20 kesäkuuta 2015

Song One (Song One)

Anne Hathaway tähdittää musiikintäyteistä, korutonta indiedraamaa, joka sijoittuu Brooklyniin.

Frannie (Hathaway) on yliopisto-opiskelija, joka on viettänyt viimeiset kuusi kuukautta tehden antropologista tutkimusta Marokossa. Hän palaa takaisin Yhdysvaltoihin, kun saa äidiltään (Mary Steenburgen) soiton, että hänen veljensä on joutunut onnettomuuteen ja makaa koomassa sairaalassa. Samalla kun odottaa veljensä heräämistä, hän sukeltaa itsensä veljensä elämään, eritoten tutustuen musiikkiin, jota hän teki ja erääseen muusikkoon, jota hän ihaili. Muusikon nimi on James Forrester (Johnny Flynn) ja pian Frannien ja Jamesin välillä syntyy jotain romanttisempaa.

Anne Hathaway loistaa, kuten aina. On aika vaikea nähdä häntä näin melankolisena, kun on tottunut hänen karismaattiseen, rohkeaan ja pelottomaan läsnäoloon useimmissa hänen elokuvissaan. Mutta se vain todistaa hänen laajan repertuaarinsa, vahvan ammattitaidon ja luontaisen näyttelijänkyvyn puolesta. Lisäksi hän on kaunis, yrittämättä, mikä istuu loistavasti tähän roolihahmoon. Ihailen näyttelijöitä, jotka pystyvät olemaan niin kytköksissä roolihahmoonsa, että saavat siitä luontaisen, keskittyneen ja aidon.

On hyvä, että Johnny Flynn on lahjakas muusikko, jollaista hän esittääkin, sillä näytellä hän ei osaa. Monesti elokuva aikana hänestä saa suorastaan oudon vaikutelman, kun hän enemmin katsoo varpaitaan tai tuijottaa nolosti jähmettyneenä eteensä, kuin näyttelisi luontaista vuorovaikutusta toisen näyttelijän kanssa. Ei tämä liiaksi ehdi hämäämään, sillä hän valloittaa musiikillaan, laulunlahjoillaan ja tulkinnallaan kappaleistaan.

Musiikki. Se on tässä vähän kaksijakoisessa osassa. Tavallaan se on yksi elokuvan kantavista voimista. Kuulemme monta indieballadia Brooklynin sumuisista baareista ja upea elokuvan ääniraita onkin. Valitettavasti elokuvan kanssa on tehty sellainen ratkaisu, että siinä ei juuri muuta musiikkia ole kuin nämä live-esitykset. Siten, kohtaukset, joissa musiikkia ei ole, tuntuvat vähän puisilta, köyhiltä ja tylsän realistisilta. Tätä edesauttaa käsivarakameran, huonon valaistuksen ja -editoinnin käyttö. Ajoittain elokuva siis kärsii tietystä hidastempoisuudesta. Ymmärrän kyllä, että kaikkien näiden musiikkinumeroiden välille on haettu tasapainoa pitämällä muut kohtaukset äänimaailmaltaan minimissä, mutta valitettavasti kaksi ääripäätä eivät aina, kuten tässäkään tapauksessa luo harmoniaa. Siitä huolimatta, osaa Song One ja sen musiikki valloittaa katsojan. Hyviä kappaleita ne ovatkin.

"sopii täydellisesti sateiseen, yksin vietettyyn iltaan."

Mary Steenburgen saa kaipaamaan häntä enemmän tälläisissä osissa. Toisin sanoen muistuttaa olemassaolevista näyttelijäntaidoistaan. Taas yksi näyttelijä, joka on lokeroitu tiettyihin kevyiden komedioiden sivurooleihin, kun hänellä olisi mahdollisuudet Song One-elokuvassa demontroimiin syvyyksiinkin.

Tätä elokuvaa voisi varmaan kuvailla sanalla hipster. Eikö Brooklyn olekin muodostunut vähän tälläiseksi, flanellipaitoja käyttävien, indiemusiikkia harrastavien, usein työssä käymättömien (/kahvilassa työskentelevien) mekaksi. Ainakin se ja se nimenomainen musiikkilaji ovat elokuvassa vahvoja elementtejä. Sitten taas toisaalta, onko jokainen realisitinen ja koruttomuudellaan hurmaava elokuva jotenkin yksinomaan hipsterien territoriota? En tiedä. Ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta tulkittuna kaikki tämä Brooklynin maailmat ja tälläinen elämätapa, jossa tienataan elanto kirjoittamalla jotain blogia (*kröhöm, I wish) on ihan virkistävän erilaista visiota maailmasta, joka voisi kai hyvin ollakin totta.

Vaikka tässä on se vaara, aivan kuten ihmiset, joita elokuva pyrkii esittelemään, sanottakoon heitä sitten hipster-ihmisiksi tai ei, että elokuva muodostuisi liian itseään tiedostavaksi. Ikään kuin se haluaisi pyrkiä eroon kaikesta, mikä voisi sitä määrittää liiaksi. Harvoin elokuva toimii paremmin vastoin omaa harkintakykyään. Mitä tarkoitan on, että jos elokuva yrittää liikaa olla jotain muuta kuin se on, se usein on juuri sitä. Tässäkin elokuvassa on jo nähtyjä elementtejä; olemme nähneet useitakin toimivia draamoja koomaan vajonneen läheisen vuoteen viereltä ja olemme nähneet useitakin indiemusiikin ympärille rakentuvia rakkaustarinoita. Elokuva yrittää karsia kaiken ylimääräisen niin juonen ympäriltä kuin itse elokuvan visuaaliselta ilmeeltäkin pois, jotta lopputuloksena olisi mahdollisimman autenttinen ja sitä kautta itseään vahvistava elokuva, joka voisi seistä omillaan. Tässä on se ongelma, että teeskentelmällä olemalla jotain muuta kuin on, esimerkiksi draama koomapotilaasta ja tätä surevasta perheestä, elokuva ei onnistu hämäämään muuta kuin itseään ja lopputuloksena on vain yritys olla jotain enemmän. Usein kun elokuvasta karsitaan kaikki sitä täydentävä materiaali, esimerkiksi ääniraita pois, tulee elokuvasta kovin tylsä, vaikkakin realistinen ja koruton. Usein tälläiset elokuvat toimivat itseään vastaan, sillä silloin elokuvalla ei ole otetta suuntaan eikä toiseen. Song One onnistuu kuitenkin tasapainoilemaan jossain teeskentelemättömyyden ja yritteliäisyyden välimaastossa, on se sitten sen musiikin tai Hathawayn kiistattoman tähtivoiman ansiota, en taaskaan tiedä, mutta tiedän, että nautin tästä kauniista musiikkidraamasta. Onhan se tunnelmallinen - sopii täydellisesti sateiseen, yksin vietettyyn iltaan.







...=)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...