Thor (Thor)


>Avengers-elokuvat
Thor on todella viihdyttävää. Tämä on ehkä Avengers-elokuvien Avengerien omista sooloelokuva sarjista (muut ovat siis Captain America ja Iron Man), viihdyttävin. Thorilla on ehdottomasti siisteimmät voimat ja Thor (elokuvat) ei pelkää ampua vähän yli (, ennemmin kuin pelata varman päälle). Näemme jopa hänen kotiplaneettansa ja siten siis kokonaan uuden maailman sekä maailmojen välisen portaalin. Todella luovaa. Supersankarielokuvat saavat olla ihan niin epäuskottavia kuin tahansa, kunhan ne eivät ole tylsiä, vaan viihdyttäviä.

Thor siis kertoo Thorista (Chris Hemsworth) ja hänen veljestään Lokista (Tom Hiddleston), jotka ovat Asgardilaisia jumalia. He kilpailevat isänsä perinnöstä eli valtaistuimesta, jonka Thor on saamassa. Thor kuitenkin uhkarohkeasti uhkaa isänsä tahtoa ja hyökkää Jotunheimin jääjättiläisiä ja heidän johtajaansa Laufeya vastaan, koska he ovat varastaneet Muinaisten talvien lippaan. Thorin isä raivostuu, kun Thor menee vastoin hänen tahtoaan rikkomaan satoja vuosia kestäneen rauhan tämän lippaan takia ja karkottaa rangaistukseksi poikansa maahan. Maassa Thor rakastuu ihmiseen, nimeltä Jane (Natalie Portman). Sillä välin, kun Thor kärsii rangaistustaan maassa, Loki kaappaa vallan isältään. Thorin ystävät lähtevät maahan kertomaan tästä Thorille, mutta Loki lähettä heidän peräänsä Tuhoajan.

Kuten sanoin; luovaa. Yritin olla käyttämättä liian paljon tuollaista sci-fi-jargonia, mutta oli välttämätöntä tuoda muutama käsite esille, jotta juonen pystyi selittämään. Ei siitä kannata pelästyä. En olisi edes muistanut koko sotaa Jotunheimin jääjättiläisiä vastaan, ellen olisi tarkistuttanut juonta netistä. Tärkeintä on tajuta, että tämä on soljuvaa supersankariviihdesttä, ihan maan päällä, hyvät, näyttävät näyttelijät ja hyvällä huumorilla ja suurella budjetilla totetutettu. Ei silloin voi mennä liian metsään.






...=)




Captain America: The Return of the First Avenger (Captain America: The Winter Soldier)


> Captain America-elokuvat
>Avengers-elokuvat
Tähän alkuun täytyy todeta, että nyt ovat kyllä suomentajat yllittäneet itsensä. Miksi helvetissä on elokuvan suomennettu nimi vain toinen englanninkielinen nimi (The Return of the First Avenger)?
Captain America-elokuvien ensimmäinen osa - Captain America: The First Avenger oli tylsä. Mutta Captain America: The Winter Soldier on miltei täydellinen supersankarielokuva. Miljoona ja yksi kertaa parempi kuin edeltäjänsä. Tässä on nyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mielenkiintoisia, jopa todella henkilökohtaisia henkilösuhteita. Tärkein ero The First Avengerin ja The Winter Soldierin välillä on, että tämä sijoittuu nykyaikaan. Tässä Captain American lähtökohdat on jo selvillä. Nyt on siis huomattavasti tilaa päästä heti vauhtiin. Tällä kertaa Captain America / Steve Rogers (Chris Evans) saa peräänsä mysteerisen Winter Soldierin, kun SHIELDIN hallinto on vaikeuksissa erilaisten salaliittojen puskiessa valtaan, ei Captain Americalla ole kovin monta keneen luottaa. Kaiken keskeltä hän löytää kuitenkin apua Avenger-kaveristaan Mustasta leskestä / Natasha Romanoffista (Scarlett Johansson), ehkä yllättävimmin, sillä Natashaan ei juuri voi luottaa, sillä hän on mestarivakooja ja psykologisen vaikuttamisen asiantuntija. He muodostavat kuitenkin aika kovan parivaljakon.







...=)

Captain America: The First Avenger (Captain America: The First Avenger)


>Captain America-elokuvat
>Avengers-elokuvat
Tylsä. Ja aika suuri pettymys, sillä supersankarielokuva, jos joku, ei koskaan saisi olla tylsä. Toki, tämä on Captain American elokuvien, Avengers/Marvel's Cinematic Universe-elokuvasarjasta, ensimmäinen osa. Joten aikaa menee vähän Captain American syntytarinan ja lähtöasetelman esittelemiseen. Mutta ehkä kyse on siitä, että tapahtumat sijoittuvat 40-luvulle tai jotain, mutta tämä on ehdottomasti huonoin Avengers-elokuva.


Iron Man 3 (Iron Man 3)


>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Jos edelliset Iron Man-sarjan leffat olivat vähän pliisuja, niin tämä kyllä korvaa kaikki ne puutteet. Nyt on isoa ja epäuskottavaa. Tämänluokan toimintastuntteja en ole nähnyt kuin Fast and Furious 6:ssa. Yksi Iron Man 3:sen naurettavimmista kohtauksista sisältää Tony Starkin kartanon räjähtävän ja murenevan alas kallion kielekkeeltä ja miljoona asiaa tapahtuvan räjähdyksen aikana, päättyen siihen, että sieltä selvitään niin vain ehjin nahoin ulos.

Eipä tässäkään osassa juoni ole niin oleellinen, siitä kertoo taas se, että hädintuskin muistan sitä. Stark saa vissiin peräänsä tällä kertaa häntä ärsyttävän pahiksen, mutta hän lyöttäytyykin yhteen pienen pojan kanssa.

Ei se Ben Kingsleynkään niin paljon kehuttu cameokaan niin ihmeellinen tai hauska ollut. Gwyneth Paltrow sai huomattavasti paljon enemmän ruutuaikaa kuin aikaisemmissa osissa. Vaikka Iron Man 3 on ihan viihdyttävää toimintaviihdettä, toivon, ettei tätä Iron Manin elokuvasarjaa näistä Marvelin elokuvista enää jatkettaisi. Kyllä se on jo aika loppuun rutistettu. Sen sijaan: missä luuraa Mustan Lesken/Black Widowin oma, sooloelokuva?


Iron Man 2 (Iron Man 2)


>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Elokuvan nimi on kaikessa yksinkertaisuudessaan Iron Man 2. Ihanaa. Nykyään jatko-osien nimet eivät enää ole tuon kaltaisia. Ne on jotain Nälkäpeli: Vihanliekit, osa 1 tai Mission: Impossible - Ghost Protocol - väliviiva sitä, kaksoispiste tätä, osa 2 sitä ja tätä. Iron Man 2 on huomattavasti parempi kuin edeltäjänsä, josta en välittänyt. Tärkein syy on Black Widow, jota esittää Scarlett Johansson. Kun koko maailma on nyt saanut tietää Iron Manista, haluavat kaikki osansa. Myös mysteerinen pahis (Mickey Rourke) haluaa oman osansa Iron Manista.

Kuten sanottu, Musta Leski/ Black widow on niin ihanan kovis nainen, joka näyttää kyllä kovisyrmyillekin, kuinka näytetään taivaan merkit. Lisäksi hän puhuu miljoonaa kieltä sujuvasti, mukaan lukien latinaa ja hän osaa loistavasti psykologisia mielipelejä, pyörittäen kaikkia pikkusormensa ympärillä. Robert Downey Jr. jatkaa itselleen tuttua linjaa, hauskoine läpänheittoineen ja kaiken kaikkiaan todella viihdyttävä supersankarileffa. That's it.



... =)

Iron Man (Iron Man)



>Iron Man-elokuvasarja
>Avengers-elokuvasarja
Tämä Iron Man koko Marvel-supersankari-jupakan ilmeisesti aloittikin. Aika outoa sinänsä, sillä tämä on kyllä niin erilainen elokuva kevyestä Avengersista kuin voi olla. Iron Man eli Tony Stark on rikas miljonääri, joka joutuu onnettomuuteen Afganistanissa, jossa on ollut hoitamassa asebisneksiään. Stark viedään vihollisten leiriin, jossa hänen vahingoittuneeseen sydämeen, terroristit kytkevät kiinni auton akun eli siis tälläisen elektromagneettihärpäkkeen, joka estää häntä kuolemasta tai jotain sinne päin. Kuitenkin Stark vietiin leiriin, koska nämä terroristit haluavat hänen rakentavan heille eräänlaisen Jericho-nimisen ohjuksen. Stark kuitenkin rakentaa itselleen haarniskan ja näin alkaa Iron Manin taru.

En itse asiaa, kuten huomaa, muistanut juonta täysin tarkkaan. Koska suurin osa elokuvasta meni aika lailla siellä luolassa, tai ainakin siltä tuntui. Välillä ihmettelin, että katsonko vahingossa jotain sotaelokuvaa. Aika ihmeellistä, että tämän elokuvan ansiosta kaikki lähti liikkeelle, sillä minusta tämä on ehdottomasti Marvel's Cinematic Universe-elokuvasarjan huonoin elokuva. Propsit kuitenkin Gwyneth Paltrown saamisesta supersankarielokuvaan (, vaikka kaikki ei tosin hänestäkään tykkää).

Ja Robert Downey Jr. on tietty ihan symppis.


The Avengers (The Avengers)


>Avengers-elokuvasarja
Avengers on yksi niistä elokuvista, jonka olen nähnyt tuhansia kertoja ja voisin pistää vaikka heti uudelleen päälle. Se on puhdasta viihdettä alusta loppuun. Jotain kertoo sen laadusta sekin pieni fakta, että se on tällä hetkellä maailman kolmanneksi eniten tuottanut elokuva.

The Avengers kertoo S.H.I.E.L.D-järjestöstä, joka on Yhdysvaltain salainen agenttijärjestö, jota johtaa Nick Fury (Samuel L. Jackson). S.H.I.E.L.D-järjestö on valmistellut Kostajat (/Avengers) -hankkeen, puolustautuakseen maapallon ulkopuolisia uhkia vastaan. Kun vieraan galaksin johtaja, asgardialainen jumala Thor (Chris Hemsworth) ja hänen paha veljensä Loki (Tom Hiddleston) päätyvät maanpinnalle, Kostajat hanke käynnistetään. Kostajiin kuuluvat Iron Man / Tony Stark (Robert Downey Jr.), Captain America / Steve Rogers (Chris Evans), Hulk / Bruce Banner (Mark Ruffalo), agentti Hawkeye (Jeremy Renner) ja agentti Musta leski / Natasha Romanoff (Scarlett Johansson).

Avenger kuuluu Marvel's Cinematic Universe-nimiseen elokuvasarjaan, jonka muut osiot on Captain America: The First Avenger, Captain America: The Winter Soldier, Iron Man, Iron Man 2, Iron Man 3, Thor ja Thor 2. Arvostelen nämä muut elokuvat myöhemmin (paitsi Thor 2:sen, jota en ole vielä nähnyt...).

Tämähän on ihan puhdasta supersankariviihdettä. Sen syvällisempää tulkintaa ei elokuvasta edes kannata kaivaa. Erikoistehosteet ovat hienoja ja juonikin ihan hauskasti keksitty. Mikä tekee elokuvasta kuitenkin niin vetoavan, ainakin minulle, no sen lisäksi, että siinä henkilöillä on mahtavia voimia, on, että niitä on monta. En niin välitä jostain Hämähäkkimiehestä tai Supermiehestä, mutta Avengers on mahtava, koska siinä hahmoja on monta. Avengersissa mahdollistuukin todella hauska pilanteko hahmojen kohtaamisista ja vuorovaiktuksesta. Ja se onkin leffan parhaita puolia, nähdä kun Hulk vetää esimerkiksi Tom Hiddlestonin Lokia turpaan kesken tämän eeppisen puheen tai kun Loki ja Thor selvittävät veljellisiä kiistojaan tuhoten puoli metsää ympäriltään, rymistäessään menemään.

Robert Downey Jr. sopii mielestäni hyvin rooliinsa. Hänellä on hyvä, omintakeinen huumori, josta Iron Man on tullutkin jo tutuksi. Chris Evans on näyttelijänä vähän tavis, mutta onhan hänen fysiikkansa ihan esiteltävän arvoista. Samat sanat Chris Hemsworthista. Mark Ruffalo voisi esittää vaikka maan matosta ja silti tehdä sen yhtä osaavasti. Vaikka en olekaan ollut kaikista Scarlett Johanssonin rooleista yhtä innoissani, hän sopii hyvin Natasha Romanoffiksi, joka pääsee vauhtiin eritoten Captain America: The Winter Soldier ja Iron Man 2 -leffoissa. Tässäkin hän saa monta todella "badass"-kohtausta, jossa todistaa, että nainen voi ihan vetää pahiksia turpaan siinä, missä miehetkin. Tom Hiddleston upea juonittelevana, pahansuopana Lokina. Myös Jeremy Renner vähäisillä kohtauksillaan vakuuttaa ihan tyydyttävästi. En ole Samuel L. Jacksonin suurin fani. Hän vaikuttaa aika suurelta diivalta ja hänellä on kuitenkin aina se sama rooli, mutta hän tekee sen rooli niin hyvin kuin sen voi tehdä, joten se siitä.

Marvel on kyllä iskenyt kultasuoneen näillä elokuvillaan, Niin hyvin nämä supersankari elokuvat vuodesta toiseen pärjäävät. Ja mikäs siinä. Tässä on kunnon viihdettä, kunnon tehoistella, stunteilla, suurella tuonto-arvolla ja menevillä näyttelijöillä. Ketäpä ei haluaisi kuvitella muutaman tunnin ajan hyppivänsä tuolla monstereiden joukossa iskien tuhansia pahiksia laudalta pois. Ehkä se sitten vapauttaa sen sisäisen lapsen jokaisen sisältä tai jotain, mutta näissä elokuvissa totetuu elokuvantekemisen pohjimmainen arvo, joka on kuitenkin viihteellisyys. Ja toimintaelokuvien ykköskriteeri toteutuu: toimintakohtaukset ja muutenkin koko elokuva on tarpeeksi valoisa. Liian usein toimintaelokuvat, etenkin toimintakohtaukset kuvataan täysin pilkkpimeässä, jotta se vaikuttaisi jotenkin hurjemmalta, mutta se vaikuttaa vain siihen, että minä ainakin ärsyynnyn, kun en näe mitään! Joten hyvä Avengers, että olet hyvin valaistu!




...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockinjay - Part 1)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
En varmaan koskaan tule pystymään katsomaan Nälkäpelin kahta ensimmäistä osaa uudelleen. Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit keskittyivät nimenomaan Nälkäpeliin, sen kauheuksiin ja tuon lähitulevaisuuden yhteiskunnan ehkä järkyttävimpään todellisuuteen, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisiaan. Olin itse niin henkisesti rikki ne katsottuani. En usko, että pystyisin katsomaan ne uudelleen, tietäen, mitä ne ovat. Sen sijaan tätä kolmatta osaa, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:stä, on huomattavasti helpompi katsoa.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, että Katniss on pelastettu pelistä ja viety District kolmelletoista. District 13 uskottiin olevan tuhottu, mutta selviää, että tämä tuhansien ihmisten yhdyskunta on vetäytynyt maanalle. He ovat siellä vuosikymmeniä odottaneet kapinan puhkeamista, jotta he voisivat vallata takaisin Panemin yhteiskunnan, jota Capitol ja Presidentti Snow johtavat. Jotta kapina syttyisi todella tuleen, Katniss valjastetaan propagandafilmien keulakuvaksi, matkijanärheksi, innoittamaan ihmisiä kapinaan. Samalla hän on erossa Peetasta, jota ei pystytty pelastamaan pelistä ja joutui Capitolin vangiksi.

Matkijanärhi, osa 1 on selvästi vain lopun alkua. Se on väliosa. Mitään mullistavaa tai eeppistä tai edes kauheaa ei elokuvassa liiemmin tapahdu. Meille avataan, mitä on tapahtunut maailmassa sillä aikaa, kun Katniss, Peeta, Finnick ja muut ovat yrittäneet selvitä peleistä. Kapina on juurtunut yhteiskuntaan ja levottomuuksia esiintyy siellä täällä. Samaan aikaan Julianne Mooren esittämän Presidentti Coinin johtama District 13 on saamassa yhä enemmän jalansijaa "sijaishallintona" alkaen muistuttaa uhkaavasti vain toista kopiota Capitolista. Elokuvaa on jopa nautinnollista seurata. Saamme vähän aikaan hengittää syvään ja tutustua tarkemmin näihin hahmoihin ja ymmärtää näiden ihmisten perimmäiset motiivit vielä tarkemmin, ennenkuin uhkaava sisällissota todella käynnistyy.

"...todella hyvä elokuvakokemus"

Elokuva ei ole yhtä raaka, eikä edes yhtä vaikuttava kuin kaksi ensimmäistä osaa. Pidän siitä, sillä tämä kolmas osa tekee hienoa työtä sitoen aiempia elokuvia yhteen ja esitellen pikkuhiljaa vimeistä koitosta, niin sanotusti. Tuo lähitulevaisuuden maailma on yhä hienosti toteutettu ja visualisoitu. Tästä vain puuttuu se totuus Nälkäpelistä, jota oli minun ainakin todella vaikea sulatella, että miltä se tuntuu taistella omasta elämästä, lain nimissä, tappaen toisia, jotka yrittävät samaa. Kuitenkaan tämä kolmas osa ei jää täysin kahden aikaisemman osan varjoon, vaikka tästä puuttuvasta, aika oleellista elementistä, niin voisikin päätellä. Sen sijaan, että katsojan huomio olisi täysin pelissä, näemme todella mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitä sisällissota ja kapina tarkoittaisivat lähitulevaisuuden yhteiskunnassa. Kuvaus on siis todella realistista ja puhuvaa. Elokuva ottaa kantaa niin median valtaan kuin ihmisten perimmäiseen olemukseen ja siihen, mitä he haluavat.

Nälkäpelissä ja Outolinnussa on samanlaisuutensa. Molemmat keskittyvät tulevaisuuden yhteiskuntaan, mitä eriskummallisine hallintoineen ja sitä vastustaviin kapinoihin, molempien johtohenkilönä aikuisuuteen astuva nuori nainen. Minulle, ehkä Outolintu puhuttelee hieman enemmän ja arvostan kaikkea sitä tulkintaa, jota siitä pinnan alta löytyy. Nälkäpeli puolestaan puhuttelee sen kokonaisvaltaisuudella. Tämä maailma, nämä ihmiset, juonikuviot ovat kaikki toteutettu tarkkuudella ja hiottu kertomaan jotain perimmäisistä arvoista, jotka määrittävät ihmisyyttä, kuten rohkeus, viiisaus ja oikeudenmukaisuus. Outolintu ehkä keskittyy puolestaan enemmän ihmisten yksilöllisyyteen ja itsensä löytämiseen. Jos näin karkean jaottelun voi tehdä.

Matkijanärhi, osa 1:sen budjetti, eli sen tekemiseen käytetty raha oli 125 miljoonaa dollaria ja se näkyy. Harvoin puhun dvd:n mukana tulevista lisämateriaaleista, mutta tässä kohtaa ne on ehkä hyvä tuoda esille. Niistä kerrotaan hyvin se valtava määrä työtä, jota Nälkäpelin kulisseihin on upotettu. Taustamateriaali sisältää muun muassa infoa siitä, kun elokuvan suuret joukkokohtaukset, esimerkiksi sairaalassa, joka on täynnä haavoittuneita, vei suuren määrän resursseja, kun satoja ihmisiä maskeerattiin arpisiksi ja loukkaantuneiksi. Pukuja elokuvaan tehtiin myös satoja. Elokuvan taustatiimit valmistelivat elokuvaa kuukausia ennen kuvausten alkua. Rahalla saa, eikö?

Erittäin hieno onkin elokuvan tarjoama otanta maanalaisen yhteiskunnan elämään. District 13 on pysynyt maanalla vuosikymmeniä. Kaikki on säännösteltyä, kaikki on hyvin sotilaallista, Nuorimmat asukit eivät ole koskaan nähneet auringonvaloa. Heillä on samanlaiset vaatteet ja hyvin minimaaliset asuinolot. En ole ihan täysin varma Julianne Mooresta. Ehkä hänen näyttelemisensä vain on liian älykästä minulle, mutta minusta hän oli vain kovin pliisu ja mitäänsanomaton, ollakseen johtaja, joka myöhemmin ilmeisesti, mikäli tämä elokuva antaa yhtää osviittaa, muuntautuu aikamoiseksi diktaattoriksi.

Jos Julianne Mooren näytteleminen on liiankin sulavaa omaksi parhaakseen, niin niin on ainakin Donald Sutherlandin. Edellisissä osissa hän pystyi rikkomaan sitä julkisuuspintaa, jonka hahmo antaa itsestään ilmi, ja raottamaan pahan säteitä, mutta tässä hän on ihan joku nukke. Hän ei vaikuta minulle kovin ilkeältä mieheltä, päin vastoin. Outolinnussa sentään Kate Winslet pistää palamaan kaameana ämmänä, jota haluaisi vain läimäyttää poskelle, mutta Presidentti Coin ja Presidentti Snow ovat kuin mitäkin kissanpentuja Winsletiin verrattuna. Ainakin tämä elokuva jättää nämä hahmot jopa yllättävän etäisiksi. Sutherland onnistui paremmin aiemmissa osissa ja elokuvien juonikaari ilmeisesti liikkuukin niin, että vasta viimeisessä elokuvassa, Mooren Coinista paljastetaan jotain enemmän. Silti, olisin halunnut saada tässäkin elokuvassa jo jotain enemmän heistä.

Jennifer Lawrence, sen sijaan, kuten aina, on loistava. En edes jaksa laulaa hänelle taas toista ylistyslaulua. Hän on paras, joo, joo! Sen sijaan voisin ylistää Natalie Dormeria iänikuisuuksiin. Hänellä on uskomaton kyky olla läsnä, uskoa jokaiseen vuorosanaansa ja ilmentää joka sekunti hahmonsa ominaisuutta. Tosin, koen, että hän on hieman väärin käytetty tässä. Hän oli niin loistava psykopaattisena murhaajanerona Holmes NYC:ssa ja juonittelevana kaunottarena Game of Thronesissa ja tässä hän on "vain" apuri Katnissin taustajoukoissa. Mutta hän vetää roolin kuin roolin hyvin. Mutta sanonpahan vain, että hänelle olisi pitänyt antaa Sutherlandin tai Mooren rooli.

En niin välitä liiemmin Josh Hutchersonista tai Liam Hemsworthista. Hutcherson on kovin tavallinen ja Hemsworth vaikuttaa aina vähän vajaalta, kuin hän ei tarkkaan tietäisi mitä hänen ympärillään tapahtuu. Joten tämä kolmiodraama kuvio tässä Nälkäpelin ytimessä on minulta lentänyt koko ajan vähän yli. Tosin koen silti, että he kumpikin sopivat omiin rooleihinsa, niin, että esimerkiksi eivät sopisi esittämäänt toistensa rooleja. Näyttelijöinä heissä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä. Jena Malonea käytettiin tässä pätkässä aivan liian vähän, huomioiden sen, mihin hänellä olisi mahdollisuudet, kuten aikaisempi osa näytti. Elizabeth Banks on elokuvan valopilkku. Hän löytää aina "sen jonkin" osan hahmostaan, minkä osaa painottaa eniten ja siten tuoda hahmostaan parhaat irti. Pidin paljon Mahershala Alista House of Cardsissa, mutta tämä rooli on lähes näkymätön, samoin Woody Harrelsonin.

Sam Claflin puolestaan, vetää aika näkyvänkin roolinsa kunnialla. Hänellä on tärkeä kohtaus kohti elokuvan loppua, jossa hänen tulee puhua Panemin kansalle propagandafilmin välityksellä. Hän ilmentää loistavasti määrätietoisuutta, syvää tunnetta ja on suoraan sanottuna vaikuttava. Sen lisäksi hänellä on lukuisia kohtauksia pitkin elokuvaa, jossa hän saa hyvin tuotua hahmon tunteet pinnalle. Hän hengittää kohtausta ja elää täysin hahmon mielialan johdateltavana. Myös Philip Seymor Hoffman, niissä vähäisissä kohtauksissa, joita hänelläkin on, ilmentäävä sujuvaa näyttelemistä, jossa vuorosanat ovat kuin suoraan hänen omasta päästään. Hänellä on, tai oli, uskomaton kyky tuoda hahmo niin paljon alas käsikirjoitetusta henkilöstä, oikeaksi, suunnittelemattomaksi, hetkessä eläväksi ihmiseksi.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (onpa kauhea kirjoittaa tuota nimeä tuohon joka kerta) on väliosa hyvin toimivassa elokuvasarjassa. Sillä on kuitenkin omatkin ansionsa ja pääsee ajoittain jopa todella mielenkiintoiseen pohdintaan yhteiskunnan ja sen ihmisten suhteesta ja niiden välillä muodostuvista säröistä. Tuotanto-arvoltaan laatuluokkaa, elokuva on mielenkiintoista seuravattavaa ja jälleen kerran todistaa Jennifer Lawrencen tähtiloistoa. Kaiken kaikkiaan todella hyvä elokuvakokemus, vaikka vertailussa jääkin aiempien osionsa varjoon, vain hieman, mutta ehdottomasti jää.




...=)


Le Week-End (Le Week-End)

Le Week-End kertoo Birminghamilaisesta pariskunnasta Nickista ja Megista. Nick on filosofian professori epämuodikkaassa yliopistossa ja Meg biologian opettaja peruskoulussa. He menevät viikonlopuksi Pariisiin, kokemaan toista häämatkaansa.

Nickiä esittää Jim Broadbent, jonka suuri fani olen. Pidän hänen näyttelemisestään ja hän on itselleen, jälleen, edullisessa roolissa tässäkin elokuvassa. Hän vain saa hyvin tuotua sävyä niinkin tavallisiin ihmisiin. Hänestä tulee mieleen todella paljon toinen hyvä näyttelijä Richard Jenkins. Heillä molemmilla on suunnaton kyky koskettaa. Lindsay Duncan on todella kaunis ja sikäli todella monipuolinen näyttelijä kun tiedän, sillä olen nähnyt hänet vain tässä sekä Birdmanissa ja roolit ovat todella erilaiset. Hänellä on syvä, matala, käheä ääni, joka on hyvin ilmaiseva ja hyvin syvällinen.

Le Week-End elokuvana hakee selvästi vaikutteita ranskalaisesta elokuvasta. Ajoittain hieman tylsillä kierroksilla käyvä draama on ihan kelpo katsottavaa, mutta testaa kuitenkin katsojan hermoja tietyssä irrationaalisuudessaan. Se selvästi yrittää hakea jotain syvällisempää, kuin mihin sillä olisi mahdollisuudet. Pohjimmiltaan elokuva kertoo kuitenkin rakkaudesta, syvästä sellaisesta. Liian usein elokuvat kertovat vain siitä rakastumisen tunteesta, alkuajoista ja siitä huumasta. Tämä on elokuva pitkään jatkuneesta rakkaudesta, kahden ihmisen päätöksestä olla toistensa kanssa kaikesta huolimatta. Ja ihan hyvin elokuva sitä kuvaakin. Tässä on kaksi kypsää ihmistä, joiden suhde keskenään ei ole mustavalkoista. Siinä on särönsä, mutta vain nämä kaksi ymmärtävät toisensa.

Elokuvan takakansi väittää pariskuntaa viisikymppisiksi, sitä en kyllä usko, mutta tätä huomiota lukuunottamatta, löysin elokuvasta vain yhden pahasti haittaa tekevän komponentin. Nimittäin en uskonut hetkeksikään, että Nick olisi filosofian opettaja. Filosofialle on tyypillistä kyseenalaistettavuus. Se, että ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Nick on välillä ajattelussaan kuin tälläisen filosofisen ajattelun vastakohta. Siksi minun oli vaikea uskoa häntä filosofian opettajaksi.

Kaiken kaikkiaan hyvä, rauhallinen draama, mutta ei se sen enempää saavuta. Elokuvan tasosta ja rakenteesta kertoo ehkä myös tämän arvostelun taso ja rakenne. En saanut elokuvasta oikein otetta ja ihmettelen, jos tästä arvostelusta saa, nimittäin kirjoitin tätä sen verran epäselvästi, hypäten asiasta kolmanteen, koska en oikein tiedä mitä linjaa noudattaa tämän elokuvan kanssa.
>Äh< , ihan ok, mutta ei sittenkään, <sanotaan nyt vaan näin.>


The Judge (The Judge)

Odotin todella innolla tämän elokuvan näkemistä. Se oli juuri sellaisen elokuvan oloinen, minkälaisia rakastan. Maailmalla menestynyt tuhlaajapoika palaa kotiin pikkupaikkakunnalle, ja joutuu kohtaamaan lähtökohtansa uudelleen. Robert Downey Jr. on siis Hank Palmer, Chicagossa menestynyt lakimies, jonka äiti kuolee. Hän matkustaa takaisin Carlinvilleen, Indianaan isänsä Joseph Palmerin (Robert Duvall) luo, josta Hank on vieraantunut. Kun kaupungin tuomarina ikänsä toiminut Joseph, jota kaikki kutsuvat "Judgeksi", joutuu murhasyytteeseen, Hankin vierailu pitenee, hänen halutessa toimia isänsä puolustusasianajajana.

Elämänmakuisuus. Se. Sitä minä aina haen elokuvista. Ketään ei tee sentimentaalisuutta kuin amerikkalaiset ja jälleen kerran tälläinen elämänmakuinen draama vetoaa, ainakin minuun. Pidän elokuvista, joiden teemana on puhtaasti elämä. Kaikki muu turha on riisuttu ympäriltä pois ja katsoja saa rauhassa keskittyä yhden päähenkilön tekemiin ratkaisuihin elämänsä varrella ja niiden uudelleen kohtaamiseen.

Robert Downey Jr. on itselleen tyypillisessä roolissa, hieman itsekeskeisenä, mutta siitä syystä rakastettavana karismaatikkona. Robert Duvall sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta, ja vaikka hänen jälkensä on vahvaa, syvän ammattiosaamisen todistavaa, on se silti kuitenkin aika suppea rooli, koska tämä genre ei mahdollista sen enempää irtiottamista, vaan kaikki on aika kaavamaista. Ja vaikka se vetoaa minuun, tiedän kyllä, että se ei silti tee siitä minkään mittapuun mukaan elokuvallisesti taidokasta. Mitä tarkoitan on, että minusta elokuvassa saa olla vikansa, kunhan sillä on kohderyhmänsä ja se ei pyytele sitä anteeksi, vaikka tietenkään elokuvan ansioita ei voi standardisoidusti mitata näin, sillä muutenhan enemmistön hyvänä pitävä tyylilaji voittaisi aina. Olen silti iloinen, että joku muukin on kokenut pitävänsä tyylilajista ja sen hyvästä edustajasta ja päättänyt antaa tunnustusta sille.

Lopussa on myös aikas hyvä Willie Nelsonin versio Coldplayn The Scientist-kappaleesta, se on tärkeä elementti elokuvalle, sillä hyvä lopputekstimusiikki toimii usein kuin elokuvaa vahvistavana tehokeinona. Tiedän, näin helposti minut saa puolelleen. Ei se niin vaikeaa ole, tehdä minua tyydyttävää elokuvaa. Pakko vielä lainata Iltalehden arvostelua elokuvasta, jossa sanotaan minun tekstiäni tiivistävämmin: "The Judge ei ole suinkaan mestariteos, mutta tällaisille elokuville löytyy edelleen kestotilaus. Erikoisuuden tavoittelu on muodostunut tänä päivänä liian monille itsetarkoitukseksi - ja usein huonolla menestyksellä."







Just Wright (Just Wright)

Elokuvan nimi on olevinaan hauska vitsi. Just Wright ja päähenkilön nimi on Leslie Wright. Se jo, kertoo jotain elokuvan tasosta. Käsikirjoitus on aika hutera ja elokuva itsessään todella kevyt. Ihan katsottaava viihdettä, mutta ei tämä sen syvällisemmäksi ylly. Queen Latifah on upea, aina, hän on tärkein syy, miksi elokuva toimii niinkin hyvin kuin toimii. Common näyttää enemmän sarjamurhaajalta kuin romanttiselta miespääosalta, joten hänen uskottavuutensa oli kaukana. Lisäksi hän on aivan liian lyhyt ollakseen koripalloilija. Roolittaja oli vielä saanut älynväläyksen roolittaa kuitenkin kaikki muut kentällä olijat pitkiksi, joten Commonin lyhyys korostui. Mieshän voitti Oscarin räpättyään biisiin "Glory" elokuvasta Selma viime vuonna eli hän on räppäri, ei näyttelijä.

Juoni siis: Queen Latifah on pitkään sinkkulaarissa virunut fysioterapeutti, jonka deitit suosivat hänen kauniin ystävänsä Paula Pattonin seuraa hänen sijasta. Ja Queen on jo tottunut tähän. Kun Paulan haaviinsa saama tähtikoripalloilija Common loukkaantui pelissä, kutsutaan Queen hätiin, hoitamaan miehen jalka kuntoon ja eikös siitä sitten kolmiodraaama kehkeydy.


Seikkailija Thomas Crown (The Thomas Crown Affair)

Pidän mahdottomasti jännäreistä. Tässä on yksi hyvä.
Sivuhuomautuksena: onko Pierce Brosnan näytellyt ikinä mitään muuta kuin rikasta, hyväkäytöksisistä naistenmiestä?
Rene Russo kanavoi femme fatale-omaista energiaa ja pidän elokuvan tietystä perinteisestä otteesta jännäri-mysteeri-genreen. Alussa et voi tietää loppuratkaisua, niin hyviä juonenkäänteitä elokuva tarjoaa. Piirre, jota rakastan elokuvissa(, tyrmistyttävät juonen käänteet). Kaikin puolin hyvä elokuva. Elokuva sijoittuu taidemaailmaan, jossa Pierce ja Rene pelaavat eräänlaista kissa ja hiiri-leikkiä. Suosittelen.

Hope Springs (Hope Springs)

No tässä on turhanpäiväinen pläjäys. En voi sietää Heather Grahamia, ja häntä on oikein isolla mitalla. Sen lisäksi elokuva on mahdottoman irrationaalinen. Kuin siltä puuttuisi suunta. Edes Minnie Driver ei saa elävöitettyä tätä, onneksi, flopannutta, vuoden 2003 elokuvaa. On kuin, sitä paitsi Graham olisi erikoistunut tekemään tietyn nimisiä leffoja ensin ja sitten odottamaan, että niistä tehdään uudet elokuvat, mitkä eivät liity toisiinsa millään lailla. Hän tähditti Cake-nimistä elokuvaa, jonka nimen Jennifer Aniston lainasi omalle tähtiroolilleen vuonna 2014. Graham tähditti tätä Hope Springs elokuvaa, jonka Meryl Streep lainasi omalle romanttiselle komiikalleen vuonna 2012.

Huom. kyseessä ei siis ole Meryl Streepin tähdittämä elokuva, vaan, valitettavasti, Heather Grahamin.


Teräskukat (Steel Magnolias)


Julia Roberts sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa tästä vuoden 1989 leffasta. Oscarit rakastavat sairauksia. Steel Magnolias on kuitenkin kaikesta huolimatta varsin kevyttä ja siirappista viihdettä, jossa pikkukaupungin naiset elävät elämäänsä. Onhan se vallankumouksellista, että näin moni nainen on yhden elokuvan pääosassa. Ei tällä muita ansioita kyllä ole. Varsin viihdyttävää katsottavaa, mutta ei se kyllä pyörää uudelleenkaan keksi.


LinkWithin