työtön isä viisivuotiaalle Sam-pojalle. He ovat muuttaneet Etelä-Ranskaan asumaan Alin siskon luona. Ali yrittää etsiä töitä ja saakin niitä yökerhon vahtimestarina ja eräänä iltana joutuu saattamaan Stephanie (Marion Cotillard) -nimisen naisen kotiin, koska tämä on joutunut tappeluun baarissa. Stephanie on töissä vesipuistossa valaiden kouluttajana. Jouduttuaan onnettomuuteen valaiden kanssa, jossa menettää molemmat jalkansa, vain Ali pystyy valottamaan masennuksen verhoa Stephanien elämästä. Roolit myös vaihtuvat, sillä Ali on vaikeuksissa välillä poikansa, rahan, tappeluiden, nyrkkeilyn ja milloin minkäkin kanssa.

Tämän elokuvan olen jättänyt joskus kesken. Ranskalaiselta elokuvalta ei aina tiedä mitä odottaa. Minä, massajenkkielokuvien suurkuluttajana olen niin tottunut siihen, että tiedän mitä saan. Kun pistän jonkun Hollywood hömpän päälle, tiedän, että saan amerikkalaista sentimentaalisuutta ja kertojan lopussa selittämään elokuvan sanoman. Ranskalaisia elokuvia katsoneena, en aina niiden loputtuakaan tiedä, että mistä ne nyt niin kertoivat. Toisin sanoen, joudun keskittymään enemmän.

Tämä ei kuitenkaan koskaan ole huono asia. Onneksi keskityin. Rust and Bone on raikas, syvään hengittävä draama, jonka tekee mieli katsoa heti uudelleen. Lukuisat kohtaukset ovat vain niin henkeviä - näyttelijät niin aitoja, vuorosanat niin kauniita ja kuvaus... Kuvaus on elokuvassa todella ennakkoluulotonta. Ohjaaja Jacques Audiard käyttää todella visuaalisia kuvakulmia, joita ei tulisi mieleenkään. Kenelle esimerkiksi tulee ajatus pistää kamera rekan kylkeen moottoritiellä ja antaa kuvata? Kuvaustyyli on uudenlaista - se ei ole geneeristä tai tylsää vaan elokuva elää tavallaan toista elämää sen kautta. Osittain se toimii myös todella väkevänä tehokeinona dramaattisimmissa kohtauksissa.

Kun ajattelen omaa tekstiäni, en voi olla huvittumatta, kuinka se on kuin tämän elokuvan vastakohta. Geneeristä. Ja se on okei, en kritisoi itseäni, mutta olen huvittunut. Yleensä kun olen hyvän elokuvan lumoissa, aloitan arvostelut aina samalla tavall;. Ensimmäisessä kappaleessa julistan elokuvan jo täydelliseksi. Toisessa kappaleessa seuraa juoniselostus ja loput kappaleet käytän sen perustelemiseen, että miksi elokuva on täydellinen. Minä olen ennalta-arvattava, mutta tämä elokuva ei.

Rakastan tälläistä draamaa. Draamaa, jonka spektri kattaa kaikki elämän tunteet ja hetket kattavasti päästä päähän. On surua, syvää masennusta, iloa, naurua, sympatiaa, kipua, arkea, rakkautta - mitä vaan. Ja kuinka liikuttavasti elokuva ne kuvaa. Yksinkertaisesti kaksi ihmiskohtaloa, jotka kohtaa. Kaksi elämää, erilaiset sellaiset, mutta jotka toimivat yhteen. ...Olen tainnut itselleni vaikutuksen tehneiden elokuvien kohdalla kehua niiden yksinkertaisuutta ennenkin, enkö olekin?

Olen aina pitänyt Marion Cotillardista. Hän on aina tehnyt upeita roolisuorituksia. Kun katson elokuvaa, katson sitä hänen takiaan. Hän on häikäisevä. Tiedän, että hän ei petä. Mutta silti olin täysin yllätyksestä mykistynyt kun tajusin, kuinka upean roolisuorituksen hän on tähän elokuvaan jättänyt. Pystyisin laskemaan yhden käden sormilla ne näyttelijät, jotka ovat saaneet kyyneleeni virtaamaan vain puhtaasti roolisuorituksensa avulla. Tarkoittaen, että elokuvan juoni ei välttämättä ole ollut surullinen, vaan nämä roolisuoritukset ovat vain raakuudellaan ja puhtaudellaan koskettaneet minut kyyneleiden partaalle. Marion Cotillard elokuvassa Rust and Bone on yksi näistä roolisuorituksista. Jos luulet, että hänen upein hetkensä elokuvassa, jossa hän siis pääsee demontroimaan vahvaa tunnereaktiota, on jolloin hän tajuaa menettäneensä jalkansa, olet väärässä. Hän ei suinkaan lopeta tähän. Upein kohtaus on pakostakin, kun hän on pyörätuolissa asuntonsa parvekkeella ja hän alkaa harjoitella liikkeitään, joilla koulutti valaita. Eli nostaa käsiä ilmaan ja ojentaa ne sivulle ja niin edespäin. Saattaa kuulostaa kornilta, mutta kylmäpäinen Cotillard todistaa päinvastoin, upealla roolisuorituksellaan. Kohtaus oli niin hyvä, että kelasin elokuvaa taaksepäin ja katsoin sen uudelleen.


Harvoin pääsee sanomaan näin yhdestä elokuvasta, jossa jo on likimain täydellinen roolisuoritus, mutta Matthias Schoenaerts on aivan yhtä lailla... niin, no, täydellinen. En tapa arvosteluani kehumalla elokuvaa liikaa. Mutta katsomisen arvoinen se vähintäänkin on. Ellei jopa yksi parhaiten tehdyistä ja näkemistäni elokuvista, joita on kyllä monta, mutta liittykööt tämä joukkoon.











...=)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...