22 kesäkuuta 2014

Jane's Journey (Jane's Journey)

Jane Goodall on merkittävä kädellisten tutkija ja hyväntekijä, joka on mullistettuaan alaa tutkittuaan simpanssien sosiaalista elämää Tansaniassa, kiertänyt monta vuotta maailmaa yksi hyvä teko kerrallaan.

Jane Goodall on Gandhi, Äiti Teresa, Dalai Lama, Martin Luther King Jr., Angelina Jolie, yksi näistä maailman parantajista, hyväntekijöistä, vaikutusvaltaisista "hyvistä" ihmisistä. Hänen tarinansa on uskomaton. En ole arvostellut ennen dokumenttejä. Kuitenkin katsoin, että minun oli pakko arvostella Jane's Journey. Katsoin sen muutama vuosi sitten ja suoraan sanottuna se muutti maailmani. Olin kuullut Goodallista joskus koulun biologian tunnilla, mutta katsottuani dokumentin kiinnostukseni häntä kohtaan heräsi. Hän on uhrannut ison osan elämästään valistaakseen ihmisiä, saadakseen heidät tekemään hyvää. En osaa oikein selittää, mikä tässä dokumentissa on niin mullistavaa. Mikä siinä sai minut heräämään todellisuuteen. Ehkä se on sen inhimillisyys. Kyse ei ole mistään niin mullistavasta, etteikö kuka tahansa muu pystyisi siihen, mitä Jane Goodall on saanut maailmassa aikaan. Silmäni myös avautuivat simpanssien kohtelulle, sillä samaan aikaan luin Sara Gruenin kirjaa Apinatalo, suosittelen ehdottomasti lukemaan sitä, sillä se jos mikä on silmiäavaava kokemus.
     Dokumentissa esiintyy ja haastatellaan monia kuuluisuuksia kuten juuri Angelina Jolieta ja sellaisia kuten Pierce Brosnan. Mutta dokumentin ehdoton tähti on Jane Goodall. Dokumentti on valistava, se opettaa, että olemme kukin vastuussa. Dokumentissa matkustamme Goodallin mukana ympäri maailmaa. Hän on YK:n hyvän tahdon lähettiläs, toimii maailman pakolaisjärjestön kanssa ja monta muuta asiaa hän ajaa. Hän käyttää 300 päivää vuodessa hyväntekijänä ja on siis todellakin uhrannut elämänsä maapallon pelastamiseen. Hänen energiansa ja periksi antamattomuus on inspiroivaa. Dokumentti on kuitenkin ehkä hieman liian pitkä, mutta se esittelee Goodallin henkilönä melko kattavasti. Tapaamme hänen lapsensa ja tutustumme hänen työhönsä tutkijana Tansaniassa, siis työhön josta hän luopui, pelastaakseen maailman. Hänen pelkät ansionsa biologian ja psykologian tahoilla ovat vaikuttavia. Hänen tutkimansa simpanssiyhteisö hyväksyi muistaakseni hänet jopa yhteisön jäseneksi.

"Muutos lähtee itsestä."

     Loppujen lopuksi dokumentin teema on syvällinen ja erittäin filosofinen. Siksi se on vaikuttava.  Virheetön dokumentti ei ole, ajoittain se on vähän tylsä ja välillä suunta on hukassa ja kyllä Goodallista annetaan propagandamaisen puhdas kuva, mutta näemme myös kulissien taakse. Eniten dokumenttissa on kuitenkin voimaa sen viestin tasolla. Me olemme vastuussa siitä, millaisen maailman jätämme lapsillemme. Ketään ei kuitenkaan voida vaatia tai olla pystytty vielä vaatimaan tarkempaa huolenpitoa omasta ekologisesta jalanjäljestä tai toisten auttamisesta, niin silloin vastuu lankeaa jokaisen omalletunnolle. Maailmassa on niin paljon pahaa, köyhyyttä, nälkää, sotaa kun taas toisaalta murto-osa maailman ihmisistä vaurastuu ja kuluttaa järkyttävän määrän ja he eivät tajuakaan tekevän sitä toisten kustannuksella. Muutos lähtee itsestä.

21 kesäkuuta 2014

Wanted (Wanted)

Onko kyseessä verinen toimintaelokuva, elämäntarkoitusta pohtiva filosofinen teos vai molempia?


Wanted on yksi parhaimpia toimintaelokuvia, joita olen nähnyt. Tietenkin se on täysin epäuskottava, mutta ehkä juuri siksi se toimii. Elokuvan päähenkilö on Wesley (James McAvoy) huonossa konttorityössä oleva, ahdistushäiriöistä kärsivä elämään kyllästynyt "luuseri", jolle selviää salaperäisen Foxin (Angelina Jolie) avulla, että hänen isänsä oli yksi kaikkien aikojen parhaita salamurhaajia, jonka tappoi Foxin edustaman Veljesseuran entinen jäsen Cross. Wesleylle selviää myös, että hänen ahdistushäiriönsä onkin salamurhaajan ominaisuus, mikä auttaa häntä havaitsemaan asioita, johon muut ihmiset eivät pysty. Veljesseuran tulkki on Morgan Freemanin näyttelemä Sloan, joka "tulkitsee" vanhan kutomakoneen antamaa salaviestiä, joka antaa salamurhaajille nimiä, puuttuakseen kohtaloon tappamalla ihmisiä. Elokuvan loppuun mennessä Wesleylle selviää kuitenkin enemmän asioita Veljesseuran eettisyydestä, Crossista ja itsestään. Loppujen lopuksi elokuva ilmeisesti yrittää kertoa eksistentialistista viestiä siitä, kuinka pitää ottaa elämän ohjat omiin käsiinsä, mutta tämän viestin se esittää kammoksuttavalla tavalla. Väkivalta, kovuus, sääntöjen uhmaaminen ja machoilu mukamas tekevät elämästä parempaa. Elokuvan viesti ei siis ole sen enempää filosofinen, mutta verinen se on. Wantedia voisi kutsua uuden ajan toimintaelokuvaksi, niin paljon tietokone näyttelee osaa elokuvan erikoistehosteissa. Tämä myös edesauttaa elokuvan epäuskottavuutta, kaartuvine luoteineen.
 
"...elokuvan ei kuulukaan teeskennellä olevansa jotain mitä se ei ole."

   Kyseessä on kuitenkin verinen toimintaelokuva ja kyllä, yksi parhaita. Minusta elokuvan ei kuulukaan teeskennellä olevansa jotain mitä se ei ole. Syntyy vain järkyttävä sotku jos toimintaelokuvalta odotettaisiin draaman uskottavuutta ja realistisuutta ja niin edespäin. Siksi Wanted toimii. Se toimii, koska katsojan on helppo samaistua Wesleyn tarinaan. Mekin toisinaan tunnemme olevamme kiinni jonkinnäköisessä koneistossa, arjessamme, puudumme toistoon ja toivomme olevamme vapaita. Kun Wesleyn elämä muuttuu, elämme joka hetken mukana, sillä siten mekin pääsemme irti omasta arkisesta tietoisuudestamme ja voimme nauttia kaikesta siitä, mikä on mahdotonta omassa elämässäämme, mutta mikä on, elokuvissa, mahdollista. Purevat, vauhdikkaat toimintakohtaukset, hahmojen hetkautukset ja heitä ajaavat motiivit ovat inspiroivia. Hahmojen makeus tekevät elokuvasta sympaatisen mukaansa tempaavan ja siten mekin voimme olla elokuvassa sisällä. Tämä on ehdottomasti minkä tahansa elokuvan paras vahvuus ja siksi Wanted on enemmän kuin hyvä elokuva - se on kokemus.
      James McAvoy todistaa Wanted-elokuvan pääosassa olevansa aito näyttlelijätähti. Hän ei ole koskaan ollut parempi. Hän on rento, aito, luonteva ja tekee Wesleystä samaisuttavan, mielenkiintoisen hahmon, johon katsojan on helppo vastata. Hän on siksi hyvä roolissaan, että hän tuo siihen itseään. Hän ei teeskentele olevansa jokin täysin toinen ihminen, vaan näyttelee siten, että käyttää omia vahvuuksiaan hyväkseen, hän ei vieraannuta hahmoaan itsestään, vaan tekee siitä henkilökohtaisen ja siksi helposti lähestyttävän. Hän on myös uskomattoman valovoimainen, karismaattinen ja omistaa hahmon. McAvoy on luonteva, omistautuva näyttelijä, jolla on paljon energiaa ja paloa ja siksi myös sopii toimintaelokuvaan. Hän ottaa vastuun itsestään ja häntä on helppo seurata myös siksi, hän on läsnä.
     Angelina Jolie loistaa. Hän on jumalainen näyttelijä ja siksi saa tuotua myös ja erityisesti toimintarooleihinsa tiettyä puhtautta. Hän on mahtava, hän hallitsee kovisroolin, tuoden siihen katu-uskottavuutta. Hän, McAvoyn tavoin tekee roolistaan helposti lähestyttävän ja käyttää omia vahvuuksiaan. Tietenkin Jolie on myös karsimaattinen ja valovoimainen ja kaunis, mutta toimintarooleissa hän on erittäin vahvoilla. Hän on kova. Hän ei pelkää hahmoaan. Päinvastoin, hän nauttii siitä ja siksi hän on niin täydellinen.
    Wanted on täydellinen toimintaelokuva. Hyvät pääroolit, hyvä tarina, vaikkakin epäuskottava, hyvää toimintaa, vaikkain veristä, jokin Wantedissa vain toimii, ehkä se on se kaartuva luoti.








20 kesäkuuta 2014

Notting Hill (Notting Hill)

Tämä Julia Robertsin ja Hugh Grantin tähdittämä kaikkien aikojen romanttinen komedia varmasti sulattaa kyynisimmänkin sydämen.

Julia Roberts on suosittu elokuvatähti Anna Scott, joka tapaa Lontoossa ollessaan köyhän matkakirjakauppiaan Hugh Grantin esittämän William Thackerin, he rakastuvat, mutta onnistuuko rakkaussuhde kahden näin eri maailmoista tulevan ihmisen välillä? Voi kyllä. Elokuva on minun mielestäni loistava! Yksi kaikkien aikojen parhammista. Virheitä siinä on paljon, juoni on kliseinen ja ennalta-arvattava, elokuva on epäuskottava ja saa köyhän kirjakauppiaan elämän näyttämään valoisammalta mitä se oikeasti olisikaan. No joka tapauksessa, mikään näistä ei haittaa sillä elokuva on aivan loistava. Se ottaa sinut mukaasi, hurmaa lämpimillä hahmoilla ja saa toivomaan onnellista loppua. Ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoa.
     Tarina on kuitenkin mielestäni uskomattoman rikas. Se yhdistettynä Hugh Grantin koomiseen osaamiseen ja persoonaan saavat siitä henkeä salpaavaan kokemuksen. Kohtaukset kuten Thackerin mennessä ensin tapaamaan Annaa, hän joutuu teeskentelmään olevansa toimittaja ja hänen esittämät kysymykset ovat naurettavan hauskoja. Tai kun William vie pikkusiskonsa syntymäpäiville ystäviensä luokse, tilanteen koomisuus - suuri elokuvatähti vastaan tavalliset pulliaiset Lontoosta. Tai kun William ja Anna murtautuvat lukittuun puutarhaan, Annan sujuvasti kiiveten portin yli ja Williamin kompuroivan hädin tuskin sen yli. Tai oikeastaan kerronpas kaikki elokuvan kohtaukset. Elokuva saa sinut rakastumaan hahmoihin, Annaan ja Williamiin, elokuvaan itseensä ja rakkauteen. Onnellisiin loppuihin, kliseisiin juonikuviohin, elämään.
     Ohjaaja Roger Mitchell käyttää loistavasti hyväkseen valaistusta, musiikkia - eritoten Ronan Keetingin When You Say Noting At All - hän rakentaa kohtauksista mielenkiintoisia, käsikirjoituksen avulla syvällisiä ja sympaattisia kuin unesta tai fantasiasta - siksi epäuskottavuus - siksi taas: mitä väliä? Tämä on juuri niitä elokuvia, jotka saavat elokuvallisuudesta hyvän piirteen. Tylsyyden puute on takuu varma tae. Niin se Ronan Keatingin aina-uskomaton kitaraballadi, se toimii ja saa kohtaukset syttymään intohimosta, rakkaudesta, palosta. Jos siis joskus tuntee olonsa kyyniseksi, väsyneeksi elämään, pistää Notting Hillin päälle ja hymyilee leveämmin kuin koskaan, aivan Julia Robertsin valovoimaisen hymyn tahdissa.
     Hugh Grant ja Julia Roberts ovat parhaimmillaan kuin koskaan. Heidän charminsa vain toimii. Heidän valovoimaisuutensa, karismansa, sympaattisuutensa. Hugh Grantin kömpelö komediapersoona on hauska ja hyvin sympaattinen ja hän istuu kohtauksiin ja saa ne sykkimään - hän herättää ne eloon. On hyvä, että elokuvan pääosissa on kaksi miellyttävää näyttelijää hyvine roolisuorituksineen, koska muuten jonkun sivuroolista olisi helppo varastaa huomio - usein niin käykin, mutta ei Notting Hillissä. Jokainen sekunti on mielenkiintoinen ja jokainen katse Robertsin ja Grantin välillä on mitä rakkaus itsessään on - tämä jos mikä on upea klassikko.
     Notting Hill, Notting Hill, Notting Hill. Tämä on elokuva joka puhuu puolestaan. Sen puhdas romanttinen lyyriyys, ajattomuus ja kauneus ovat elokuvan sydän. Tämä on elokuva, joka on niin hyvä, että se toimii mittapuuna kaikille muille elokuville. Suosittelen, suosittelen, suosittelen. Ja tietenkin itse paikka Notting Hill, niin suuri on ollut elokuvan merkitys, niin hyvä ja suosittu elokuva on ollut, että tänä päivänäkin Notting Hill, Lontoossa kuhisee turisteja kun elokuvaa ennen, siellä ei hädin tuskin ollut ketään, vain paikallisia. Kuka voisikaan unohtaa siniovisen talon tai matkakirjakaupan, jossa ei myydä John Grishamia tai Nalle Puhia.











18 kesäkuuta 2014

Bio: Jessica Chastain

Jessica Michelle Chastain (1977, USA) on Yhdysvaltalainen näyttelijä. Chastain syntyi ja kasvoi Kalifornian Sacramentossa ja opiskeli näyttelemistä arvostetussa Juilliard Schoolissa, josta valmistui vuonna 2003. Chastain muutti Venice Beachille, Kaliforniaan ja aloitti koe-esiintymiset. Muun muassa Cate Blanchettin, Penelope Cruzin ja Kate Winsletin agentti Hylda Queally huomasi hänet, mutta silti hän ei saanut kunnon rooleja ja joutui tyytymään pieniin television sivuosiin. Hän työskenteli teatterissa, kun hänen ohjaajansa suositteli häntä Al Pacinolle, joka etsi tuntematonta näyttelijää uuden näytelmänsä, Salome, pääosaan. Tästä saamansa huomion avustuksella, Chastain sai ensimmäisen elokuvapääosansa Jolene (2008) -nimisestä elokuvasta, joka perustuu Dolly Partonin samannimiseen lauluun. Vaikka elokuva itsessään sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, Chastainin roolityötä kehuttiin. Vuonna 2011 Chastain kuitenkin vasta saavutti lopullisen läpimurron. Hän esiintyi kaiken kaikkiaan seitsemässä kriitikoiden ylistämässä elokuvassa ja hänet julistettiin kertaheitolla Hollywoodin uudeksi A-listalaiseksi ja vuotta 2011 kutsutaan Chastainin vuodeksi, elokuvapiireissä. Ensin hän näytteli Michael Shannonia vastapäätä elokuvassa Take Shelter, sitten Ralph Fiennesin ohjaamassa ja näyttelemässä Shakespearen Coriolanuksessa, Terrence Malickin mestariteoksessa The Tree of Life Brad Pittia ja Sean Pennia vastapäätä, elokuvassa Piiat Emma Stonen, Viola Davisin ja Octavia Spencerin kanssa, elokuvassa The Debt Helen Mirrenia ja Sam Worthingtonia vastapäätä, Pacinon teatterituotantoon perustuvassa elokuvassa Wilde Salome sekä Texas Killing Fields. Hän lopulta sai Oscar-ehdokkuuden sivuosastaan Piioissa, mutta kriitikoiden keskuudessa valitsee yksimielisyys, että Chastain olisi voinut saada ehdokkuuden mistä tahansa näistä seitsemästä elokuvasta. Seuraavana vuonna Chastainin oli helppo jatkaa menestystään ja näytteli onnistuneesti Tom Hardya, Gary Oldmania, Shia LaBeoufia vastapäätä elokuvassa Lawless. Samana vuonna Chastain kuitenkin todisti maailmalle pääosan näyttelijän taitonsa, näytellessään ikimuistoisen, täydellisen roolisuorituksen Katherine Bigelown Oscar-ehdokkuuksia kerääneessä ylistetyssä trillerissä Zero Dark Thirty (2012), josta Chastain saikin parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Hän todisti myös lippukassakuningattaruutensa kauhuelokuvalla Mama (2013) ja laajan repertuaarinsa keräten ylistystä draamoissa The Disappearence of Eleanor Rigby (2013) ja elokuvissa Miss Julie (2014) Liv Ullmanin esikoisohjauksessa, Interstellar (2014) Christopher Nolanin ison budjetin elokuvassa Oscar-voittajien Matthew McConaugheyn, Anne Hathawayn, Michael Cainen, Ellen Burstynin ja Matt Damonin kanssa sekä A Most Violent Year (2014) Oscar Isaacia vastapäätä.
    Chastainia on ylistetty yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi näytteljäksi, häntä on tituleerattu muoti-ikoniksi ja hänen kauneuttaan on ihailtu ympäri maailman. Nykyisin hän asuu Manhattanilla kolmijalkaisen koiransa Chaplinin kanssa. Hän seurustelee italialaisen Gian Luca Passi de Preposulon kanssa ja hän on vegaani.



Jessica Chastain on täydellinen. Haluan korostaa tätä täydellisyyttä niin voimakkaasti kuin pystyn, sillä hänen henkeäsalpaava hahmonsa on moitteettomasti näytelty. Hän luo virheettömän hahmokaaren, antaa hahmonsa hengittää, sen kasvaa, tehden siitä kuitenkin aidon, oikean ja realistisen persoonan, ei vain hahmon, vaan persoonan. Samalla aikaa hän tuo katsojan todella lähelle, hän vie tunteensa vereslihalle ja silti pysyy yhteinäisenä hahmolle, ei missään vaiheessa antaudu ylinäyttelemiselle ja silti tuo dramaattista henkevyyttä, elokuvan vähemän toiminallisiin kohtauksiin, tehden koko elokuvasta sykähdyttävän mielenkiintoisen matkan. Hänen nyanssit, joita harvoin näkee näin sulavina, näin hienostettuina, ovat jostain toisesta maailmasta. Hän on sisällä hahmossaan. Elokuvan lopussa, jolloin hänen hahmonsa on saavuttanut päämääränsä, hänen aistillisuutensa on herkkää ja koskettavaa. Chastain on kuitenkin niin älykäs näyttelijä, että syvällisten kohtauksien lisäksi hän saa niitä tasapainottamaan kevyemmät kohtaukset, joissa hän kuvaa meille hahmonsa persoonallisuutta ja tapoja, yksilöllisyyttä. Mikä tekee Chastainista hyvän näyttelijän, on, että hän uskaltaa tuoda hahmoonsa itseään. Hän uskaltaa heittää itsensä hahmonsa hyväksi ja se tekee siitä niin läsnäolevan, niin... täydellisen. Toisin kuin monet muut näyttelijät, Chastain ei ole niin heikko, että antaisi painottaa hahmonsa vain tunnepitoisiin kohtauksiin, vaan luo niihin tiettyä harkittua voimaa, mikä kertoo hänen hahmon tarkoituksista, mutta antaa myös tilaa hahmon kehityksen yhtenäistymiselle. Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän.
Trivia:
-Ansiot: 2 miljoonaa dollaria
-Al Pacino suositteli Chastainia The Tree of Life -elokuva ohjaajalle Terrence Malickille.
-Voitti monia tunnustuksia vuonna 2012:
the Sexiest Smile by Victoria Secret's "What Is Sexy" list , the Next Future Icon award at The Elle Style Awards ,  Elle Women in Hollywood Awards with the Calvin Klein Collection's Emerging Star Spotlight Award , #86 on Ask Men's list of Top 99 Women, the ambassador for Manifesto, the Yves Saint Laurent fragrance , Vanity Fair's International Best-Dressed List for women , Runner-up for Esquire magazine's Sexiest Woman Alive , #5 on the Forbes list of Best Dressed Women Of 2012. 
Ja vuonna 2013;
#76 on Ask Men's list of Top 99 Women of 2013 , the Sexiest Actress by Victoria Secret's "What Is Sexy" list, #72 in Maxim Magazine's Hot 100 of 2013 list , the Nova Award at the 2013 Maui Film Festival for the "range of characters she has brought to life in her chameleon-like silver screen performances", one of the "The Top 10 Style Stars of the Year" by People magazine in 2013 , Elle Annual Hollywood Power list, Vulture's 100 Most Valuable Stars of 2013 list at #75 for 2013, "Sexiest Woman In The World" by the Hungarian magazine Periodika
-Oli aikoinaan Michelle Williamsin kämppis.
-Oli kiinnitetty Iron Man 3, Diana ja Obilivion -elokuviin, mutta joutui perääntymään aikatauluongelmien vuoksi.
-The Sopranos on hänen suosikkiohjelmansa ja Englantilainen potilas (1996) hänen suosikkielokuvansa. Chastain näytteli The Sopranos elokuvan pääosan esittäjän James Gandolfinin kanssa elokuvassa Zero Dark Thirty ja Englantilainen potilas -elokuvan miespääosan esittäjän Ralph Fiennesin kanssa elokuvassa Coriolanus.
-Kaiken elokuvakiireidensä ohella, Chastain jostain löysi aikaa myös näytellä Broadwaylla näytelmässä The Heiress vuonna 2012.
-Hänen nuorempi sisarensa Juliet teki itsemurhan vuonna 2003.
-Henkilökohtainen kommentti: 1) "[on rehearsals] They'll say, "Save it, save it". I tell them: "Don't worry. I have a bottomless well of tears." 2) "I'm inspired by people who are so sensitive and vulnerable that they try to cover it up."


Celia Foote, The Help
Rachel Singer, The Debt 
Mrs. O'Brien, The Tree of Life
Virgilia, Coriolanus
Annabel, Mama
Maya, Zero Dark Thirty

Zero Dark Thirty (Zero Dark Thirty)

Jessica Chastain on Maya, lukiosta CIA:n  värvätty analysoija, hän on määrätietoinen, viisas ja tarkka, hänen tehtävänään on saada kiinni Osama Bin Laden.

Vuodesta 2003 vuoteen 2011 asti Maya käyttää elämänsä Bin Ladenin metsästämiseen. Aluksi hän on arka Yhdysvaltain kidutuskeinoja kaihtava nuori nainen ja elokuvan lopussa vaikutusvaltainen, raivon ajama, epätoivon partaalla oleva nainen, jolla ei ole muuta elämää. Muuten tarina onkin tuttu; al-Qaeda järjesti Yhdysvaltojen ehkä karmeimman katarstrofin World Trade Centerin iskut, kun vuonna 2001 syyskuun 11. päivänä kaksi matkustajalentokonetta syöksyi molempia kaksoitornejä päin - ne romahtaen maan tasalle. Taustalla oli pyhä sota, Jihad, ja al-Qaedan johtajasta Osama Bin-Ladenista tuli maailman etsityin mies. Vuonna 2011, CIA oli paikantanut melko varmasti Bin-Ladenin olinpaikan ja hänet murhattiin. Vähemmän tunnettu on tarina tarinan taustalla. Ihmisistä, jotka tämän kaiken toteutti, elokuvan taiteellisessa vapaudessa henkilö: Chastainin upeasti tulkitsema Maya. Siinä elokuvan etu toimiikin, se pystyy yhdistämään nämä kaksi tarinaa niin sujuvasti, Mayan oman henkilökohtaisen kamppailun rinnastettuna Yhdysvaltain kamppailun terrorismia vastaan. Molemmat osapuolet toimii, toinen kiitos upean ohjauksen Oscar-palkitulta Katherine Bigelowlta ja toinen kiitos Jessica Chastainin. Hän kuvaa upeasti Mayan motivaation, psyyken ja mielenkiintoisesti yksi elokuvan keskeisimpiä osia on juuri Mayan määrätietoinen päämäärän tavoittelu ja sen pohtiminen, mihin se Mayan vie. Voin paljastaa, että elokuvan viimeiset sekunnit sitovat kaiken yhteen, kiitos Chastainin, kiitos käsikirjoittaja Mark Boalin ja ohjaaja Katherine Bigelown, Mayan silmistä vierähtävä kyynel on täydellinen piste iin päälle, se kuvaa niitä kahtatoistavuotta, jota Maya käytti elämästään pelkästään yhtä tarkoitusta varten. Chastain on yhtä aikaa hallittu ja samalla niin henkevä, syvällinen - täydellinen. Mayalla ei ole enää päämäärää ja siksi hän ei pysty vastaamaan lentokoneen kapteenille mihin viedä hänet, nyt kun hänen päämääränsä on saavutettu.
     Käsikirjoittaja Mark Boal on taivaallinen. Harvoin olen ollut etuoikeutettu todistamaan yhtä täydellistä tarinankerrontaa. Hän täydentää juonen mielenkiintoisilla elementeillä - kuten Mayan loppujen lopuksi yksinäiseksi kamppailuksi käyvä polku päämääränsä, mitä ei välttämättä Bin-Ladenin nappaamista ajattelemisesta aluksi edes ymmärrä, "tietenkin USA:lla on tuhansia miehiä tavoittelemassa kostoa 9/11-iskuista", niinhän sitä luulisi, totuus luultavasti ei ole tämä. Hän on myös tarpeeksi älykäs kokoamaan elokuvasta filosofisesti tarkan - eli ei tuomitse suoranaisesti yhtäkään osapuolta, vaan pohtii mikä on oikein ja mikä väärin - mitä on oikeutettua USA:lta toimia? Mutta siitä päästäänkin elokuvan ehkä yhdestä muutamasta virheestä, siihen, että se tuntuu oikeuttavan Yhdysvaltain vankien kidustus-kuulustelu-menetelmät. Kun ne poistuvat käytöstä, katsojan oletetaan olevan tuohtunut, nyt Mayan ja muiden agenttien työ vaikeutuu, vaikkakin ihmisoikeudet ovat pelastettu. Siitä huolimatta ohjaaja Katherine Bigelow tekee huolellista työtä. Elokuva on yksityiskohtaisen tarkka, sen puutteesta sitä ei voi syyttää. Esimerkiksi jostain taiotut televisiolähetykset vuosilta 2002 tai moitteettomasti toteutettu lavastus Osama Bin-Ladenin asunnosta. Mitä se onkaan, se on täydellistä. Elokuva ei ole tylsä, se ei ole tyypillinen sotaelokuva, vaan pikemminkin dokumetaarinen taltiointi ja siksi elokuva varmasti jakaa mielipiteet. Toiset haluavat tyypillisen pimeässä tapahtuvat sotaelokuvan, jossa on paljon räiskintää ja toiset varmasti rakastuvat aidon oloiseen juonen kulkuun ja psykologiseen tulkintaa tiestä elokuvan loppua kohti. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Sen sijaan, että Bin-Ladenin tappo olisi sivutettu vain veripatruunoiden räiske-kohtauksella, Bigelow upeasti lisäsi siihen Bin-Ladenin läheisten trauman, kärsimyksen.
     Kun uutinen Bin-Ladenin taposta tuli uutisista, muistan sen tunteen. Kuin vuosikymmen olisi paketoitu, kuin se olisi ohi. Sittemmin olen pohtinut Yhdysvaltain metodeja terrorismin vastaisessa sodassa, kidutuskeinot ohi sysäten, sehän on täysin vastuutonta tunkeutua vieraaseen maahan, tappaamaan mies omassa kodissaan, ilman oikeudenkäyntiä - ilman mitään - vaikkakin kyseessä on Osama Bin Laden. Siksi olenkin niin kiitollinen Bigelow:lle ja Boalille, he ovat tarpeeksi rohkeita lisäämään tämän kyseenalaisettavuuden kliimaksikohtaukseen Bin-Ladenin taposta, he sisällyttävät siihen Bin-Ladenin puolen, ei vain patrioottisesti Yhdysvaltain. Mikä tämän ratkaisevan piirteen lisäksi erottaa Zero Dark Thirtyn muista huonommista sotaelokuvista, on yksityiskohtainen hahmojen tutkiminen.


"Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän."


     Jessica Chastain on täydellinen. Haluan korostaa tätä täydellisyyttä niin voimakkaasti kuin pystyn, sillä hänen henkeäsalpaava hahmonsa on moitteettomasti näytelty. Hän luo virheettömän hahmokaaren, antaa hahmonsa hengittää, sen kasvaa, tehden siitä kuitenkin aidon, oikean ja realistisen persoonan, ei vain hahmon, vaan persoonan. Samalla aikaa hän tuo katsojan todella lähelle, hän vie tunteensa vereslihalle ja silti pysyy yhteinäisenä hahmolle, ei missään vaiheessa antaudu ylinäyttelemiselle ja silti tuo dramaattista henkevyyttä, elokuvan vähemän toiminallisiin kohtauksiin, tehden koko elokuvasta sykähdyttävän mielenkiintoisen matkan. Hänen nyanssit, joita harvoin näkee näin sulavina, näin hienostettuina, ovat jostain toisesta maailmasta. Hän on sisällä hahmossaan. Elokuvan lopussa, jolloin hänen hahmonsa on saavuttanut päämääränsä, hänen aistillisuutensa on herkkää ja koskettavaa. Chastain on kuitenkin niin älykäs näyttelijä, että syvällisten kohtauksien lisäksi hän saa niitä tasapainottamaan kevyemmät kohtaukset, joissa hän kuvaa meille hahmonsa persoonallisuutta ja tapoja, yksilöllisyyttä. Mikä tekee Chastainista hyvän näyttelijän, on, että hän uskaltaa tuoda hahmoonsa itseään. Hän uskaltaa heittää itsensä hahmonsa hyväksi ja se tekee siitä niin läsnäolevan, niin... täydellisen. Toisin kuin monet muut näyttelijät, Chastain ei ole niin heikko, että antaisi painottaa hahmonsa vain tunnepitoisiin kohtauksiin, vaan luo niihin tiettyä harkittua voimaa, mikä kertoo hänen hahmon tarkoituksista, mutta antaa myös tilaa hahmon kehityksen yhtenäistymiselle. Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän.
      Jason Clarke on ainakin melkein niin hyvä kuin Chastain ja se on jo paljon sanottu. Hän tekee hahmostaan syvällisen ja samaan aikaan pelottavan aidon ja täsmällisen. Harmi vain, että elokuvaan on roolitettu Chris Pratt, joka pilaa muuten niin täydellisen roolikaartin. Prattin kyvyttömyys näytellä on jotain aivan järkyttävää, hän ei tunne yksinkertaisimpia asioita käyttäymisen muutoksesta tilanteesta riippuen, aina syvällisemmän hahmon luomiseen. Kuitenkin Chastain ja muut kaartista kaikki tekevät hahmoistaan kehittyviä, kasvavia, realistisia ja täsmällisiä, mikä on oleellista hyvin toimivaan trilleriin, kiitos tästä taas Bigelow:lle. Eritysesti hetki, jolloin sotilaat lähtevät toteuttamaan Bin-Ladenin murhaamisoperaatiota ja Chastainin Maya katsoo Yhdysvaltain liehuvaa lippua on kuin jälkiruoka seitsemän aiemman lajin illalliselle, se kertoo niin paljon, tämä vähäeleinen elementti. Trillerinä elokuva toimii varsin hyvin, muutaman kerran liiankin hyvin, niin, että sydän oikein pomppaa kurkkuun, mikä on tietenkin siis varsin hyvin, ellei täydellistä. Erityisesti mikä puhuu Bigelown upean ohjaustaidon puolesta on hänen lumoava tyyli käyttää hyväkseen ääntä. Kerta kaikkiaan täydellinen ääniraita, Bigelown tapa leikitellä sitä ja hiljaisuutta on käsinkosketeltavan inspiroivaa ja hypnotisoitavaa. Tästä selvin esimerkki on kun Maya avaa Bin-Ladenin ruumispussin, hetki on dramaattisesti tasapainoisin, puhtain kohtaus, jota olen ikinä nähnyt.
     Kuten sanottu, en halua missään nimessä alikorostaa elokuva upeutta, sillä rakastin sitä. Vaikka minulla ei ole minkään näköistä suhdetta, mielenkiintoa Yhdysvaltain ulkopolitiikaa tai Lähi-Itää kohtaan, silti, vaikka elokuvan aihe on juuri se, rakastin sitä. Sillä elokuva on niin paljon. Parhaimmat elokuvat toimivat juuri täten, aihe ei ole hahmot, vaan juonellinen ratkaisu on jokin muu, mikä pitää katsojan mielenkiinnon yllä, ja siinä samassa katsoja voi rikastaa itseään kaivautumalla syvemmin tarkasti toteutettuihin henkilöihin, poistuaksemme hetkeksi omista henkilöllisyyksistämme - eikös se ole elokuvan perimmäinen tarkoitus. Voisi siis jopa sanoa, että Zero Dark Thirty on elokuva, joka saavuttaa elokuvallisuuden perimmäisen tarkoituksen ja eikö tämä silloin jo yksittäin puhu puolestaan. Se tai se fakta, että kyseessä on trilleri ja minuun ainakin trillerit monesti iskevät. En tiedä mikä siinä on, ehkä vasta kun kyse on trillerista pystymme pääsemään elokuvaan sisälle ja helpommin arvioimaan mistä siinä pidämme tai emme pidä. Elokuvan puolesta puhuu myös se, että joudun kuuntelemaan Mozartia sitä arvioidessani, mikä tarkoittaa sitä, että joudun todella keskittymään tähän, mitä kirjoitan. Joudun keskittymään kirjoittamaan, jotta saan korostettua kaikki elokuvan piirteet, joiden vuoksi elokuva minun mielestäni toimii ja ovat hyviä. Haluan välittää elokuvasta sen ansaitseman kuvan. Näin on tapahtunut vain harvoja kertoja elokuvia arvioidessani. Elokuvan nimi, joka on jo itsessään tyylikäs, viittaa militaarisanastoon - tarkoittaen puolta tuntia keskiyöstä, mutta nimi viittaa elokuvassa myös Bigelown sanoin pimeyteen, joka verhosi vuosikymmenen kestänyttä operaatiota ja tämä elokuvan ydin onkin ja sen päälle rakentuu kaikki kerrokset, Chastainin näyttelijäntyö, Bigelown ohjaus ja lavastus sekä ääniraita ja leikkaus. Tämä pimeys myös korostuu Boalin nerokkaassa käsikirjoituksessa, me emme tiedä mitään Mayasta ennen CIA:ta tai sen jälkeen, upea tyylillinen ja psykologisesti mielenkiintoa lisäävä ratkaisi. Elokuva on ottanut tiettyjä mielikuvituksellisia vapauksia, sillä kukaanhan ei vieläkään tiedä kuka tai ketkä oikea Maya on tai kuinka heidän työnsä operaation aikana sujui, mutta nämä mielikuvitukselliset vapaudet ovat, mitkä tekevät tästä mestariteoksesta vain dokumentin pastissin ja se on hyvä. Tämä elokuva on välitän klassikko - mestariteos, jossa jokainen ylimääräinenkin siveltimenveto on osa kokonaisuutta, mikä tekee siitä mestariteoksen.


 





12 kesäkuuta 2014

Bio: Jai Courtney

Jai Stephen Courtney (1986, Australia) on Australialainen näyttelijä. Hän kasvoi Sydenyn lähiöissä ja kouluttautui näyttelijäksi Western Australia Academy of Performing Arts-instituutissa, joka on yksi maailman arvostetuimpia. Vuodesta 2008 vuoteen 2010 Courtney näytteli Australialaisissa tuotannoissa kuten Spartacus: Blood and Sand-tv-sarja. Vuonna 2012 hän pääsi näyttelemään Tom Cruisea vastapäätä tomintaelokuvassa Jack Reacher, elokuva tuotti yli 200 miljoonaa dollaria ja seuraavana vuonna näytteli Bruce Willisia vastapäätä elokuvassa A Good Day to Die Hard, toinen toimintaelokuva, joka tuotti jopa yli 300 miljoonaa dollaria. Vuonna 2014 hän näytteli Aaron Eckhartia vastapäätä elokuvassa I, Frankenstein ja samana vuonna suositussa elokuvassa Divergent, Shailene Woodleya ja Kate Winsletia vastapäätä. Hän tulee näyttelemään taas toimintaelokuvassa Terminator: Genesis (2015) Emilia Clarkea ja Arnold Schwarzeneggeria vastapäätä, Angelina Jolien ohjaamassa sotadramassa Unbroken (2014) ja Russell Croweta vastapäätä historiallisessa draamaelokuvassa The Water Diviner (2014) sekä Divergent-elokuvan jatko-osassa. Hän muutti Los Angelesiin vuonna 2012 ja seurusteli vuoteen 2014 asti näyttelijä Gemma Pranitan kanssa.

Jai Courtney esittää upeasti roolinsa. Olin erittäin tyytyväinen hänen ja vastanäyttelijän Bruce Willisin luomaan kemiaan - tähän isä-poika-suhteeseen, johon koko juoni perustuu. Heitä on helppo katsella ja heidät uskoo sukulaisiksi. Courtney on luonteva, varma ja kykenevä näyttelijä, joka pitää pintansa ja tekee roolinsa omakseen. Häneen on helppo samaistua ja hän, Willisin tavoin, säteilee tiettyä karismaa, tiettyä rauhallisuutta, jota päärooli osakseen vaatii. Courtney siis omalta osaltaa kantaa elokuvaa ja upeasti sen tekeekin. Muuten niin ala-arvoinen elokuva nousee uudelle tasolle, kun siihen tuodaan näin henkilökohtainen, maanläheinen ja hauska ote.

Trivia:
- Ansiot: 82 miljoonaa, arvioitu omaisuus: 245 miljoonaa (näyttelijän palkka + viisaat sijoitukset)
- 1.85 m pitkä.
- Oli läheinen ystävä Andy Whitfieldin, hänen Spartacus-vastanäyttelijänsä kanssa, tämän kuolemaan vuonna 2011, asti
- Henkilökohtainen kommentti: "I was always realistic about the fact I wanted to be involved with big films."

Gideon, I, Frankenstein

Eric, Divergent 

Charlie, Jack Reacher

Jack McClane, A Good Day to Die Hard



A Good Day to Die Hard (A Good Day to Die Hard)

A Good Day to Die Hard on järjestyksessään viides instalmentti Die Hard-elokuvasarjaan, se valmistui vuonna 2013.

Tälläisistä jatko-osien jatko-osista minulla ei tyypillisesti ole paljon sanottavaa. Jokin silti ajoi minua sitä katsomaan ja sitä miettimään. Olisiko kysymys jopa niin filosofinen, kuin, että miksi näitä elokuvia katsotaan? Pidänkö itse näistä tusinatuotetoimintapätkistä?
    A Good Day to Die Hard on huono elokuva. Uskon hyvin, että se iskee joihinkin Die Hard ystäviin, mutta olen ymmärtänyt, että hekin ovat valikoiva joukko ja tykkäävät nimetä suosikkejaan elokuvien listassa, johon kuuluu kaikki Die Hardit. Joka tapauksessa se on merkittävää kuinka pitkälle Die Hard on päässyt. Harva toimintaelokuva saa neljä jatko-osaa ja lisää tulossa. Onko tästä kiitos Bruce Willisin?
     "One-liner" on englanninkielen sana, joka kuvaa tätä elokuvaa paremmin kuin hyvin. Willis a.k.a John McClane laukoo suustaan sutkautuksia minkä suinkaan ehtii ja erikoistehosteet paukkuvat. En tiedä, tässä räjähtävässä 97 minuuttisessa on kaikki hyvän toimintaelokuvan edellytykset: vanha tuttu karismaattinen macho-kovis, epäsuskottava juoni liittyen venäläisiin, kaikkein naurettavimmat erikoistehosteet, mitä kukaan on keksinyt yhteen elokuvaan pistää, iso liuta pahiksen "aion tappaa sinut kohta, mutta odotan tarpeeksi kauan, jotta saat aikaa miettiä, miten pääset pälkähästä"- puheita sekä jälleen epäuskottavuutta - tällä kertaa stunttien kohdalla.

 "Jai Courtney esittää upeasti roolinsa."

     John McClane (Willis) lähtee Moskovaan etsimään poikaansa Jackia (Jai Courtney), joka paljastuu CIA-agentiksi, joka yrittää saada "listaa" rikolliselta, sitten paljon hämääviä juonenkäänteitä ja pam! Räjähtävä loppu, jonka jälkeen hyvikset kävelevät kohti auringonlaskua. Minun käy sääliksi käsikirjoittajaa Skip Woodsia. Eniten minua ihmetyttää kuitenkin ohjaus. Jokaikinen klisee! Jokaikinen klisee.
     Sanoinko jo, että pidän Bruce Willisistä? No varmuudeksi totean sen uudelleen, pidän Bruce Willisistä. Vaikka hänen hahmonsa on hirvittävän puinen, stereotyyppinen klisee, nostaa hän karismallaan siitä legendaarisen. Hänessä on tiettyä rauhaa, mikä sopii hektiseen toimintapätkään ja siksi häntä on helppo katsella. Useat näyttelijät ryntäävät toimintaelokuviin järkyttävällä kiireellä ja lopputuloksesta tulee yritelmä. Willis kuitenkin pystyy sitomaan langat yhteen roolityöllään, pitämään jalat maassa ja siksi elokuva on niin viihdyttävä. Jai Courtney esittää upeasti roolinsa. Olin erittäin tyytyväinen hänen ja vastanäyttelijän Bruce Willisin luomaan kemiaan - tähän isä-poika-suhteeseen, johon koko juoni perustuu. Heitä on helppo katsella ja heidät uskoo sukulaisiksi. Courtney on luonteva, varma ja kykenevä näyttelijä, joka pitää pintansa ja tekee roolinsa omakseen. Häneen on helppo samaistua ja hän, Willisin tavoin, säteilee tiettyä karismaa, tiettyä rauhallisuutta, jota päärooli osakseen vaatii. Courtney siis omalta osaltaa kantaa elokuvaa ja upeasti sen tekeekin. Muuten niin ala-arvoinen elokuva nousee uudelle tasolle, kun siihen tuodaan näin henkilökohtainen, maanläheinen ja hauska ote.
     Kokonaisuus nousee kuitenkin vain keskinkertaiseksi, sillä se, mitä Courtney ja Willis omalla valovoimallaan tuovat pottiin hajoaa muiden osatekijöiden puutteen vuoksi. Kuitenkin hyvää viihdettä jaksaa katsoa aina - etenkin tälläistä, jossa ei tarvitse juuri ajatella. Suosittelen kuitenkin.


11 kesäkuuta 2014

Bio: Jane Fonda

Lady Jayne Seymour Fonda (1937, USA) on amerikkalainen näyttelijä. Yli 50 vuotta kestäneen julkisuusuransa aikana Fonda on todistanut itsensä yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmiksi näyttelijöiksi - voittaen kaksi Oscar-palkintoa, luonut kokonaisen uuden kuntoilumuodon tehden miljoonia aerobic- ja jumppa-alan perustajakuningattarena, muuttanut maailmaa näkyvän sodan vastaisen aktvistiminsa kanssa sekä kasvattanut kolme lasta ja elänyt kolmessa avioliitossa, kirjoittanut omaelämäkertoja, uinut alasti Michael Jacksonin kanssa, istunut kuuluisan Lee Strasbergin näyttelemistunnilla Marilyn Monroen takana, Gretan Garbon kannustamana näyttelijäksi, näytellyt niin Marlon Brandon, Robert Redfordin, Meryl Streepin kuin Katharine Hepburnin kanssa - kaikki tämä isänsä Henry Fondan varjoista nousseena naisena.
     Fondan isä on kuuluisa näyttelijä Henry Fonda ja äiti itsemurhan tehnyt hienostorouva. Lapsuudessaan Fonda kärsi vanhempiensa etäisyydestä ja kaksikymmpisenä haahuili elämänsä kanssa tietämättä, mitä tehdä. Sattumien kautta Fonda päätyi rakastumaan näyttelemiseen Lee Strasbergin kehittämän metodinäyttelemisen kautta ja aloitti uransa kevyissa 60-luvun elokuvissa, kunnes sai jalansijaa elokuvateollisuudesta Cat Balloun (1965) ja Barefoot in the Park (1967) avulla, jälkimmäinen Robert Redfordia vastapäätä, jota Fonda kuvailee lempivastanäyttelijäkseen. Hän myös näytteli silloisen aviomiehensä ranskalaisen ohjaajan Roger Vadimin elokuvissa. Vuonna 1969 Fonda kuitenkin saavutti varsinaista menestystä saatuaan Oscar-ehdokkuuden elokuvasta They Shoot Horses, Don't They? Samoihin aikoihin Fonda synnytti ensimmäisen lapsensa, tyttären Vanessa Vadimin ja ohjautui Vietnamin sodan vastaiseen aktivismiin.

60-luvulla Fonda tunnettiin kauniina näyttelijänä, mutta 70-luvulla hän teki ylistettyjä draamelokuvia ja todisti näyttelijäntaitonsa, riippumatta ulkonäöstään, voittamalla parhaan naispääosan Oscar-palkinnon hänen ehkä ylistetyimmästä roolistaan elokuvassa Klute (1971). Oscar-palkinnon jälkeen Fonda hioi näyttelijäntaitoja syvissä draamoissa ranskalaisten pioneerien kuten Jean-Luc Godardin kanssa elokuvassa Tout Va Bien (1972), Kuitenkin 70-luvun alkupuoli oli hänelle vähäistä näyttelemisen aikaa, sillä hänen hyväntekeväisyystyö ja aktivisminsa vei niin paljon aikaa. Hän meni uudelleen naimisiin toisen aktivistin Tom Haydenin kanssa ja he saivat pojan; Troyn.

Fonda palasi elokuvatähdeksi elokuvien Fun with Dick and Jane (1977) ja Julia (1977) kanssa, jälkimmäinen Vanessa Redgravea ja Meryl Streepia vastapäätä, josta Redgrave voitti parhaan naissivuosa  Oscarin ja Fonda sai uransa kolmannen parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Heti seuraavana vuonna Fonda voitti toisen parhaan naispääosan Oscarin hänen intohimoprojektistaan Coming Home (1978), joka kertoi, arvatenkin, Vietnamin sodasta. Hän teki pienen roolin elokuvassa California Suite (1978) ja palasi Klute- ohjaajansa Alan J. Pakulan elokuvaan Comes a Horseman (1978) ja vuonna 1979 sai taas parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden näyteltyään Michael Douglasia vastapäätä elokuvassa The China Syndrome.

Vuonna 1980 Fonda jatkoi merkittävien viestiä välittävien elokuvien putkeansa uranaisten puolesta puhuvan menestyselokuvan 9 to 5 kanssa, Dolly Partonia ja Lily Tomilinia vastapäätä ja seuraavana vuonna näytteli sivuosaa elokuvassa On Golden Pond. Fonda oli hankkinut elokuvan käsikirjoituksen tarkoituksenaan tuottaa elokuva isäänsä, Henry Fondaa varten. Fonda halusi isänsä näyttelevän pääroolin legendaarisen Katharine Hepburnin kanssa, ajatellen, että siten hän parantaisi suhdettaan isäänsä ja myös Henry Fonda voisi voittaa viimeinkin Oscarin osastaan Norman Thayerina, palkinto, jota hän ei ollut vielä voittanut, toisin kuin tyttärensä, jolla oli jo kaksi. Henryn ja hänen roolinsa olivat melkein kuin he itse oikeassa elämässä. Elokuvassa Jane oli Chlesea, Normanin tytär, joka halusi epätoivoisesti isänsä välittävän hänestä eikä ymmärtänyt, että hänen isänsä välitti hänestä suuresti, ei vain pystynyt näyttämään sitä. Henry voitti kuin voittikin parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, jonka Jane vastaanotti hänen puolestaan. Hän kuvailee sitä elämänsä onnellisemmaksi hetkeksi ja galaan jälkeen hän vei patsaan isälleen, joka kuoli vain viisi kuukautta myöhemmin. Myös Katharine Hepburn voitti parhaan naispääosan Oscarin. Hepburn joka oli elokuvan kuvauksissa testannut Fondan lujuutta, tokaisi Janelle hänen soitettuaan onnittelemaan häntä voitosta: "Nyt et saa minua koskaan kiinni!", viitaten siihen, että tämä oli Hepburnin neljäs Oscar kun taas jos Jane olisi voittanut sivuosa Oscarin osastaan Chelseana, heillä molemmilla olisi ollut kolme, jos siis Hepburn ei olisi voittanut.

80-luvulla Fonda myös nousi kuntoilukuningattareksi kuntoiluvideoiden avulla ja meni uudelleen naimisiin, tällä kertaa miljonääri ja mediamoguli Ted Turnerin kanssa. Fonda voitti Emmy-palkinnon tv-elokuvasta The Dollmaker (1984) ja sai Oscar-ehdokkuuden elokuvasta The Morning After (1986) kunnes eläköityi elokuvista elokuvan Stanley & Iris (1990) jälkeen. Hän keskittyi avioliittoonsa Turnerin kanssa ja johti erinäisiä hyväntekeävisyysorganisaatioita ja kirjoitti omaelämäkertojansa. Hän erosi Tedistä vuonna 2001 ja palasi elokuviin vuonna 2005 menestyselokuvan Monster-in-law, myötä. Hän näytteli sivuroolia tv:ssä hittisarjassa The Newsroom, pienen sivuroolin menestyselokuvassa The Butler (2013) ja teki komediat Better Living Through Chemistry (2014) ja This is Where I Leave You (2014). Hän tähdittää omaa komediasarjaa 9 to 5-vastanäyttelijänsä Lily Tomlinin kanssa Netflixissa, nimeltään Grace and Frankie. Viime vuodet hän on matkustanut ympäri maailmaa mainostaen fitness-alan yrityksiä, nauttinut lapsenlapsistaan ja uudesta suhteestaan musiikkituottajan, Richard Perryn kanssa ja elänyt maatilallaan New Mexicossa, sekä osallistunut hyväntekeväisyystyöhön, feminismin edistämiseen, kirjoittanut omaa nettiblogia [janefonda.com] ja jatkanut näyttelemisuraansa.

 Jane Fonda puolestaan saa paljon aikaan pienellä roolillaan. Hän on häkellyttävän hyvä. Jälkikäteen katsottuna hänen Chelsea on täydellinen kopio oikeasta ihmisestä. Jane Fonda työskentelee hyvin yhteen käsikirjoituksen kanssa ja hänen suoritustaan on kunnia katsella.

Trivia:
- Ansiot: 120 miljoonaa dollaria
- Fonda pidätettiin vuonna 1970, koska häntä epäiltiin huumeiden hallussa pidosta, ne olivat vitamiineja
- Hän kärsi bulimiasta 13-vuotiaasta aina 37-vuotiaaksi asti.
- Kieltäytyi Norma Raen roolista, joka myöhemmin toi Sally Fielille parhaan naispääosan Oscar-palkinnon
- Hänen roolinsa elokuvassa The China Syndrome oli alunperin kirjoitettu miehelle
- On/oli hyvä ystävä Michael Douglasin, Gregory Peckin, Gloria Steinemin, Sally Fieldin, Ted Turnerin, Oprah Winfreyn ja monen muun Hollywoodin silmäätekevän kanssa.
- Veli on kuuluisa näyttelijä Peter Fonda, ja veljentytär kuuluisa näyttelijä Bridget Fonda
- Henkilökohtainen kommentti: "People think actresses find public speaking easy, and it's not easy at all; we're used to hiding behind masks."




Alex Sternberger, The Morning After

Lillian Hellman, Julia
Kimberly Wells, The China Syndrome

Gloria Beatty, They Shoot Horses, Don't They?
Sally Hyde, Coming Home
Viola Fields, Monster-in-Law
Bree Daniels, Klute
Corie Bratter, Barefoot in the Park

09 kesäkuuta 2014

Bio: Meryl Streep

Mary Louise Streep (1949, USA) on amerikkalainen näyttelijä. Meryl Streep on elokuvahistorian rakastetuimmista ikoneista. Hän on todistanut uskomatonta repertuaariaan yli 30 vuotta kestäneessä näyttelijän urassaan. Hän on kaikkien aikojen eniten Oscar-ehdokkuuksia ansainnut näyttelijä kahdeksallatoista Oscar-ehdokkuudella ja omin sanoin "eniten hävinnyt" näyttelijä. Hän voitti parhaan naissivuosan Oscarin ansaitusti upeasta elokuvasta Kramer vs. Kramer (1979) ja parhaan naispääosan Oscarit elokuvista Sophie's Choice (1982) ja The Iron Lady (2011). Hän kouluttautui näyttelijäksi arvostetussa Yalen collegessa ja aloitti uransa teatterissa 1970-luvulla. Samoihin aikoihin hän seurusteli näyttelijä John Cazalen kanssa, mutta Cazale kuoli vain kolmen vuoden päästä, jolloin Streep avioitui nykyisen aviomiehensä Don Gummerin kanssa, he ovat olleet aviossa kohta 40 vuotta ja heillä on neljä lasta. Streep on pitänyt jalat maassa ja hänet tunnetaan erittäin lämpimänä, aitona ihmisenä, jolla ei ole suurta egoa. Streepin elokuvadebyytti oli vuoden 1977 elokuvassa Julia, Jane Fondaa ja Vanessa Redgravea vastapäätä. Hän saavutti omaa mainetta heti seuraavana vuonna näyteltyään Oscar-ehdokkuuden arvoisesti elokuvassa The Deer Hunter ja jatkoi siitä voittamaan Oscarin Dustin Hoffmania vastapäätä elokuvasta Kramer vs. Kramer. Hän sai vielä Oscar-ehdokkuuden elokuvasta The French Liutenant's Woman vuonna 1981 kunnes voitti parhaan naispääosan Oscarin elokuvasta Sophie's Choice (1982). Streep sai Oscar-ehdokkuuksia koko 80-luvun elokuvista Silkwood (1983), Out of Africa (1985), Ironweed (1987), A Cry in the Dark (1988) ja Postcards from the Edge (1990). Hän teki ikonisen kulttielokuvan Death Becomes Her Goldie Hawnin ja Bruce Willisin kanssa vuonna 1992 ja kolme vuotta myöhemmin sai taas Oscar-ehdokkuuden Clint Eastwoodin elokuvasta The Bridges of Madison County. Hän sai Oscar-ehdokkuudet myös elokuvista One True Thing (1998) Renee Zellwegeria vastapäätä ja Music of the Heart (1999). 2000-luvulla Streep onnistunut murtamaan naisnäyttelijöiden ikäesteitä tähdittämällä menestyneitä elokuvia ja ansaitsemalla yhä enemmän Oscar-ehdokkuuksia upealla työllään elokuvista Adaptation (2002) Nicholas Cagen kanssa, The Devil Wears Prada (2006) Anne Hathawayta vastapäätä, Doubt (2008) Amy Adamsin, Viola Davisin ja Philip Seymour Hoffmanin kanssa, Julie & Julia (2009) jälleen Amy Adamsia vastapäätä, The Iron Lady (2011), josta hän viimein voitti toisen parhaan naispääosan Oscar-palkintonsa, August: Osage County (2013) Julia Robertsin kanssa ja Rob Marshallin musikaali Into The Woods (2014).
     Streep teki uransa menestyneimmän elokuvan vuonna 2008 musikaalilla Mamma Mia! Hänellä on tähti Hollywood Walk of Famella. Hän on voittanut myös useita Emmy-palkintoja, viimeisimmin vuonna 2003 tv-elokuvasta Angels in America, Emma Thompsonia vastapäätä.

Mikä elokuvan kuitenkin erottaa massasta on Meryl Streep. Vain Meryl Streep voisi saada Oscar-ehdokkuuden tälläisestä elokuvasta. Hän kuvaa loistavasti arkisen julmaa Mirandaa. Elämän kovettamaa taistelijaa ja armotonta muotikuningatarta ja johtajaa. Streep kuvaa hahmon motiiveja täydellisesti luoden kompleksisen, monitahoisen, upean uskottavan roolihahmon. Streep myös vuodattaa koko vuosien kokemuksensa elokuvakarsimaansa ja luo valkokankaalle pelottavan, hyytävän ja julman hahmon, jota katsoja ei kuitenkaan vihaa. Hän on täysin tasapainossa ja hänen intohimonsa roolia kohtaan paistaa läpi. Kunnioitan todella paljon näyttelijöitä, jotka pystyvät pelkillä silmillään näyttämään tunteita, joita toiset ei tuhannella vuorosanallakaan, Meryl Streep paljastaa uskomattomat näyttelijäntaitonsa aina silmistä takin heittoihin asti. Hän tekee yhden kaikkien aikojen parhaimmista roolisuorituksista. Hän luo niin syvän draaman rakenteen niin vaivattomasti. Upeaa!

Trivia:
- Tunnettu kyvystään osata mikä tahansa aksentti.
- Usein näyttelee oikeita henkilöitä.
- Hän on tunnetaan perfektionistina, kun hän valmistautuu rooleihinsa.
- Ansiot: 45 miljoonaa
- Opetteli soittamaan viulua harjoitellen kuusi tuntia päivässä kahdeksan viikon ajan elokuvaan Music of the Heart
- Pelkää helikoptereita
- Toukokuun 27.päivä 2004 julistettiin Meryl Streep-päiväksi
- Katharine Hepburn huhuttavti ei pitänyt Streepin näyttelemisestä yhtään.
- Hänen aviomies Don Gummer on kuvanveistäjä.
- Hänen tyttärensä Mamie Gummer on myös näyttelijä
- Elokuva uransa aikana pisin aika, jolloin hän ei ole ollut Oscar-ehdokkaana on ollut vain viisi vuotta!
- Robert DeNiro on sanonut, että Meryl on hänen lempinäyttelijänsä jonka kanssa näyttellä.
- Hänet tunnetaan siitä, että hän iloitseen kun joku muu voittaa hänen ollessa ehdolla, hän on aidosti onnellinen toisen voitosta, vaikka itse häviääkin.
- Käyttää usein klassista musiikkia päästäkseen hahmoon sisälle, taktiikka, jota monet näyttelijät käyttävät.
- Ellen DeGeneres paljasti 16.1.2014 hänen talk-showssaan, että Meryl on uransa aikana voittanut 119 palkintoa näyttelemisestään, Meryl oli järkyttynyt.
- Hän on Leonardo DiCaprion suuri fani, jonka kanssa hän työskenteli vuonna 1996 Diane Keatonin kanssa elokuvassa Marvin's Room
- Hän on myös näyttelijä, jolla on eniten Golden Globe-ehdokkuuksia 25 ehdokkuudella.
- Allekirjoittaa sekkejä oikealla nimellään Mary Louise Gummer.
- Hän on Jane Fondan kuntoiluvideoiden ystävä.
- On yksi neljästä näyttelijästä, joka on saanut Oscar-ehdokkuuden viidellä vuosikymmenellä, muut ovat Laurence Olivier, Paul Newman ja Katharine Hepburn.
- On näytellyt kolmessa parhaane elokuvan Oscarin voittaneessa elokuvassa.
- Henkilökohtainen kommentti: "I try to lead as ordinary a life as I can. You can't get spoiled if you do your own ironing."


Helen Archer, Ironweed (1987)
Madeline Ashton, Death Becomes Her (1992)
Joanna Kramer, Kramer vs. Kramer (1979)
Janine Roth, Lions for Lambs (2007)
Violet Weston, August: Osage County (2013)
Miranda Priestly, The Devil Wears Prada (2006)
Margaret Thatcher, The Iron Lady (2011)
Sophie Zawitowski, Sophie's Choice (1982)
Clarissa Vaughan, The Hours (2002)
Francesca Johnson, The Bridges of Madison County (1995)
Julia Child, Julie & Julia (2009)



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...