16 kesäkuuta 2015

The Last King of Scotland (The Last King of Scotland)

Katsoin eilen tv:stä tulleen The Last King of Scotland-elokuvan. Aloitin kyllä kirjoittamaan tätä arvostelua silloin, mutta suhteellisen pitkän pituudensa johdosta elokuva loppui suht myöhään ja en enää jaksanutkaan kirjoittaa tätä. Sitten tänä iltana kun aloitin tätä kirjoittamaan uudelleen, niin en voinut olla nauramatta, sillä hädin tuskin muistan, mitä havaintoja elokuvasta tein. Tämä on huvittavaa siksi, että ennen pystyin vaivatta kirjoittamaan arvosteluja vuosikausia sitten näkemistäni elokuvista ja nykyään minun täytyy melko pitkälti heti olla kirjoittamassa arvostelua näkemästäni elokuvasta, jotta teen laatua, johon olen itse tyytyväinen. Noh, tästä huolimatta, yritetään.

Eli Forest Whitaker on Oscar-palkitussa roolissaan Ugandan diktaattori Idi Amin, joka värvää henkilökohtaiseksi lääkärikseen maahan seikkailun ja uusien kokemuksien perässä tulleen skotin Nicholas Garriganin (James McAvoy). Kuten useimmissa tapauksissa, Aminkin vaikuttaa hallitsijana alunperin uudistusmielisenä ja maahan hyvinvointia tuovana "hyvänä diktaattorina" ja tähän Garrigan haluaakin uskoa, ennen kuin hänelle paljastuu totuus, kuinka barbaarimainen, hirmu-yksinhallitsija Amin oikeasti onkaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Oscar-akatemia on monta kertaa pitänyt sivurooleja päärooleina, eismerkiksi Anthony Hopkins oli Uhrilampaiden kahden tunnin kestosta valkokankaalla 11 minuuttia ja hän voitti Oscarin pääroolista. Myös tässä elokuvassa on täysin selkeää, että James McAvoylla on päärooli ja Whitakerilla selvästi pienempi sivurooli. Ja jos totta puhutaan, Hopkins nyt vielä olikin niin vaikuttava Hannibal Lecterin roolissa, että en yhtään ihmettele miksi tuntuu, että hän olisi ollut valkokankaalla pidempäänkin (itsekin itse asiassa luulin, että hän oli paljon pidempään ruudussa, mutta ilmeisesti siis vain reilu 10 minsaa), mutta sitten en juuri nähnyt mitään ihmeellistä Whitakerin roolisuorituksessa. Pahista on perhanan vaikea esittää. Sinun pitää olla hillitty, muuten ammut yli. Sinun pitää kuitenkin olla pelottava, sillä muuten et ole uskottava (pahis). Whitaker ei kyllä löydä oikeaa tasapainoa roolissaan, vaikka hyvä rooli onkin. Harmi, sillä joku parempi näyttelijä olisi varmasti pystynyt tuomaan vielä enemmän pahan sävyjä tästä diktaattorista irti.

James McAvoy sen sijaan sopii rooliinsa. Hän usein on varsin luonteva tälläisissä protagonisissa rooleissa, sillä häntä on helppo lukea. Hänen elekielensä ja ilmeet ovat samaistuttavia. Myös Gillian Anderson pienessä sivuroolissa henkii oikein vanhan koulukunnan näyttelemistä, ikään kuin joku olisi palkannut 1920-luvun näyttelijän 2000-luvun elokuvaan. En tiedä, mistä tälläinen mielleyhtymä tuli, mutta se oli positiivista. Kerry Washington on varmaan erikoistunut tälläisiin uhrirooleihin, jossa hän toimii motivaattorina oman kaamean kohtalonsa avulla elokuvan sankarille (lue: hän oli täysin samanlaisessa roolissa elokuvassa Django Unchained).

Elokuvan kuvaus on vähän horjuvaa. Kamera zoomaa aina alaspäin hahmon vyötärölle kun sellainen satutaan kohtauksessa mainitsemaan ja tämä ainakin puski minua pois elokuvan otteesta, kun rupesin ihmettelemään, että mitä se kameramies nyt touhuaa. Myös tarpeeton käsivarakameran käyttö muistuttaa aina silloin tällöin katsojaa läpi elokuvan keston, että elokuvaa tässä vain katsotaan, ja tämä ei ole hyvä asia. Tästä huolimatta on The Last King of Scotland varsin vaikuttava ja mukaansatempaava, pitkästä kestostaan huolimatta. Olen monta kertaa ollut aikeissa katsoa elokuvan ennenkin, mutta olen vähän pelännyt sitä tylsäksi ja dokumentin omaiseksi kerronnaksi jostain Uganda pölyisiltä pelloilta. Mutta tätä ei tarvi pelätä, sillä paljoa ei tarvi tämän leffan kanssa haukotella. Käsikirjoitus liikkuu varsin mukavasti eteenpäin esitellen uuden tilanteen ennenkuin katsoja ehtii kyllästymään vanhaan asetelmaan. Myös musiikki ja elokuvan tunnelma ovat saatu hyvin soljuviksi ja jos ei etukäteen tiedä, kuka Idi Amin on, voi elokuva puolivälin jälkeen ollakin vähän epäselvää, että mitä elokuvaa onkaan katsomassa, kun elokuvan alku on niin nopeatempoista ja myönteisen sävyistä. Oudolla lailla elokuva on siis kuin sekoitus Scorsesen The Wolf of Wall Streettia ja Affleckin Argoa. Oudolla lailla. ... Ja muistin kuitenkin aika hyvin kaiken mitä pitikin tämän arvostelun rustaamiseksi.











...=)

2 kommenttia:

  1. Minä inhoan kirjoittaa arvosteluja leffoista, joiden näkemisestä on jo vierähtänyt aikaa. En ensinnäkään enää muista kaikkia huomioita mitä katsellessa tuli mieleen ja toisekseen en voi olla ihan varma siitä, että olenko enää edes samaa mieltä edes koko elokuvasta. :D Parhaiten tekstiä saan aikaiseksi kun aloitan vaikka jo lopputekstien aikana.

    Niin ja tätäkään leffaa en ole vieläkään nähnyt, vaikka muistan jo tuolloin Oscar-gaalaa katsoessani miettineeni, että se tarvitsisi nähdä. Noh, joskus sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se juuri menee. Ne elokuvat, jotka oikein mielessään asettaa sinne katsomislistan kärkeen, jäävät usein katsomatta pitkäksikin aikaa ...kunnes sitten eräänä päivänä vaan päättää, että kyllä se nyt viimeistään pitää katsoa xD

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...