01 heinäkuuta 2015

The Longest Ride (The Longest Ride)

The Longest Ride on Clint Eastwoodin pojan Scott Eastwoodin ja Britt Robertsonin tähdittämä romanttinen elokuva vuodelta 2015. Sivuosissa on myös Alan Alda ja Game of Thrones-sarjasta tuttu Oona Chaplin. Elokuva perustuu Nicholas Sparksin romaaniin. Eli varoituksen sanana, ei todellakaan sovellu kyynisimmille, elokuvistaan tummana pitäville.

Scott Eastwood esittää Luke Collinsia, Etelä-Carolinalaista härkäratsastajaa, joka rakastuu taidetta opiskelevaan, Britt Robertsonin esittämään Sophiaan. Heidän ensitreffeillään he pelastavat vanhan miehen auto-onnettomuudesta. Sophia aloittaa ystävyyssuhteen vanhuksen kanssa, ja heidän tapaamisten aikana mies valottaa Sophialle omaa rakkaustarinaansa vuosikymmenten takaa.

Eli klassista Nicholas Sparksia. Jos on esimerkiksi nähnyt The Notebook - rakkauden sivut -elokuvan, tietää kyllä täysin, millainen tämäkin elokuva on. Mikä ihme tarve hänellä (Sparksilla) on aina sisällyttää tälläisen modernin rakkaustarinan rinnalle tälläinen entisaikojen rakkaustarina? Nimittäin mielestäni tämänkin elokuvan vahvuus makaa tässä nykyhetkessä, Luken ja Sophian rakkaustarinassa.

Pidin jo heti alkuasetelmasta, jossa Sophia on tälläinen moderni, New Yorkista kotoisin oleva nuori, jota tälläinen perinteinen, konservatiivinen, vanhan koulukunnan cowboy kosiskelee. Kohtaus, jossa Luke kävelee Sophian kampukselle hakemaan tätä treffeille oikein kukkakimppu kädessä, on mielestäni oikein ... imelästi sanottuna ... hurmaava. Tälläinen huvittava vanhan ja uuden koulukunnan törmäys, mutta se toimii.

Se toimii paljolti kiitos Scott Eastwoodin. Hänhän tuli maailman tietoisuuteen muutama vuosi sitten esiinnyttään tässä lehden kannessa. Ihmisistä oli kovin hauskaa tajuta, että Clint Eastwoodin poika onkin tullut isäänsä, ollen aikamoinen komistus. Ja eihän sitä kyllä käy kieltämään. Scott on kuin ilmetty isänsä. Hänessä on menneen maailman karheutta ja ylvästä komeutta ja siksi sopii mainiosti tälläisen romanttisen pläjäyksen miespääosaan, josta ei ihan mikä tahansa nyhverö selviäisi. Britt Robertson on hyvä näyttelijä, mutta hänellä on pirun ärsyttävä nauru.

Tietenkin elokuvassa on virheensä. Tietenkin. Se on Nicholas Sparksia, ei todellakaan mitään Oscar-ainesta. Tarinan päävastakkainasetelma syntyy siitä, että Luke on tälläinen maaseutupoika, jolla on farmi, josta hän ei juuri halua lähteä. Sophia puolestaan on lähdössä pian New Yorkiin, josta on saanut harjoittelujakson taidegalleriasta. Tämä siis lyö skismaa heidän välilleen, mutta valitettavasti elokuva vähän pettää tämän esittelemisessä.

Vaikka kuinka ihastuinkin elokuvan romantiikkaan (kutsukaa hulluksi, mutta minä pidin sellaisista oikein imelän romanttisista elokuvista), niin olin silti pettynyt elokuvan jälkimmäiseen puoliskoon, jota on venytetty hieman liian pitkäksi. Jossain vaiheessa tekee mieli jo huutaa sille Sophialle, että: "lähde nyt jo, tyhmä tyttö!". Viimeistään elokuvan loppuratkaisu katkaisee, mitä ikinä se alkupuoliskollaan saavuttikaan, sillä loppuratkaisu hakee epäuskottavuudessaan jo naurettavuuden rajaa. En kovin monta kertaa pääse ääneen tuhahtamaan elokuva lopussa, että "phyh!", mutta tässä niin oli pakko tehdä ja tein. Häpeäisi mokoma elokuva, kun tuollaisella, suoraan jostain lasten satukirjasta revityllä loppuratkaisulla yrittää vokotella katsojaa. Häpeä!










...=)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...