30 kesäkuuta 2015

Perfect Stranger - vaara verkossa (Perfect Stranger)

Pidän monista trillereistä ja pitäisin varmasti tästäkin, jos se ei olisi niin kamalan laimea. Kliimaksi on jätetty todella mitäänsanomattomaksi ja todellista vaaran tuntua ei oikein synny, vaikka elokuvan nimikin lupaa toista. Silti kuitenkin lopun twisti toi hymyn korviin asti, kuten aina, jos elokuva onnistuu juonenkäänteillään huiputtamaan - se on parasta.

Elokuvan ehdoton hyvä puoli on loistavat näyttelijät. Pidän paljon Bruce Willisista. Erityisesti hänen koomiset roolinsa ovat loistavia, mutta hyvin hän pärjää näissä trillereissäkin. Halle Berrya jumaloin muun maailman tapaan. Hän on niin kaunis, mutta silti hänessä on sellaista korutonta läsnäoloa, joka vain lisää hänen käsittämöntä vetovoimaa, karismaa ja sädehtivyyttä. Häntä on helppo katsoa, hän sopii näyttelijänä hyvin päärooleihin, sillä hänessä on tyyntä energiaa, jota vasten on helppo kaikkien tapahtumien heijastua. Lisäksi kun hänen roolityötään katsoo, kokee katsoja, että hän paneutuu elokuvaan. Hän ei toisin sanoen laiskottele roolissaan tai toivo olevansa muualla. Hän on sitoutunut ja se jo on vaikuttavaa, että omaa niin keskittyneen näyttelemisen.










...=)


29 kesäkuuta 2015

Kolme Tuumaa (Three Inches)

Tämä on täysin surkea sci-fi-tv-elokuva, jonka pääosassa on poika, joka salamaniskusta saa kyvyn siirtää esineitä kolme tuumaa. Hänet värvätään tälläiseen yksityiseen keikkoja hoitavaan, vähän salaperäiseen firmaan, jossa on muitakin "lahjoja omaavia" yksilöitä.

Idea siis kuulostaa hauskalta ja lupaavalta. Toteutus on kuitenkin harvinaisen uneliasta ja minun piti oikein ottaa kännykkä siihen katsomisen lomaan ja selailla nettiä. En menettänyt elokuvasta yhtään mitään, vaikka välillä kännykässä katse viipyili aika kauankin.

Pahiten metsään mennään kun näitä lahjoja yritetään, säälittävästi, rueta selittelemään. Aivan kuin niille löytyisi mukamas joku uskottava, tieteellinen selitys. Se puolestaan avaa purkillisen lisää käärmeitä. Esimerkiksi miksi päähenkilö pystyy siirtämään vain esineitä, jotka ovat paikallaan tai kevyitä? Kaiken järjen mukaan, jos sellaista tähän haetaan, niin hänen pitäisi pystyä siirtämään myös vaikka ristelyalusta kolme tuumaa eteenpäin, tai ilmassa lentävää luotia.

Elokuvan paras kohta onkin sen loppu, joka on surkuhupaisa, sillä se on jätetty täysin auki mahdollista jatko-osaa varten. Hah! Ja semmoista ei varmaan kyllä tule näin surkealle tekeleelle!


...=)


Movie Monday #11 - Ärsyttävin elokuvahahmo

<<edellinen<<                             >>seuraava>>

Tämän viikon Movie Monday-haaste on esitettykin hauskasti:

"Rakkainta elokuvahahmoa kyseltiin jo vähän aikaa sitten, mutta mikä elokuvahahmo on se kaikkein ärsyttävin? Ketä et sietäisi tosielämässä ollenkaan? Kenen persoonallisuus tai teot saavat sinut näkemään punaista? Kerro mikä, mitkä asiat sinua valitsemassasi elokuvahahmossa ärsyttävät ja miksi."

... nyt on siis kerrankin hyvä haaste, jossa pääsee oikein sydämmensä kyllyydestä valittamaan.


  1. Luonnollisesti ensimmäisenä mieleen tulevat kaikki "muka-hauskat" hahmot, kuten kaikki Jim Carreyn koomiset "taiteilut", itselle myös kaikki Jackie Chanin esittämät typerykset voitaisiin laskea tähän ensimmäiseen kategoriaan. Koomikot yleensä ovat vähän sellaisia, että toisia ne naurattaa ja toiset eivät voi sietää. Minä esimerkiksi vastasin Mr. Beanin suosikkihahmokseni ja tiedän, että moni ei voi sietää sitä hahmoa. Minä puolestani en voi sietää Jackie Chania.
  2. Myös muutamat monien romanttisten komedioiden pääosissa olevat naiset ovat usein ärsyttäviä. Erityisesti tulee mieleen Sinkkuelämää-elokuvista tuttu Carrie Bradshaw, jota i-n-h-o-a-n, hänen kaikkine pikkumaisine ongelmineen [kaikista ärsyttävin hetki oli kyllä tv-sarjan puolella, tosin elokuvassakin on ärsyttävää hänen nalkutuksensa siitä, että hänen viimeinkin nappaama aviomies vain mukamas laiskottelee sohvallla, niin tv-sarjassa Carrie vetää pultit kun hän on kylässä ystävänsä luona ja häneltä katoaa kenkäpari. Ystävä ei ymmärrä, miksi Carrie näin hermostuu, eikä kyllä kukaan muukaan. Se oikeasti on vain kenkäpari, mutta jakson lopussa Carrie vaatii ystäväänsä korvaamaan nämä kengät hänelle...Argh..) - toinen hyvä lisä tähän kategoriaan on Drew Barrymore kirkuvan naamansa kanssa, joka kyllä saavutti huippunsa vieläpä Adam Sandlerin mätäsurkeassa elokuvassa Blended, joka vieläkin aiheuttaa painajaisia. En voi sietää Drew Barrymorea.
  3. Sitten kolmas ryhmä on kaikki ällöttävät hahmot. Ja kyllä, mieleen tulee ensimmäisenä Rhys Ifansin esittämä hyypiö Notting Hillista, hahmo, joka pilaa muuten täydellisen elokuvan. Myös Pirates of the Caribbeanissa nähtävä silmähyypiö on täysin turha "mukamas koominen lievite" elokuvasarjassa. Huoh...
  4. Ehkä helppoa olisi myös luetella lista elokuvien antagonisteja, mutta sitä tässä ei teknisesti kysytä.
Ja koska en halua vain luetella hahmotyyppejä, joudun nyt miettimään jonkun oikeasti ärsyttävän hahmon, joka ei vain edusta tyyppiään. Ja siksi pidän miettimistauon. Ja päädyin kahteen vastaukseen, koska ensimmäinen kuuluu tuohon ensimmäiseen kategoriaan.

ELI VASTAUKSENI ON:

  1. Tommy Lee Jones, Man of the House. En ylipäätänsäkään voi sietää Tommy Lee Jonesia, paljon kehuttua, yrmynäyttelemistä, jossa ei siis näyttele pätkääkään ja on samalla ilmeellä voittanut Oscarin (napaten sen muun muassa Leo DiCaprion nenän edestä) ja liitänyt urallaan montakymmentä vuotta. Tämä on minulle täysi ihme, miten tällä miehellä voi vielä olla töitä Hollywoodissa. Hän on SURKEA! Erityisen kamala hän on elokuvassa Man of the House, jonka pitäisi olla komedia, mutta en minä paljon nauranut. Jotkut suorastaan jumaloivat Tommy Lee Jonesia niin dramaattisena kuin komeedisena näyttelijänä, minä en voi sietää, miten hän vetää aina sen saman ilmeen - saman hahmon ja sekin on täysin surkea ja tylsä.
  2. Koska tämä ensimmäinen vaihtoehtoni kuuluu tuohon ensimmäiseen listaamaani kategoriaan ja lupasin, etten vastaa vain esimerkkiä kategoriasta, vastaan toiseksi vastauksekseni hahmon / hahmot muutenkin ärsyttävästä elokuvasta Pientä säätöä. Se on kyllä ollut yksi suurimmista pettymyksistä, joita olen kokenut vähään aikaan. Senhän pitäisi olla kuin minulle tehty. Meryl Streep ja Steve Martin, romanttinen komedia, Nancy Meyers, mutta en voi sietää sitä. Se on kamala elokuva ja mikä tekee siitä ekstrakamalaa on Meryl Streepin ja Alec Baldwinin esittämien hahmojen lapset. Siis elokuvassa. Nämä lapset, joita muun muassa Hunter Parrish (joka taitaa olla urallaan erikoistunut esittämään Alec Baldwinin poikaa) ovat kaikki yli kaksikymppisiä aikuisia, mutta käyttäytyvät kuin pienet lapset. Arghhh.... pelkkä ajatteleminenkin heitä saa vereni tosiaan kiehumaan.
Jotta tekstistä ei jäisi täysin karvas maku suuhun, voisinkin toivottaa tässä hyvää kesää, nyt kun se viimein on ainakin lämpötilansa puolesta sinne asti päässyt. Itsellä saattaa kirjoitustahti hiljentyä hieman lähiaikoina, olenkin aika urakalla tässä hiljattain kirjoitellut, kun tosiaan on ollut ihanasti aikaa juuri siihen. Se tulee luultavasti kuitenkin loppumaan piakkoin.

Sen voisin todeta tähän loppuun, että minusta on niin hupaisaa, miten jäätelö on kuin suomalaisten kansallisherkku. Varsinkin kesällä. Se on hupaisaa. Elaboroin...

Itse en pidä jäätelöstä (I know, a shocker). En voi sietää sitä sokerista, teollista mössöä, jota ei pysty edes napostelemaa, kun se sulaa suuhun heti kun sitä maistaa. Eli ei tosiaan ole minun jälkiruokani. Niin minusta on varsin eriskummallista, miten tälläinen minunkaltaiseni (outo, tiedän,) jäätelövihaaja ei tunnu pääsevän sitä pakoon. Joka puolella on AINA jäätelöä. Oli jälkiruokalistan vaihtoehtoina aina mitä vain, on niiden joukossa aina jäätelöä! Aina. Sitä tarjotaan jokaisen kodissa vieraille ja sitä syödään toreilla ja kaupoissa ja kauppojen pihoilla ja kotona ja puutarhassa - sitä on kaikkialla. Ja ihmiset pelästyvät aina yhtä paljon kun kerron, että en pidä jäätelöstä. Se on useammille todella kummallista. Mutta on silti jotenkin hupaisaa, miten raavaatkin äijät kutsuvat jäätelöä "jätskiksi" ja heitä voi nähdä nuolemassa eskimopuikkoja siellä sun täällä. =) Se on hupaisaa. 







Hauskaa kesää siis kaikille =)

28 kesäkuuta 2015

Orange Is The New Black, 3. tuotantokausi

Kakkoskausi päättyi dramaattisissa merkeissä, joita en nyt tässä spoilaa. Kolmoskaudella tapahtuu aika olennainen muutos hahmojen välisessä dynamiikassa, kun tästä päähenkilöstä Piperista muodostuukin aikaisemmista kausista poiketen aikamoinen pahis. Sitten taas hänen rikollistyttöystävästään Alex Vausesta kehittyykin ns. hyvis. Eli osat vaihtuvat. Tätä on mielenkiintoista seurata. Pidän siitä, että päähenkilöstä uskalletaan tehdä muutakin kuin vain neutraali, vaniljainen asioiden tarkastelija, johon pyritään katsoja samaistamaan.

Muutama ongelma minulle kuitenkin muodotui näin sarjaa kolme tuotantokautta nyt katselleena. Kussakin tuotantokaudessa on siis 13 tunnin jaksoa. Tämä on pitkä ruljanssi. Itse en ainakaan pysty näin suurta pakettia bingewatchaamaan (termi, josta Netflix on tullut kuuluisaksi). Ehkä se toimii myös sarjan toimivuutta vastaan, että meidän täytyy katsella asioiden vähän vellovan paikallaan ensimmäiset kaksitoista jaksoa ja sitten aina vasta finaalissa uskalletaan tuoda ne suurimmat juonenkäännökset, jotta tietenkin katsoja palaisi seuraavalle kaudelle. Tämä tekee niistä kahdestatoista ensimmäisestä (tunnin) jaksosta vähän tuskallista seurata.

Toinen ongelma on se, että vaikka olenkin hehkuttanut aikaisempien tuotantokausien kohdalla sitä, että jokaista sivuhenkilöäkin huomioidaan ja jokainen saa suuren määrän ruutuaikaa. Niin nyt tässä kolmannella kaudella se alkaa käydä vähän rasittavaksi. Yksikään hahmo ei jää sekundaariseksi hahmoksi. Usein saamme paljon taustatietoa näistä hahmoista takaumien kautta. Finaalijaksossa meno kuitenkin yltyy jopa todella agreessiiviseksi näiden takaumien kanssa, kun yksi sun toinenkin hahmo saa oman takaumansa ja niitä hyppii sieltä sun täältä. Meno alkaa muistuttamaan siis jo vähän farssia, kun koko ajan puskee takaumat päälle jokaisesta sivuhahmosta, jotka monet eivät ole edes niin mielenkiintoisia, että katsoja jaksaisi paneutua aina vaan uuden, taas tämänkin hahmon surkutarinaan.

Stella Carlin (played by Ruby Rose)
Myös uskottavuus on jo kauan sitten liidellyt pois tästä vankilatarinasta, joka ensimmäisellä kaudella oli vielä hyvinkin uskottavaa, todenmukaista kuvausta vankilan vaikutuksesta yksilölle. Tällä kolmannella kaudella meno muistuttaa jo täysin jotain lastentarhaa tai suurta perhettä, jossa kaikkia tuetaan tyyliin. Kyllä muutama hahmo joutuu pelättyyn eristysselliin muutaman selkkauksen takia, mutta muuten meininki on kyllä aika imelää, että ei tätä ihan oikeaksi vankilaksi enää voi uskoa.

En myös pidä siitä, että joku käsikirjoittaja on katsonut tarpeekseen ottaa täysin uudenlaisen näkökulman sarjaan, joka on; yritysmaailma. Tätä samaista teemaa on loistavasti tulkinnut muun muassa elokuva Michael Clayton, joka siis kertoo tälläisestä amerikkalaista yrityskorporaatiosta, siitä maailmasta ja sen sieluttomuudesta ja outoudesta. EN kuitenkaan näe syytä, miksi vankilasarjan pitäisi keskittyä kuvaamaan tälläistä maailmaa. Litchfieldin vankila siis yksityistetään ja kolmannen tuotantokauden yksi hallinnoivimmista teemoista onkin vankilan sopeutuminen tälläiseen yritysmaailman johtamiseen, hallintoon, menettelyyn. Vähän kaukaa haettua...

Tämän kaiken kuitenkin sanottua, olen yhä sarjan fani. En muista toista sarjaa, jossa tunnin jaksot tuntuvat näin lyhyiltä. Se on jopa vaarallista, sillä vain muutaman, lyhyeltä tuntuvan jakson katsottuasi olet menettänyt suuren kimpaleen päivästäsi täysin teille tuntemattomille.

Alex Vause (played by Laura Prepon)
Myös monia positiivisia asioita kolmannesta kaudesta löytyy. Pidän siitä, että saamme myös otetta vanginvartijoiden näkökulmasta JA meille tutustutetaan myös monta uutta, hyvää hahmoa. Ruby Rose esittää Stella Carlin, nimistä vankia, johon Piper ihastuu. Ruby Rose on noussut hetkessä internetin uudeksi Suureksi Nimeksi - nousevaksi tähdeksi, sosiaalisen median jumaloimaksi (todisteet mm. täällä ja täällä) ja uskonpa, että tästä naisesta tosiaan kuulemme vielä paljon. Jos ette siis vielä tiedä kuka tämä on. Itselle tulee hänestä mieleen täysin eräs nainen nimeltä Angelina Jolie, he voisivat olla jotain siskoksia tai jotain...

Pidän siitä, että Crazy Eyesin matkaa on viety vähän toisaalle toisista kausista poiketen tämän todella hauskan kirjailijaepisodin välityksellä. Pidän myös siitä, että yksi suosikkihahmoistani Lorna on viimein saanut mitä haluaa (hups, spoiler alert, taas). Sitten taas en kuitenkaan pidä Brook Soson kohtalosta. Siitäkin on uskottavuus aika kaukana, kun yhtäkkiä hahmo onkin täysin päinvastaista mitä aiemmilla kausilla. No, annettakoon sen lipua sormieni läpi.

Kaiken kaikkiaan siis taas erittäin toimivaa jatkoa toimivaan sarjaan. Ja nyt kun Uzo Aduba on siis voittanut roolistaan Emmy-palkinnon (erittäin ansaitusti) niin jos voisi esittää toiveita, niin Laura Prepon ja Laverne Cox erityisesti mielestäni tällä kaudella tekivät parhaat roolisuoritukset. Myös Elizabeth Rodriguez ja Lea DeLaria olivat vedossa... Just saying...

Muutenkin tämä on niin upea sarja, sillä se käy vaan todistamaan sitä, että ei ole väliä oletko mustaihoinen, latina, valkoihoinen, lihava, laiha, seksuaaliselta suuntautumiseltasi vähemmistöön tai enemmistöön kuuluva, olet silti upeat näyttelijä ja mielenkiintoinen. Käy vain todistamaan sen puolesta, että Hollywoodissa olisi nähtävä enemmän lahjakkuutta kaikennäköisiltä näyttelijöiltä! Tässä on todiste.


...=)

50 Shades of Grey (50 Shades of Grey)

Tiedän, yllätyin itsekin, kun löysin itseni katsomasta 50 Shades of Grey-elokuvaa. En ollut enkä ole lukenut kirjaa, johon elokuva perustuu. Ehkä on parempi niin, sillä elokuvankin katsominen oli hieman liikaa allekirjoittaneelle, mutta ei ehkä niistä syistä, joista saattaisi odottaa.

Christian Grey (Jamie Dornan) on rikas, salaperäinen, komea liikemies, jonka maailmaan nuori, sinisilmäinen hiirulainen Anastasia Steele (Dakota Fanning) saapuu, kun hän haastattelee tätä yliopistonsa opiskelijalehteen. Pian Christianin ja Anastasian välille kehittyy "romanttinen" suhde, jonka Anastasia haluaisi olevan jotain muuta kuin sellaisen, jollaiseksi hän tajuaa sen muodostuvan.

Elokuvan aloituskohtaus on hieno. Harvoin pääsen kehumaan aloitustekstejä, mutta ne olivat tämän leffan tapauksessa toteutettu tyylillä. Liidämme Seattlen pilvenpiirtäjien yllä ja kuulemme tunnelmallisen musiikin ensisävelet iskevän lujaa korviimme. Tämä onkin sitten elokuvan ainoa onnistunut kohtaus. Loppu elokuvaa on niin laimeaa, vellovaa massaa, että en tiedä mitenpäin itsensä pitäisi asettaa selvitäkseen läpi vain kahden tunnin kestosta, joka kuitenkin tuntuu ikuisuudelta. Ja ottaen huomioon elokuvan aihemateriaalin, olisin odottanut jotain paljon enemmän eksplisiittisempää. Hitot, perusjakso vaikka Game of Thrones-sarjaa on pahempi kuin "vuoden kohistuin elokuva".

Ei niin, että jotenkin etsisin elokuviltani häiritseväksi yltyvää rivoutta, mutta kun on elokuva / tarina kuten 50 Shades of Grey, jonka koko painoarvo makaa sen epätavanomaisessa asetelmassa, jota perus-Hollywood-hömpässä ei voisi odottaa, käykin se toimimaan elokuvaa vastaan kuin sen puolesta. Nimittäin kaikista virheistään suurin, on pääparin suhteen fundamentalistinen perusta.

No niin, en ehkä usko tätä, mutta lähden nyt analysoimaan 50 Shades of Grey-elokuvan juonen toimivuutta vaihe vaiheelta. Nimittäin meille tehdään alusta asti selväksi, että Christian ei etsi suhteeltaan perusromantiikkaa. Hän ei ole perusjamppa naapurista, joka veisi kauniin tytön leffaan ja toisi tälle kukkapuskan hääpäivänä, tyyliin. Sitten käytämme ison osan elokuvasta todistaen päinvastaista. Kenen mielestä se ei muka ole romanttista, jos poikaystävä lentää monta sataa kilometriä vain nähdäkseen sinut, viettää päivän kanssasi, vieden sinut maisemalennolle ja vielä ostaa sinulle auton, kun on kuullut sinun valittavan omastasi...? Sitten tällä Anastasialla on vielä pokkaa rueta ruikuttamaan, että "miksi sinä et muutu, miksi sinä et muutu vuokseni?"

Tämän Anastasia-hahmon epäuskottavuutta ja ärsyttävyyttä ei edesauta se, että rooliin on palkattu täysin surkea Dakota Johnson. Hän turvautuu näyttelemisessään mitä vanhanaikaisimpiin maneereihin ja tekee roolisuorituksestaan puisen ja ällöttävän. Jamie Dornanilla ei ole roolinsa kanssa hirveästi tehtävää. Hän vain tuijottaa intensiivisesti ja puhuu auktoritäärisen monotonisella äänellä.

Elokuvallisesti tässä ei myöskään ole hirveästi kehuttavaa. Jatkuvasti taustalla pauhaavien pop-biisien tarkoituksena on kai muistuttaa katsojalle, että heidän puolella tässä ollaan, vaikka ei mitään sen provokaatiivisempaa tässä tapahdukaan. On suorastaan surkuhupaisaa kuvitella, että joku joutuu venyttämään tätä hädin tuskin kahden tunnin kestoa sietävää elokuvaa vielä kahdeksi muuksi elokuvaksi. Mistä ihmeessä ne muka kertovat? Kaikki oleellinen tästä tarinasta on saatu tietää ensimmäisen puolen tunnin aikana ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osia varten elokuva tutustuttaakin varmaan joukon turhia ja ensimmäisen osan kannalta yhdentekeviksi ja irrationaalisiksi jääviä hahmoja, joiden olemassaoloa jää katsojan tuskastuneena vain ihmettelemään.

Vielä yksi valituksenaihe meikäläiseltä löytyy. Koska minä odotin joutuvani katsomaan jotain silmiäraastavaa, suorastaan noloksi ja sairaaksi yltyvää graafisuutta. Koenkin sen oudoksi, että elokuva on kuitenkin ottanut kantaakseen BDSM-lipun ja sen, että kyseessä olisi kuitenkin monille ihmisille tärkeä asia, josta pitäisi pystyä avoimemmin puhumaan. Sillä en ole täysin varma haluaako elokuva katsojan pitävän sitä täysin tavallisena fetissinä vai jotain, minkä luota karttaa pois? Eli siltäkin osa-alueelta, joka elokuvan perimmäisen tarkoituksen toteutuakseen pitäisi toimia, jää oudon suureksi kysymysmerkiksi. Siitäkin syystä, että lupauksistaan huolimatta, elokuva on korkeintaan vain vähän rajumpi Hollywood-hömppä.

Tämä rajuus kuitenkin. Itsellä ei välttämättä olisi pokkaa lainata kirjoja kirjastosta tai nähdä elokuvaa elokuvateatterissa. Ja pelkäänpä, että elokuva, jonka pitäisi toimia täysin vastakohtana, se toimii vain edesauttamaan tätä nimenomaista ilmiötä. Itselle on tämän arvostelunkin kirjoittaminen sanoinkuvaamattoman outoa, puhumattakaan, että joutuisin katsomaan tämän elokuvan esimerkiksi seurassa. Siksi on surullista ja paradoksaalista, että elokuva, joka tälläisen ilmiön voi synnyttää, ei sisällytä itseensä mitään viestiä sen hyväksyttävyydestä, esimerkiksi. En kuitenkaan koskaan tule unohtamaan sitä tapausta, jonka koin elokuvateatterissa, kun tämä elokuva siellä vielä pyöri.

Nimittäin olin käynyt keskellä päivää elokuvissa katsomassa muistaakseni Whiplash-elokuvaa. Olin unohtanut puhelimeni elokuvateatteriin ja tulin hakemaan sitä salista, jonne olin sen jättänyt. Salissa oli juuri loppumassa Wild - Villi vaellus, jonka jälkeen pääsisin saliin hakemaan sitä puhelinta. Siinä ulkopuolella kun odottelin, oli toisessa salissa alkamassa, mikäs muukaan, kuin 50 Shades of Grey-elokuvan näytös. Salin ovella vahtimies huusi elokuvan nimen ja sinne menevät ihmiset kerääntyivät oven eteen jonoon. En ollut uskoa silmiäni, kun jonon perälle asteli varmasti yli 80-vuotias mummeli, joka imeskeli koko sielunsa voimin tikkaria! Eli jos ei elokuva itsessään pysty tekemään sitä, mitä ennakkoluuloton, rohkea vanha nainen, niin en sitten paljon kunniaa kyseiselle elokuvalle pysty antamaan. ...ja kyllä, sain myös puhelimeni lopulta pois sieltä toisesta salista...





...=)

Cellular - tuntematon numero (Cellular)

Todella kaavamainen trilleri. Kim Basinger yrittää parhaansa geneerisessä neito hädässä-roolissa. Kaikki tyypilliset jännityselokuvan kliseet on ämpätty rakentamaan juonesta täysin ennalta-arvattavaa. Lisämausteeksi on yritetty saada aikansa moderni teknologia eli vuoden 2004 kännykkätekniikka, joka on sitä nimenomaista Nokia 3310-mallia eli aika on tästä elokuvasta todella ajanut ohi ja siksi reilu kymmenen vuotta myöhemmin elokuva toimiikin paremmin vitsinä.





...=)


26 kesäkuuta 2015

Orange Is The New Black, 2. tuotantokausi

"Vee"
OITNB:n toinen kausi jatkaa samalla linjalla kuin ensimmäinenkin, vaikkakin [spoiler alert] toisin monessa vaiheessa uhkaillaan pienen katsojan hermoja. Litchfieldissä yhä ollaan ja samat tutut, sympaattiset vangit jatkavat tuomioidensa parissa, kohdaten vankilan arjen kukin omalla tavallaan. Tällä kaudella pakkaa sekoittamaan saapuu kuitenkin myrkyllinen Vee (Lorraine Toussant), joka yrittää nousta vankien epäviralliseksi johtajaksi manipuloimalla ja käyttämällä muita hyväkseen. Erityisesti Vee nousee vastakkain Redia (Kate Mulgrew) keittiötä johtavaa, vaikutusvaltaista naista vastaan.

"Soso"
Toisella kaudella saadaan sarjasta niin paljon enemmän irti kuin ensimmäisellä. Ensimmäisellä kaudella kuluu paljon aikaa hahmojen esittelemiseen ja vankilaoloihin "totuttelemiseen", mutta toisella kaudella moni vangeista on jo tuttuja ja siksi keskinäinen vuorovaikutus pääsee oikeuksiinsa vankien välillä, etenkin kun skismoja vahvistamassa on tämä Vee-hahmo. Ja mikä herkullinen antagonisti hän onkaan. En muista juuri toista yhtä, osuvasti "veemäistä" hahmoa tv:ssä nähneeni.

Piper, sarjan ehkä epävirallinen päähenkilö pidetään loitommalla ja hyvä niin, sillä en usko, että sarjassa on varsinaisesti päähenkilöä. Ensimmäisellä kaudella tajuan vielä sellaisen olemassaolon tarkoituksen. Hän on sellainen, jonka kautta katsoja sysätään tähän maailmaan, mutta näen, että hänet voitaisiin jossain vaiheessa vaikka kirjoittaa sarjasta uloskin (vankilassahan on se juttu, että sieltä päästään tuomiot käristtyään pois, jos ei mokaa liiaan pahasti, mutta se olisi käsikirjoittajalta ehkä vähän väsynyttä monen vuoden jälkeen) jossain vaiheessa, eikä haittaisi yhtään.

Tällä kaudella myös muutama ärsyttävä hahmo sukeltaa esiin. Vankilan vankien tälläisestä counselorista eli neuvonantaja, eräänlainen psykologi, valvoja, Sam Healy on täysi ääliö, jonka toivoisin käsikirjoitettavan sarjasta pois (onneksi kolmoskausi tarjoaa jonkinlaista ratkaisua tähän tutustuttamalla uuden tai siis toisen tälläisen counselorin). Myös täysin turhat Leanne ja Angie-hahmot voitaisiin minun puolestaan häivyttää jonnekin hevonhittoon. Ne ovat tyhmiä, turhanpäiväisiä ja vievät järkyttävän paljon ruutuaikaa joltain oikeasti kiinnostavilta hahmoilta.


"Poussey"



Crazy Eyesia esittävä Uzo Aduba voitti osastaan Emmy-palkinnon ja kakkoskaudella hän saakin huomattavasti syvennettyä hahmoaan ja ymmärrän kyllä miksi hänelle kiitosta on annettu. Kolmoskaudella hänen nimi on jopa työnnetty alkuteksteissä jo heti toiseksi. Uusi tulokas Brook Soso (Kimiko Glenn) on myös koomiselta ajoitukseltaan täydellinen. Orange Is The New Black on siis varsin syvällisiä aiheita tulkitsevan draaman lisäksi todella osuvaa komediaa.

"Crazy Eyes"
Toinen kausi on kokonaisvaltaisesti hieno tuotantokausi hienolta tv-sarjalta. Jos tämän kauden katsottuaan ei vielä välitä tästä tv-sarjasta, niin sitten suosittelen jo vaihtamaan (mutta ei vielä sen ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson kohdalla, älkää toistako minun virheitäni) tv-sarjaa. Voi olla, että tämä on vain minulle antoisaa tv-viihdettä, sillä pidän tv-sarjoissa nimenomaan hahmojen välisistä suhteista ja "peleistä", "riidoista", "draamasta". Minua ei juuri vähempää voisi kiinnostaa vaikka jotkin NCIS-rikossarjat, joissa päähuomio on niissä rikoksissa. Siksi minä viihdyn niin hyvin tälläisen tv-viihteen parissa, jossa päähuomio on hyvin käsikirjoitetuissa hahmoissa ja heidän välisessä vuorovaikutuksessa sekä siinä tulkinnasta, jonka näyttelijät hahmoistaan antavat. Myös oman sävynsä sarjaan tuo se synkkä pilvi, joka hahmojen päivän jatkuvasti pilaa, eli se, että he ovat vankilassa kärsimässä rangaistusta.

"Lorna"

Orange Is The New Black, 1. tuotantokausi

Orange Is The New Black eli OITNB on Netflixin alkuperäissarja ja se kertoo Litchfieldin naisvankilan vangeista. Sarjan päähenkiö on Piper Chapman (Taylor Schilling), hyväosainen, valkoihoinen, biseksuaali, älykäs nainen, joka joutuu vankilaan, kun hänen entinen tyttöystävänsä Alex Vause (Laura Prepon) jää kiinni huumeiden salakuljetuksesta ja "vetää Piperin mukanaan". Piper on kuitenkin päässyt elämässään eteenpäin ja elää parisuhteessa poikaystävänsä Larryn (Jason Biggs) kanssa. Piper ja Larry yrittävät selvitä tulevasta, mitä se tarkoittaakaan heidän elämälleen ja suhteelleen. Vankilassa Piper huomaa siellä olevan täysin eri säännöt kuin oikeassa elämässä, mutta samalla, kärsiessään vankilan kurjuudessa, hän tutustuu monenlaiseen persoonaan aina keittötä johtavasta, tyrannimaisesta, venäläisestä Redistä (Kate Mulgrew), vähän pimahteneeseen ja omalaatuiseen Crazy Eyesiin (Uzo Aduba).

Tämä sarjan ensimmäinen kausi keskittyy pitkälti juuri Piperiin, kun taas myöhemmillä kausilla saamme onneksi myös enemmän taustatietoa muista vangeista ja hekin saavat enemmän ruutuaikaa. Ensimmäinen kausi keskittyy paljon Piperin mukautumiseen vankilanoloihin ja jotenkin kolmanteen kauteen mennessä, vankila onkin jo katsojienkin silmissä muuttunut ihan kivanoloiseksi paikaksi, kun vielä ykköskaudella se on suuri, kolkko ja tuntematon. Hienosti tämä kehityskulku on saatu siis sarjan varrelle toteutettua.

Aluksi minulla oli epäilykseni sarjaa kohtaan. Erityisesti se ensimmäisen kauden ensimmäinen jakso oli todella outo, sillä en ollut tottunut tämänlaiseen tv-viihteeseen. Omiin amerikkalaisiin sitcomeihin tottuneilla silmilläni näytti pelottavan realistiselta, mm. oma katsominen loppui ensimmäisen kerran siihen, kun näimme päähenkilön vessanpytyllä. Ajattelin typerästi: "Ei minun tarvitse nähdä, kun joku käy vessassa"; -en tiennyt mitä menetin. No aloitin sitten jossain vaiheessa uudelleen ja kun kestin oudon ensimmäisen jakson läpi, huomasin palaavani uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisen kauden lopussa olin täysin koukussa!


Tähän on syy. Upeasti kirjoitetut hahmot! Ne ovat hauskoja! Ne ovat sympaattisia! Ne ovat jossain määrin jopa surullisen kohtalokkaita ja näiden hahmojen, kuten Piperin ja Vausen, erityisesti Lornan (Yael Stone), Pousseyn (Samira Wiley), Black Cindyn (Adrienne C. Moore) ym. takia palasin aina uudelleen ja uudelleen jaksojen pariin. Ja on ihan totta: kun katsot yhden, et halua päästää sarjasta irti ja sinun on katsottava toinen. No tähänkin on onneksi ilouutinen! Nimittäin Netflix! Jossa voi katsoa niin monta jaksoa kuin jaksaa peräkkäin. Itselläni taisi mennä yhdessä vaiheessa koko päivä... (hups), mutta niin siinä käy! Vaikka hahmoja on paljon, sinulla kehittyy jonkinnäköinen, kuin jokin side näihin hahmoihin. Sarja on tehty todella samaistuttavaksi.

Itse havaitsin sen olevan kuin laboratorio. Kun hahmot ovat keskitetty samaan tilaan (juurikin siis vankilaan) heidän keskinäinen käyttäytyminen korostuu, ikään kuin imitoiden oikeaa elämää, jolloin asioita on itse asiassa helpompi seurata.

Aina välillä OITNB muistuttaa siitä, että nämä henkilöt oikeasti ovat vankilassa ja fakta on, että he kärsivät rangaistusta. Siksi onkin katkeransuloista, että nämä vangit kuvataan niin aidosti, että heille ei haluaisi mitään pahaa. Hehän ovat ihmisiä myös. Siksi näenkin sarjan ainoana ehkä huonona puolena sen, että se pyrkiikin monesti oikeuttamaan ne teot, jotka ovat tuoneet nämä henkilöt tänne/sinne vankilaan. Rikos on kuitenkin aina rikos.

Hyvä tv-sarja on myös aina hyvä tv-sarja ja tässä on sellainen.

24 kesäkuuta 2015

Movie Monday #10 - Who would you be?

<<edellinen<<                      >>seuraava>>




Ohhoh, ei vaan päivää, vaan kaksi päivää "myöhässä". Vielä sunnuntaina muistin, mutta sitten kadotin jotenkin vain ajantajun. Ja olen sentään ollut koneen ääressä lähes koko ajan. Weird... Onneksi en olekaan täällä leimaamassa mitään korttia.

Eli "tämän viikon" haaste kuuluu:
"Missä elokuvassa sinä haluaisit elää ja miksi? Olisitko joku kyseisen elokuvan nykyisistä hahmoista vai mieluummin joku sivustakatsoja? Rakentuisiko maailmasi vain tämän yhden elokuvan ja sen puitteiden varaan vai yhdistäisitkö aspekteja eri rainoista? Miten on ajallisen kontekstin laita, entä soundtrackin? Kuka ohjaisi elämääsi?
Ja koska pyöritään klassisissa aiheissa, kysytään vielä: jos et näyttelisikään itse itseäsi, kuka olisi sinä?"

Tässä haasteessa ei kyllä ole oikein vaihtoehtoja kuin vastata fantasiateos. Kukapa nyt haluaisi jonkun todellisuuteen pohjautuvan valita, sillä sellaisessa me elämme jo. Siksi siis vastaukseni on:


  • Olisin tietysti yksi kostajista
  • Koko universumi (tämä Marvel's Cinematic Universe) olisi siis minun leikkikenttäni =)
  • Ajallinen konteksti olisi nykyaika (olen liian mukavuuden haluinen elääkseni jossain "vanhassa ajassa")
  • Soundtrackista, ohjaajasta, näyttelijöistä puhun luultavasti myöhemmissä haasteissa, sillä muistelisin sellaisikin tulevan, että saan vastata oman mielikuvituselokuvani tekijät ja tämä haaste ei SUORANAISESTI kysy sitä...


22 kesäkuuta 2015

Vuosi nuoruudestani (Girl, Interrupted)

James Mangold (muita töitä mm. Walk The Line, Knight & Day) ohjasi tämän vuoden 1999 elokuvan, perustuen Susanna Kaysenin omaelämäkerralliseen kirjaan. Winona Ryder on elokuvan pääosassa Kaysen, 18-vuotias lukiosta valmistunut, joka on masentunut ja siksi kirjautuu psykiatriseen sairaalaan. Siellä hän tapaa toinen toistaan erilaisempia ihmiskohtaloita, mieleenpainuvimmin Angelina Jolien esittämän Lisa Rowen, sosiopaatin.

Hätkähdyttävintä tässä on, että tarina on tosi. Elokuvan katsottuani minulle tuli hirveä hinku saada tietää erityisesti, mikä oli Lisa Rowen kohtalo. Ja uskonpa, että tämä oli vain Angelina Jolien täydellisen roolisuorituksen ansiota. Hän vangitsee tarkasti tälläisen sosiopaattisen, ihmisiä hyväkseen käyttävän, mutta lopussa kuitenkin sielun omaavan, henkisesti sairaan ihmisen roolin eli hän on siis uskottava ja syvällinen. Oikeasti, jos haluatte nähdä elokuvan pelastavan, jälkiä jättävän, unohtumattoman upean roolisuorituksen, on Angie tässä kyllä elämänsä roolissa. Mielenkiintoista kyllä, hän sai toisen Oscar-ehdokkuuden (voitettuaan siis tästä roolistaan) myös tositarinasta, Changeling vuonna 2008.

Muuten tämä elokuva onkin sitten aika lapsellinen.







...=)

Game of Thrones, 1. - 5. kaudet

No niin. Tästä tämä lähtee. Tässä sitä olisikin arvosteltavaa monen leffan edestä. Olen juuri saanut Game of Thronesin eli GoT:in viidennen tuotantokauden katsottua ja hirveä himo olisi arvostella se, mutta kun en ole arvostellut aikasempia kausia, käyn ajatukseni niistä läpi erittäin, erittäin tiivistetysti ja sitten jatkan viidenteen kauteen. Varoituksen sanana; en todellakaan ole lukenut yhtä ainoaa riviä George R. R. Martin alkuperäisestä kirjasarjasta Tulen ja jään laulu, johon sarja perustuu. Tämä arvostelu tulee myös sisältämään juonipaljastuksia. JA arvostelu tulee olemaan TODELLA ylimalkainen, sillä muuten minun pitäisi periaatteessa jokainen jakso erikseen arvostella ja käydä läpi ja kun vielä sarjan tapahtumat ovat niin kerroksellisia, jotkut asiat, mitkä ovat laitettu aluilleen ensimmäisellä kaudella, eivät vieläkään ole saaneet päätöstä ja koko ajan sarjan kulkee niin monessa tasossa, että tästä viiden tuotantokauden paketista tulisi kilometrejä pitkä teksti. Käyn siis vain läpi päällimmäiset ajatukset, nostan muutaman huomautuksen ja sanon oman mielipiteeni erittäin lyhyesti. EHKÄ kuudennen tuotantokauden pystyn sitten käymään paremmin läpi... Anyways, asiaan.

Game of Thrones on tosiaan ollut jo muutaman vuoden aivan suosikkisarjojani. Olen kuitenkin aika myöhäisessä vaiheessa tutustunut sarjaan, sillä aluksi karsastin sarjaa, sillä en aikaisemmin ole ollut mikään Taru sormusten herrasta-trilogian ystävä esimerkiksi. Lyhyesti sanottuna sarja on keskiaikainen fantasiasarja. Se kertoo tälläisestä maailmasta (neljä maanosaa; Westeros, Essos, Sothoryos, Ulthos ja pääasiassa tapahtumat sijoittuvat Westerosiin), jossa tälläiset suvut taistelevat melko pitkälti vuorotellen keskenään maan kuninkuudesta. Westerosin pääkaupunki on King's Landing ja sitä hallitsee sarjan alussa Baratheonin suku.

Tämän enempää en tule erittelemään juonta, sillä siihen tarvittaisiin takuulla joko maisterin tutkinto kirjallisuusanalyysista, että sitä juonta pystyisi edes aloittamaan selittämään tiivistetysti. Tämän maailman luoja George R. R. Martin on kyllä aikamoinen nero, sillä en voi olla huomaavinani jatkuvaa referointia myös oikean maailman nykytilaan. Pohjoisessa uhkaavat White walkers- "pedot" symboloivat ikään kuin meidän maapalloamme uhkaavaa ilmastonmuutosta ja kaikki se poliittinen peli, mitä suvujen johdot keskenään kelmuilevat, rinnastuisi ikään kuin nykypolitiikkaan ja lama-aikaan. En tiedä, voi olla, että vedän siltoja sinne, missä niitä ei ole, mutta kyllä täytyy aika puinen tyyppi olla, jos ei Game of Thronesin juonesta löydä mitään mielenkiintoista, tai älyllisesti stimuloivaa.

Sitten taas on kysymys aivan eri, onko älyllisesti stimuloivaa myös se, että kaikki henkilöt kuolevat ja sarjan väkivalta on varsin graafista. No ainakin se on realistista, eikö? Kauttaaltaan sarjan toteutus on henkeäsalpaavan upeaa. Kaikki lukuisat yksityiskohdat, jotka on setvitty, se miljöö ja se lavastus ja se puvustus ja se maailma! Oih!

Ööö. Ensimmäisestä kaudesta jotain. Silloin minulla oli apunani henkilökartta, joka tuli dvd-boxin mukana. Sitten aina pysäytin dvd-soittimestani kuvan, kun ruutuun tuli joku uusi hahmo ja katsoin kartalta kuka se oli. En tiedä kuinka kauan olisi sarjaa jaksanut seurata, jos tätä karttaa minulla ei olisi ollut. Mutta ensimmäisen kauden jälkeen, ei ole enää mitään ongelmia ollut tunnistaa hahmoja. Kaikki tuntuvat niin kotoisilta jo, kuin vanhoilta ystäviltä. Sehän tv-sarjojen ongelma onkin, siksi ne hahmojen uloskirjoittamiset sarjasta sattuvatkin katsojaan niin paljon. Ensimmäisen kauden jälkeen vajosin syvään masennukseen. Ja nyt en todellakaan valehtele. Olin niin maani myynyt, että itkin varmaan kaksi viikkoa ja en saanut sarjaa pois ajatuksistani. Se oli vain niin vangitseva ja samalla niin karu. En ollut nähnyt sitä ennen juuri mitään samanlaista. Muutama elokuva on saanut saman olon aikaan (Titanic, Lukija ect.) Mutta ei juuri mikään tv-sarja. Siksi minun oli heti pakko ostaa toinen tuotantokausi myös dvd:lle.

Toinen, kolmas ja neljäs tuotantokausi minulla menee vähän sekaisin keskenään. En kuolemaksenikaan (no pun intended) muista mitä tapahtuu milläkin kaudella. Siellä on tietenkin se internet-legendaksi muodostunut Red Wedding-jakso, joka toden totta, oli aivan kamalaa katsottavaa. Ikimuistoinen hetki on myös kyyn ja vuoren kohtaaminen (sarjaa seuranneet tietävät, mistä puhun) ja muun muassa kun Daenarys komentaa lohikäärmeitään polttamaan yhden ääliön tai se kun Khal Drogo menehtyi, tai ... niin. niitä on monta.

Suosikkihahmojani on Bran (ollut alusta asti), Cersei, Daenarys ja myöhemmiltä kausilta Margery ja Oleanna (jota esittää upea Diana Rigg). Pidin myös Jon Snowsta, mutta sen jälkeen kun hän liittyi sinne Castle Blackiin, on hän ollut täysin hakoteillä. Ja sitten tietenkin pidän Varysista, hän on aivan mahtava tälläinen rauhallinen manipuloija. En oikein ymmärtänyt Tyrionin viehätystä ennen kuin itse asiassa viidennellä kaudella, jolloin minusta hänen tarinansa vasta kunnolla pääsee käyntiin ja hän saa parhaimmat kohtauksensa. Eli minulla on vielä aika monta elossa olevaa hahmoa, jota kannustan (xD).

Viidennestä kaudesta sen verran, että minusta se on ollut hyvää, että Aryan tarina on viimeinkin lähtenyt käyntiin, ettei hän vain vaeltele paikasta toiseen. Minusta on vähän turhaa pitää enää tätä Brienne of Tarthia mukana, ei hän tehnyt vitoskaudella YHTÄÄN MITÄÄN. Sen sijaan haluan koko ajan enemmän ja enemmän nähdä tätä Ramsay Boltonia. Yksi kaikkien aikojen inhottavimmista antagonisteista ja siksi juuri niin kiehtovaa katseltavaa. Kurjaa tässäKIN kaudessa on se, että aina kun asiat käyvät mielenkiintoisiksi ns. etelässä, hypätään heti pohjoisen tapahtumiin. Nämä ovatkin kaikkein tylsintä antia sarjassa. Ei niistä koskaan edes näe mitään, kun on niin pimeää.

GoT on juuri sellainen sarja, jota haluaa toitottaa kaikille. Jokainen vastaantulija tekee mieli pysäyttää kadulla ja kysyä: "Oletko jo nähnyt Game of Thronesisa sen kun..." ja sitten niitä kohtauksisa tai sarjan tapahtumia yrittää hivuttaa jokaiseen keskusteluun jonka käy, vaikka aihe ei olisi televisiosarjoja lähelläkään. Tyyliin jutellaan jostain ojan kaivamisesta ja minun on pakko todeta, että: "niin, oja, oja oli Westorissakin, kun Jaime sitä tai tätä..." Siksi kai minä kirjoitan tätä aivan sekopäistä arvosteluakin, kun en malta olla jauhamatta tästä sarjasta.

Hienoa on, että Peter Dinklage voitti osataan Tyrionina Emmy-palkinnon. Nyt vielä kun Diana Rigg, Emilia Clarke ja Lena Headey saisivat omansa niin minä kiittäisin xD

On jännä nähdä mihin sarja tulevaisuudessa kehittyy ja toivon, että se joskus päättyy. Se vasta kamalaa olisikin, jos sillä olisi joku helvetin avoin loppu ja katsoja ei saisi Tälle Kaikelle mitään päätöstä. Kyllä tämän on pakko johonkin johtaa. Mutta tiivistetysti tähän loppuun: "In the game of thrones, you either win or you die", eikö?

21 kesäkuuta 2015

Grace & Frankie, 1. tuotantokausi

Grace & Frankie on Netflix-komedia, jonka pääosissa on Jane Fonda ja Lily Tomlin. He ovat molemmat tahoillaan olleet naimisissa 40 vuotta. Martin Sheen on Fondan / Gracen aviomies Robert ja Sam Waterston on Tomlinin / Frankien aviomies Sol. Grace ja Robert (Fonda ja Sheen) ovat konservatiivinen, yläluokkainen hienostoperhe, heillä on kaksi aikuista tytärtä Mallory (Brooklyn Decker) ja Brianna (June Diane Raphael). Frankie ja Sol (Tomlin ja Waterston) ovat hippiperhe, jolla on kaksi aikuista poikaa, adoptoidut Nwabudike (Baron Vaughn) ja Coyote (Ethan Embry). Grace ja Frankie eivät oikein tule toimeen, mutta kun heidän aviomiehet (Sol ja Robert eli Waterston ja Sheen) ilmoittavat olevansa homoja ja menevänsä naimisiin keskenään, turvautuvat naiset keskinäiseen, yllättäen löytämäänsä ystävyyteen ja päätyvät jopa asumaan saman katon alle, kun kumpikaan ei halua elää yksin.

Äsh, yritin olla mahdollisimman selkeä tuon juoniselosteen kanssa kuin mahdollista, mutta siitä tuli kaikkea muuta. Eli tiivistetysti: Miehet ovatkin toistensa rakastavaisia, vaimot jäävät keskenään ystäviksi.

Tätä sarjaa odotin kuin kuuta nousevaa. Luen Jane Fondan blogia ja siellä hän mainosti sarjaa kuukausi tolkulla ja meikäläisen odotukset kasvoivat kasvamistaan. Ja ylpeänä voin sanoa, että odotukseni täyttyivät. Sarja on hyvä!

Olen niin ihastunut Netflixiin. Itse asiassa tilanne on niin paha, että tässä jokunen kuukausi sitten kävelin elokuva/pelikauppaan ja katselin niitä dvd-koteloita, kirjoitin ylös niiden nimet, jotka haluaisin katsoa, kun ne Netflixiin tulevat ja kävelin ulos kaupasta ostamatta elokuvan elokuvaa. Niin, tiedän: häpeä, häpeä, häpeä. Minkäs teet? Mukaudun nykyaikaan.

Olinkin siis jo ensimmäisten joukossa katsonut Grace ja Frankien (ensimmäiset neljä jaksoa) heti kun se Netflixiin tuli, koska sinne tulee aina se kausi kerralla, ei tarvitse odottaa viikkotolkulla seuraavaa jaksoa, eikä tarvitse edes mainoksia katsoa! Suosittelen Netflixia. (Ja he eivät minulle edes maksa tästä mainospuheesta) xD

Grace ja Frankie yllätti minun sillä, että se oli kovin mieltäylentävä ja inspiroiva. Se kertoo näistä kahdesta naisesta, jotka toipuvat elämänmuutoksesta ja jatkavat eteenpäin. He tukevat toisiaan ja todistavat, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa elämään uudelleen ja viedä sitä uuteen suuntaan.

Olen suuri Jane Fondan fani. En ole (vielä) nähnyt häneltä kovin montaa elokuvaa, mutta rakastan hänen karismaansa ja aktivisti-minää. Hän puhuu tärkeistä asioista, antaumuksella. Lisäksi olen lukenut hänen kirjoittaman kirjan My Life So Far ja on muuten hyvä kirja, löytyy varmaan jokaisesta kirjastosta maan päällä. Luonnollisesti olin täysin hänen pauloissaan tämänkin sarjan kanssa.

Lily Tomlinia en ole nähnyt juuri missään. Siksi olikin niin positiivinen yllätys, kuinka loistava koomikko tämä nainen on. Nauroin katketakseni juuri Frankielle. Hänen koominen ajoitus on täydellistä. Kyllä, tämän sarjan kanssa saa siis nauraa.

Ehkä suurin huomion varastaja on kuitenkin Jane Fondan eli Gracen tytärtä esittävä June Diane Raphael. Brianna on loistava sivuhahmo ja todella, todella hauska. Sitten taas muusta kastista en oikein pidä. Sam Waterstonin ääni vie hänen näyttelemisestään kaiken uskottavuuden. Martin Sheen on aika tavallisen oloinen pulliainen, hän ei pääse liikaa kuitenkaan härnäämään, mutta sitten Brooklyn Decker on näyttelijä, jota en voi sietää. Hän oli aivan järkyttävä Adam Sandlerin komediassa Just Go With It (samainen rooli, josta Goldie Hawn loistavasti muuten voitti Oscarin, vuoden 1969 versiosta.) ja tässäkin hänen suurin arvonsa on olla kaunis koriste. Inhottaa, että tälläiset näyttelijät saavat roolin roolin perään, kun jotkut oikeasti lahjakkaat, ehkä sitten vähemmän kauniit näyttelijät voisivat oikeasti tälläisillä rooleilla jotain tehdäkin.

Anyways, ei nämä muutamat surkeat näyttelijät pääse tätä sarjaa pilaamaan, sillä päähuomio on onneksi Fondassa ja Tomlinissa. Ja onpa virkistävää nähdä komediasarjan pääosassa kaksi, vanhempaa naista, tyypillisen kahden (tai yhden) nuoren miehen sijaan. Heti on laatu paljon, paljon parempaa.

Vähän se häiritsee, että Solia ja Robertia (eli näitä Frankiesta ja Gracesta eronneita aviomiehiä) pyöritetään mukana aina viimeiseen jaksoon asti. Heidät olisi jossain vaiheessa jo voinut laskea taka-alalle, jotta huomio olisi VIELÄ enemmän näissä kahdessa naisessa, joiden nimet, herran jestas, on sarjan nimi!

Viimeaikainen ilouutinen on ollut, että sarja saa (ainakin) toisen tuotantokauden! Sitä innolla odotellessa...






...=)

Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service)

Ööööhm... Hyvä, tykkäsin... Kai...

Wikipedialla on hyvä termi elokuvan tyylilajille: spy-fi. Eli siis vähän niinku sci-fin ja vakoojaviihteen yhdistelmä - hieman ylitseampuva, muotoaan hakeva, törkeän räävitön vakoojakohelluspläjäys. Pääosissa Taron Egerton (pääsen häneen kohta, monelle varmaan tuntematon nimi), Michael Caine, Colin Firth, Samuel L. Jackson ja Mark Strong. Elokuvan ohjasi Matthew Vaughn ja käsikirjoitti miehelle ennenkin käsikirjoituksia rustannut Jane Goldman. Elokuvasta tuli aika moinen hitti, tuottaen yli 400 miljoonaa dollaria.

Colin Firth kuuluu Kingsman-nimiseen vakoojajärjestöön, joka on itsenäinen kaikista maailman poliittisista kytköksistä. Sen perusti rikkaat räätälit aikoinaan. Järjestöä jokseenkin luotsaa Michael Cainen rikas herrasmiesaristokraatti ja järjestön Q-tyyppinen (James Bond-refeeraus) oikea käsi-mies on Mark Strongin esittämä Merlin. Kun yksi järjestön agenteista kuolee, saa jokainen järjestön agentti ehdottaa hänen tilalleen uutta ehdokasta. Sitten ehdokkaat pistetään tälläiseen bootcamp-treenijakso-testiin, jossa kilpailvat paikasta. Firthin ehdokas on Egertonin esittämä Eggsy.

Minulla on aina epäilykseni, kun elokuvan pääroolin pestataan joku tuntematon nuori mies. Usein he ovat aika noloja ja kokemattomia, mutta tässä Egertonissa on karismaa. Toivon, että hänestä tulee tulvaisuudessa suurikin tähti, sillä hän on ehkä tärkein syy, miksi elokuva pysyy niinkin hyvin kasassa.

Matthew Vaughn on mies sellaisten elokuvien takaa kuten Tähtisumua, Kick-Ass ja X-Men: First Class. X-Menista pidin hirveästi, Tähtisumua oli positiivinen yllätys ja Kick-Ass muistuttaa ehkä eniten tätä Kingsmania. Molemmissa väkivalta muuttuu niin Tarantinomaiseksi räävittelevän törkeäksi, että ei voi muuta kuin nauraa. Pidän kuitenkin Vaughnin elokuvissa siitä, että hän osaa kuvata toimintakohtauksen ja kohtauksen kuin kohtauksenkin, turvautumatta pimeisiin otoksiin tai niin sekavaan kameratekniikkaan, että siitä ei saa mitään selvää ja ikään kuin katsoja saisi vain illuusion jostain mätkintäkohtauksesta (efekti, jota monet, monet, monet toimintaleffat valitettavasti käyttävät). Eli siitä ei tarvi murehtia, etteikö näkisi kunnolla kaikkea sitä toimintaa, jonka elokuva tarjoaa.

Muutenkin pidän toimintakomedioista ja tälläisestä Bond-tyyppisestä vakoojaviihteestä, mm. Spy - Vakooja oli erittäin, erittäin viihdyttävä. Kingsman tosin ampuu ajoittain niin kovin ja niin täysillä, että ei oikein jaksa enää katsoja luottaa elokuvaan tietyssä vaiheessa. Onnistuu leffa naurattamaankin kyllä, ne koirat oli hulvattomia, Egertonin koominen ajoitus on täydellistä, mutta sitten sitä on myös vähän sellaista "omg-tapahtuiko tuo juuri"-tyylistä turvautumisnaurua, kun ei tiedä, miten muutenkaan reagoida.

Eli niin, hmmm.... Ihan hyvä. Voisin katsoa uudelleenkin, pidin elokuvan juonenkulusta ja kaikista elementeistä, jättää ainakin sanattomaksi jos ei muuta.









...=)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...