Se toinen nainen (The Other Woman)

Hollywood hömppä=Hollywoodissa tehty elokuva, pääosassa tunnettu tähtinäyttelijä, käsikirjoitus ennalta-arvattava.

Elokuva on elokuva. Nyt se on sanottu. Vielä erityisemmin; Hollywood on Hollywood. Se on maailman suurin elokuvateollisuus. Syystä. Omasta mielestäni Hollywood on Se Oikea. Sadat miljoonat ovat rakastuneet Hollywoodin taianomaisiin satuelokuviin tai räjähtäviin toimintaelokuviin. Suuria tähtiä kuten Cameron Diaz, ihaillaan täydestä sydämestä, ympäri maailmaa. Olen jo aikaisemmin todennut, että tähtinäyttelijät ansaitsevat asemansa, sillä vain oikeasti sen ansaitsevat nousevat tähdiksi. Heillä on se karisma ja vetovoima, jota tähti tarvitsee. Täytyy siitä siis silloin maksaakin. Presidenteillekin maksetaan isoa palkkaa, koska vain niin harva pääsee presidentiksi ja vain harva siihen pystyy. Joka tapauksessa Hollywood hömppä ei ole mikään aliarvioitava tekijä.
    Se toinen nainen kertoo Cameron Diazin esittämästä lakimiehestä Carly Whittenistä, joka rakastuu Nikolaj Coster-Waldaun esittämään komeaan hurmuriin Mark Kingiin. Pian Carlylle kuitenkin selviää, että Mark on naimisissa Leslie Mannin esittämän Kate Kingin kanssa. Kate murtuu henkisesti ja pystyy löytämään tukea vain Carlysta. Heidän ystävystyttyään heille paljastuu, että Markilla on vielä kolmaskin nainen elämässään; Kate Uptonin esittämä Amber. Luonnollisesti he ystävystyvät myös Amberin kanssa ja pian heille muodostuu kostosuunnitelma Markille. Katen veljeä esittää Taylor Kinney ja Carlyn assistenttia Nicki Minaj.

"Tässä elokuvassa on huumoria, ronskiutta, heittäytymistä, elokuvallisuutta, fantasiaa mitä ikinä Hollywood hömpästä kuuluukin etsiä"

     Nick Cassavetes on ohjannut sellaisia elokuvia kuten The Notebook-Rakkauden sivut ja My Sister's Keeper, jossa Cameron Diaz jo näytteli aikaisemmin hänen ohjauksessaan. Täytyy kyllä nostaa hattua Nick Cassavetesille. Hän ryntää täysin Hollywoodin ytimeen. Hän saavuttaa sen, mikä tekee hömpästä niin hyvää. Tarkemmin sanottuna romanttisesta komediasta tekee hyvää se, että elokuvan jälkeen katsoja kokee itsensä ainutlaatuiseksi, yksilölliseksi. Elokuva keskittyy aina kahteen, kolmeen henkilöön, jolloin katsoja näkee, että heidän maailmassaan he saavat huomiota. Jokainen ihminen haluaa tulla huomatuksi. "Oikeassa maailmassa" se on välillä vaikeaa, nimittäin ihmisiä on niin paljon - ajoittain saattaa tulla sellainen olo, että ei itsellä ole mitään väliä, kukaan ei katso eikä huomaa minua, hukun massaan. Kun katsoo elokuvan, kuten Se toinen nainen, voi kokea myös itsensä elokuvan päähenkilöksi. Voi ensinnäkin samaistua elokuvan henkilöihin ja siten toteuttaa yksilöllisyytensä ainutlaatuisuutta. Elokuvassa henkilöt nähdään. Katsoja huomaavat heidät ja tiedostavat heidät - siksi näitä elokuvia on niin hienoa katsoa. Ne vievät meidät pois meidän omasta todellisuudesta ja antavat meille hetkeksi tilaisuuden loistaa ja nauttia, luopua huolesta ja heittäytyä elokuvaan. Mutta ainakin minun mielestäni elokuvan täytyy olla tarpeeksi hyvä, tarpeeksi epäuskottava, kliseinen, hauska, hömppä, jotta tämä onnistuu. Se toinen nainen on juuri tätä. Tehty laadulla, panostettu näyttelijöihin ja hankittu elokuvaan mahdollisimman paljon mielikuvitusta.

      Cameron Diaz on tähtinäyttelijä. Piste. Hän tietää miten johtaa elokuvaa, miten olla päähenkilö ja elokuvan keskiössä. Hän on hionut romanttisen komedian taitamuksensa huippuunsa ja käyttää häikäilemättömästi hyväkseen vetovoimaansa ja oikean ammattilaisen tavoin uskaltaa heittäytyä rooliinsa. Hän saa sen täyteen loistoa ja karismaa, eleganssia ja kauneutta, häntä on helppo katsella - hän on vaivaton roolissaan. Myös hänen komediallinen ajoitus on naurettavan hyvä. Kohtaus rannalla, jossa hän ajaa takaa Kate Uptonin täydellistä täydellisempää naista on puhdasta komediaa parhaimmillaan. Kuten sanottu Kate Upton on roolissaan täydellistä täydellisempänä naisena täydellinen. En tiedä voisiko roolia mitenkään erilaisesti edes esittää. Kun taas sitten Leslie Mann on ehkä hienoinen pettymys. Hän ehkä liikaa nojaa roolinsa varaan ja lopputuloksena on ärsyttävyys ennemmin kuin samaisuttavuus tai edes hauskuus tai puhumattakaan elokuvallisuudesta. Hän saavuttaa jopa tylsyyden asteen näyttelemisellään, sillä hänen kuolettavan pitkät valitusmonologinsa saivat ainakin minut haukottelemaan ja kuten sanottu ärsyyntymään hahmoon.

"Hollywood ei ole kirosana..."

     Verrattuna esimerkiksi elokuvaan Rakkaudesta, unelmista ja kaloista, on Se toinen nainen täydellisyys. Tässä elokuvassa on huumoria, ronskiutta, heittäytymistä, elokuvallisuutta, fantasiaa mitä ikinä Hollywood hömpästä kuuluukin etsiä, kun taas ensin mainittu elokuva oli säälittävä yritys yhdistää Hollywood hömppää johonkin draaman kaltaiseen. Olen sitä mieltä, että elokuva on elokuva, Hollywood on Hollywood, kuten myös, että genre on genre. Ei se tee elokuvasta huonoa, että se on tiettyä genreä, vaan se, että onko se samaisuttava, onko sitä hyvä katsoa, millaisen olon se nostaa katsojalle ja onko se toteutettu intohimolla myös tyylilajia kohtaan. Se toinen nainen-elokuvaa katsoessa voi todeta, että ketään elokuvantekijöistä ei ole luovuttanut ja eikö se riitä? Tarkoitan vain, että elokuva palvelee tarkoituksensa ja vielä hyvin palveleekin. Hollywood ei ole kirosana...








...=)


TV Thursday #31: Paras eläinystävä?

TV Torstain 31. haaste:

Joissakin sarjoissa niitä on, joissakin taas ei. Jotkin sarjat taas ovat rakennettu ks eläimen ympärille. Toissapäiväisen maan päivän (earth day) kunniaksi kysytäänkin eläimistä - mikä tv-sarjassa esiintyvä/esiintynyt eläin on sinun suosikkisi?

Nyt tulee taas lyhyt vastaus, sillä en itse pidä hirveästi eläimistä ainakaan elokuvissa, sillä yleensä niille käy vielä huonosti ja minun heikot hermoni ei kestä sitä surun määrää. Vastaukseni onkin siis Modernin perheen Stella! Se tuli ensimmäiseksi mieleen ja toteutus Stellan ympärille on ihan hauska, mikään osa Modernia perhettä ei oikein olekaan huonoa. Miksi Stella (koira) muka on hauska? Koska Jay, joka omistaa Stellan näyttää enemmän rakkautta koiralleen kuin kahdelle aikuiselle lapselleen. Oikeastaan edes se ei ole pelkästään hauskaa vaan se, että Jaylla on uusi perhe: uusi vaimo Gloria (Sofia Vergara), Glorian poika Manny ja neloskaudesta eteenpäin heillä on vielä yhteinen vauvakin Joe. Jay on todella hyvissä väleissä aikuisten lapsiensa kanssa Clairen ja Mitchellin, mutta sarjan komiikka syntyy osaksi siitä, että Jay näyttää rakkauttaa enemmän uudelle perheelleen. Esim. tässä yksi jakso, kun tuli telkkarista, oli Joen eli Glorian ja Jayn yhteisen vauvan ristiäiset ja Jay lipsauttaa asioita kuten, että tämä on elämäni onnellisin hetki ja en vielä aiemmin tiennyt mitä onni on. Äh, toivottavasti tekstistä ei tullut liian sekava, mutta katsokaa nyt se jakso ja aloittakaa seuraaman tuota sarjaa in the name of god, please!

Divergent - Outolintu (Divergent)

Oman genrensä huippu, loistaa kirkkaasti kärjessä, puhtaan, raa'an timantin tavoin.

Yritin olla runollinen tuon ingressin kanssa, sillä kirjoitan nyt vähän puolihuolimattomasti arvosteluni tästä elokuvahelmestä, jonka näin elokuvateatterissa jo vähän aikaa sitten. Yritän nyt nostaa itseäni niskasta ja saada jotain aikaiseksi, nimittäin pidin elokuvasta - erittäin paljon. Kuten arvata saattaa olen suuri elokuvakritisismin ystävä, tulen siis jopa puolivahingossa nähneeni arvostelun jos toisenkin. Olin siis tietysti nähnyt arviot elokuvasta Divergent - Outolintu. Tämä "Nälkäpelin ja Twilightin perillinen" ja voin ihan paljastaa, että yleinen konsensus on se, että elokuva ei ole hyvä ja ei ainakaan yllä Nälkäpelin tasolle. Siksi Divergent oli todella positiivinen yllätys, ei ollenkaan huono, päinvastoin.
     Neil Burger ohjasi tämän Shailene Woodleyn tähdittämän sci-fi - toimintaelokuvan. Woodley tähditti aikaisemmin elokuvia kuten The Descendants ja The Spectacular Now, jälkimmäinen Miles Tellerin kanssa, joka esittää tässä elokuvassa hänen "section"-kaveriaan ja kilpailijaa. Woodley tähdittää myös toisen Divergent-vastanäyttelijänsä kanssa toista elokuvaa nimeltä The Fault in Our Stars, mikä on hämmentävää nimittäin siinä Ansel Elgort näyttelee Woodleyn rakkauden kohdetta kun Divergentissä hänen veljeään. Elokuva sijoittuu siis erilaiseen yhteiskuntaan, mitä tunnemme nykyään. Siinä yhteiskunta on jaettu sektoreihin; Abnegation, Amity, Candor, Erudite ja Dauntless. Woodleyn esittämä Beatrice on kasvanut Abnegation-sektorissa eli vaatimattomissa, kun hän täyttää 16-vuotta hän ottaa testin joka kertoo hänen sopivuutensa tiettyyn sektoriin, sen perusteella hän saa valita minkä sektorin valitsee, valinta on pysyvä. Beatricen testi kuitenkin nimeää hän Divergentiksi, eli hän sopisi sekä Abnegationiin, Dauntlesiin (mikä on ikään kuin rohkeat) ja Eruditeen (eli viisaat), testin pitäjä auttaa hänet salaa pois ja suojaa hänen tuloksensa Abnegationiksi. Valintatilaisuudessa Beatrice valitsee Dauntlesin ja kaikki näyttää menevän hyvin. Hänellä on rankka urakka selvitä Dauntlesien menossa ja ansaita asemansa rivien sisällä, mutta kaikki sujuu hyvin. Kuitenkin Eruditet ovat sitä mieltä, että heidän tulisi johtaa sektoreita Abnegationin sijaan ja he kehittävät seerumeita, jotka tehoavat Dauntleseihin, siten, että he ottavat käskyjä mutkitta vastaan. Tätä Eruditet valloittavat Abnegationit. Kuitenkaan seerumit eivät tehoa Divergentteihin, kuten Beatriceen ja hänen ihastukseen Fouriin (Theo James), joka on myös Dauntless ja Divergent, tietysti salaa. Eruditien johtajaa esittää todella täyteläisessä roolissa, suoraan sanottuna kaameana ämmänä, niin loistavasti Kate Winslet.
     Vain sci-fi elokuvat ansaitsevat näin täyden juoniselostuksen ja itse sellaisena, joka ei kauheasti sci-fistä välitä voin ihan suositelle Divergenttiä kaikille, ei vain sci-fi-ystäville. Kyllä, elokuva on suuresti virheellinen. Käsikirjoitus on täynnä turhia asioita ja naurettavia oletuksia esim. päällemäisenä, miksi onkin juuri niin, että seerumi ei tehoa divergentteihin, aika osuvaa juonen kannalta, eikö? Kuitenkin tämä on vain yksi monista virheistä. Ja minä sanon tähän, että so what? What ever. Elokuvan niin kick-ass, että ei v*ttu kiinnosta! Ensinnäkin pidän ihan älyttömästi siitä, että päähenkilö on kovis nainen ja myös siitä, että pahis on nainen. Molemmat näyttelijät suoriutuvat kunnialla tehtävästään. Toki, Nälkäpeli on täydellisempi elokuva, paperilla. Kuitenkin itse ihastuin Divergentin maailmaan ja tunnelmaan ja pidin juonen käänteistä, osaa en nähnyt tulevan ollenkaan. Siksi uskallankin sanoa, että Divergent on parempi kuin Nälkäpeli, ehkei Twilightia kannata edes verrata. Nälkäpeli on hieno elokuva saavuttamaan sen olotilan, minkä se antaakin katsojalle, mutta ongelma on se, että minä en pidä siitä tunnelmasta. Joka kerta vatsani sattuu ja voin pahoin kun vain ajatttelenkin tätä yhteiskuntaa. Divergent on toista maata. Siinä lähtöasetelma on paljon mielikuvituksellisempi, elokuvallisempi, kyllä epäuskottavampikin, ihan sama. Elokuvan jälkeen tulee myös sellainen olo, että haluaa näyttää taitonsa ja kykynsä, haluaa olla yhtä kovis. Tämä on minusta olennaista tälle lajityypille, miksi täytyy tehdä sci-fistä draamaa?

"Divergent on parempi kuin Nälkäpeli"

    Koska olen aina kokenut itseni jokseenkin kapinalliseksi ehkä kylläkin hiljaiseksi anarkisitksi, mutta kuitenkin, on tämä elokuva siis erittäin hyvä meidän kaltaisillemme; siinä noustaan vastarintaan ja ajetaan omia arvoja; haluamme olla sekä viisaita, että rohkeita, että vaatimattomia, että rauhallisia, että totuudellisia.













...=)




Piano (The Piano)

- Älä tuomitse elokuvaa kappaleen perusteella -



"Älä tuomitse kirjaa kannen perusteella" ja saman voisi sanoa vaikka tästä elokuvasta näin: "Älä tuomitse elokuvaa kappaleen perusteella". Michael Nyman teki elokuvaan jumalattoman hyvän ääniraidan. Elokuvan musiikki on ehkä paras missää elokuvassa. Olinkin kuullut nimenomaan erityisesti tämän yhden kappaleen The Heart Asks Pleasure First / The Sacrifice / The Promise,jonka varaan lähinnä koko elokuva nojaakin. Minulla oli siis todella korkeat odotukset elokuvan suhteen. Minkä olen oppinut on, että elokuvasta ei kannata odottaa liikaa, koska silloin monesti pettyy. Ihanteellinen tilanne olisikin, että näkisi elokuvan tietämättä siitä mitään, paitsi ehkä näyttelijät. Juonikin saisi pysyä piilossa ja kaikki trailerit, arvostelut, mainokset ja kehut tulisi jättää elokuvan jälkeiseen aikaan. Joten siksipä minun täytyy myöntää, että tämäkin tapaus vahvistaa sääntöä - petyin, suuresti.
     Ada McGrath (Holly Hunter) on mykkä 1800-luvun skotlantilainen nainen, äiti, joka lähetetään tyttärensä kanssa Uuteen-Seelantiin avioituakseen Alidtair Stewartin kanssa. Ada rakastaa pianoa ja kokee sen äänekseen, puheäänensä tilalle. Hän myös kommunikoi tyttärensä Flora McGrathin (Anna Paquin) kautta, viittomakielellä. Kun Ada joutuu jättämään pianonsa rannalle, koska sitä ei saada kuljetettua mukaan Stewartin talolle, hän sydämensä murtuu. Kuitenkin heidän naapurinsa George Baines (Harvey Keitel) palauttaa Adan ja pianon yhteen, myös itsekkäistä syistä, sillä hän on ihastunut Adaan. Vähitellen myös Adan suhde Georgeen muuttuu, mutta siinä vaiheessa Stewart on saanut selville suhteesta ja ilmentää hyvin vahvaa mustasukkaisuuttaan ja tilannetta ei helpota Floran kiintyminen Stewartiin.

"Paquin katoaa rooliinsa"

     Elokuva on tehty harkitusti. Se on kaunis, runollinen, koskettava ja erittäin liikuttava. Etenkin kohtaus, jossa Stewartin raivo pääsee valloilleen mykkää Adaa kohtaan on selkäpiitä karmaiseva. Kysymys onkin, että pitäisikö koko elokuvan nojatakin tähän yhteen kohtaukseen ja vain sen aiheuttamiin tunteisiin. Itsellä nimittäin oli todella paljon vaikeuksia päästä ohjaajan pään sisälle. Pitkät, intensiiviset lähikuvat Adan sykkivistä silmistä eivät kerro minulle mitään. En tiedä, mitä minun katsojana pitäisi tuntea. Ei kai varmasti ketää itke pianon perään, varsinkin kun meille ei anneta mitään syytä. Suru jatkuu myös yhä, vaikka Ada päsäee yhteen pianonsa kanssa. Ja kun viimein me tunnemme jotain pianoa kohtaan, se tuikataan mereen. Kyllä, Ada on päähenkilö, ei piano. Erityiset hetket ja käsittämättömällä intensiteetillä toteutetut kohtaukset tuovat jotain eloa elokuvaan ja ilmentävät rakkausta kahden ihmisen välillä, siinä elokuva onnistuu, tosin vaivoin ja ristiriitaisesti, koska katsoja on yhä hukassa kenen puolelle astua. Paquin valottaa nimittäin koko repertuaarinsa ja valloittaa katsojan kuin katsojan. Olemme heti hänen lumoissaan. Hahmon paksu aksentti ja omalaatuinen persoona ovat henkeä salpaavan täydellisesti näytelty. Paquin katoaa rooliinsa ja vakiinnuttaa itsensä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpina lapsinäyttelijöinä. Tässä on näyttelemistä. Hän tuo liikkeeseen elävyyttä ja osoittaa kykyjä, jota paljon opiskelleet näyttelijätkään eivät pysty näin vaivattoman oloisesti tuomaan valkokankaalle. Olemme siis hänen puolellaan. Kuitenkin Adan ja Floran näkemykset risteävät elokuvan aikana ja tämä hämmentää entisestään. Suoraan sanottuna elokuva on tylsä. Campion on yrittänyt selvästi hakea elokuvaan syvällisyyttä ja tulkintaa, mutta siinä lomassa unohtaa tarinan - tarinan voiman. Elokuvan teemat, kuten tahto, naisen asema ja voima ovat hyvin edustettuina, mutta ne jättävät perusjuonen täysiin varjoonsa. Ehkä jopa vähän tyhmä virhe.
     Kuten sanottu Michael Nymanin ääniraita on elokuvan voima. Ehdottomasti. Se varmasti monelle tekeekin elokuvan. Koko elokuvan äänimaailma onkin todella hallittu, kuten ensimmäisinä minuutteina Uuteen-Seelantiin saapumisena kuulemme vain aaltojen pauhkeen. Tämäkin on kuitenkin ongelmallista elokuvan suhteen, sillä ei pelkkä ääniraita tee elokuvasta hyvää. Ja vaikka huomion vievä Paquin pelastaakin paljon elokuvasta on silti elokuvan tasapaino täysin pielessä. Hyvää työtä tekee kuitenkin Holly Hunter elokuvan keskiössä. Hän selvästi työskentelee yhteen ohjaajan kanssa ja antaa tälle haluamansa, hän näyttelee silmillään ja kuvaa surua, voimaa ja tahtoa palavasti, aidosti ja aistikkaasti. Myös pelko, kauhu ja toivo ovat hänen sensuellin näyttelemisen avain. Tätä on puhdas, tunteikas näytteleminen, Hunter liikkuu emotionaalisesti vahvasti ja näinkin vaikean, mykän roolin saa täyttymään elämästä ja inhimillisyydestä. Stewartin ja Adan yhteenotto kohtaus on siis se kohtaus, jossa elokuva avaa itsensä ja sen vuoksi elokuva eheytyy katsottavaksi kokonaisuudeksi. Ymmärrämme kyllä, mikä elokuvan viesti on, mutta todellinen syy, miksi elokuvan virheet ovat anteeksi annettavia on Anna Paquin, Holly Hunter, Jane Campionin runollisuus, mutta vielä kerran se Michael Nyman!






...=)



TV Thursday #30: Paras reality-tv show?


Aiemmin on kyselty jo sen hirveimmän reality-teeveen perään, mutta joskus poikkeus vahvistaa säännön: tiedätkö sinä kenties jonkin hyvän reality-sarjan?

Tätä haastetta olen odottanut kuin kuuta nousevaa, eli siis sitä alkaen kun kysyttiin sitä huonointa reality-tv-sarjaa... Tuosta yllä linkittämästä tekstistä huomaa varsin hyvin luultavasti useimpien ihmisten mielipiteen reality-tv:tä kohtaan, mutta minusta tosi-tv ei ole saanut ansaitsemaansa kunniaa. Ehkä sitten olen yksi niistä (idiooteista??), jotka pitävät tosi-tv:stä. Joten, minun on tähän haasteeseen helppo vastata (listalla):

Voice of USA
LA Ink
  • Ehdoton ykkönen on Grand Designs, aivan mahtava sarja Iso-Britanniasta, jossa seurataan aina yhdessä jaksossa yhden perheen unelmien talon rakennusprojektia. Useimmiten hankkeet ovat isoja, talot ovat epätavanomaisia ympäristöönsä ja puolessa välissä loppuu rahat kesken... Kuitenkin sarja on tunnaria myöten inspiroiva. Itse sytyn ainakin hienosta arkkitehtuurista.
  • En tiedä lasketaanko kaikki nämä kisaohjelmat mukaan tosi-tv:hen, mutta niitä nyt on Tähdet, Tähdet, Idols, Voice of Finland, The Voice of USA, American Idol, X Factor USA, America's Got Talent, Vain Elämää  -  kyllä, seuraan näitä kaikkia sarjoja, ihan säännöllisesti.
  • Tällä hetkellä suosiossa on erityisesti LA Ink, aivan mahtava sarja Kat Von D:n tatuointiliikkeistä. Jaksossa ihmiset tulevat liikeeseen hakemaan tatuointeja, joihin usein liittyy jokin todella henkilökohtainen tarina. Usein tatuoinneista tulee myös todella hienoja. Nämä tatuointitaiteilijat ovat todella lahjakkaita. Ja on mukavaa, että ihmiset kertovat todella avoimesti tarinoitaan näiden tatuointien kautta.
  • Neljän tähden illallinen. Kaikki missä julkkikset esiintyy on myös omaa makuani vastaavia ja erityisesti Neljän tähden illallinen on hauska, myös siksi, että näemme heidän hienot kotinsa ja tämän ohjelman juontaja on todella hauska!
  • Diili, sekä Suomen, että USA:n molemmat menee, ovat todella mielenkiintoisia ja hauskoja ja on mukava miettiä, kuinka hyvin itse pärjäisi kaikissa tehtävissä.
  • Rikkaat Kardashianit - Noniin! Nyt päästään varmaan ihan itse asiaan, kyllä, edelleenkin katson myös tätä ohjelmaa ja todella hyvä ohjelma onkin. Ja tämähän on ainakin käsittääkseni juuri sitä ihmisten eniten inhoamaa realitya. So what? I don't care =)
  • Hurja remontti, tämä liittyy nyt nimeonmaan siihen arkkitehtuuri innostukseeni, mutta tämä ohjelma on jäänyt vähemmälle, sillä en voi sietää, millaiseksi he tekevät lasten huoneet tässä ohjelmassa
  • Master Chef, ja nyt nimenomaan Suomen versio. Se on vain niin hyvä!
  • Suomen kaunein koti, edelleen arkkitehtuuria...
  • Muodin huipulle, ehkä tämä on vähän niin kuin salainen pahe, mutta ei kuitenkaan, ihan suht hyvä sarja ja eniten saan kiksejä siitä kun Michael Kors haukkuu jonkun lyttyyn =)
Ja nyt jos joku kauhistui tästä määrästä niin voi katsoa tänne ja todeta, että en nyt läheskään kaikki tosi-tv-sarjoja seuraa kuten Poliisit, Huippumalli haussa, Iholla jne. Mutta kuten sanottu, pidän tosi-tv:stä... silloin kun se on hyvää ;)

Mafiaperhe (The Family / Malavita)

Usein eivät juoniaukot ja epämääräiset motiivit ja päämäärät käsikirjoituksessa iske minuun, mutta Mafiaperhe onnistuu tekemään poikkeuksen.
Luc Bessonin ohjaama toiminta-rikos-komediaelokuva vuodelta 2013, jonka pääosissa on Oscar-voittaja Robert DeNiro, Oscar-ehdokas Michelle Pfeiffer, Dianna Agron ja John D'Leo sekä Oscar-voittaja Tommy Lee Jones, on mustaa komediaa parhaimmillaan. En tiedä, jotenkin olen mustien komedioiden suuri fani. Ehkä siksi Mafiaperhe omaan makuuni toimii.
    Robert DeNiron on FBI:n todistajansuojelussa, hän on entinen mafiooso ja elää pakosalla Ranskassa kavallettuaan muut tuntemansa mafian jäsenet. Hänellä ja hänen perheellään on vaikeuksia sopeutua tavalliseen kilttiin elämään ja siksi joutuvat vaihtamaan paikkakuntaa vähän väliä. Heitä suojelee Tommy Lee Jonesin esittämä agenttipamppu.

"...elokuvan voima; Michelle Pfeiffer."

     En tiedä, taaskaan, ehkä pidän elokuvasta ihan vain siksi, että Michelle Pfeiffer pääsee oikeuksiinsa. Hän on käsittämättömän kaunis ja karismaattinen näyttelijä ja elokuvan rento meininki saa hänet syttymään. Eikä muuten ole ensimmäinen kerta kun kyseinen daami räjäyttelee supermarketteja valkokankaalla ja joka kerta se on yhtä viihdyttävää. Siinä kohtauksessa elokuvan ronski huumori on myös juuri oikeassa suhteessa ja en itse ainakaan voinut olla nauramatta tilanteen naurettavuutta. Räjäyttää nyt supermarketti, koska myyjä oli töykeä. Ja taas vain kävellä pois kuin se olisi maailman arkipäiväisin asia.
    Tietenkin käsikirjoitus on mitä on ja todellla monet aukot ja epämääräiset asiat seuraavat toisiaan, mutta jotenkin elokuvan coolius onnistuu tekemään kokonaisuudesta viihdyttävän ja oudolla tapaa sympaattisen. Edes Robert DeNiro ei sorru samoihin gangsteri-mafia-pahis kliseisiin, mitä häneltä voisi jo tässä vaiheessa odottaa, sillä nämä roolit ovat leimanneet hänen koko uraansa, lähes. Erittäin positiivinen yllätys siis hänen suhteensa ja vaikka Dianna Agronin rooli onkin todella lapsellinen ja epäkypsä, onnistuu hän tuomaan siihen kypsyyttä ja voimaa. Mutta kuten sanottu elokuvan voima; Michelle Pfeiffer. Pfeiffer onnistuu samaan aikaan tuomaan arvokkuutta ja naurettavuutta valkokankaalle mikä on todella vaikeaa ja siksi häntä ei voi muuta kuin ylistää. En jaksa valittaa kaikista elokuvan mahdollisista virheistä. Joskus käy niinkin päin, että elokuva valloittaa niistä huolimatta ja siksi en voi olla ylistämättä tätä elokuvaa. Suosittelen.





TV Thursday #29: Ärsyttävin hahmo?

"Nyt jaetaan ärsyttävimpiä, rasittavimpia, typerimpiä ja pölkkypäisempiä hahmoja jotka saavat teidät repimään hiuksia päästänne!"

TV Torstain haaste osui kuin nyrkki silmään, ollessani vieläkin eilisen Nashville tv-sarjan jakson lumoissa, koska kyseessä oleva jakso oli niin vaikuttava, voinkin vastata vastaukseni suoraan tästä sarjasta - vastaukseni on Nashvillen Dante. Oi, kuinka vihasinkaan häntä! Kyllä, vihasin, sillä SPOILER ALERT!!! eilisessä jaksossa hän kuoli. Koko Danten juonikäänne oli mielestäni nerokas, sillä itse ainakin jäin henkeä haukkomaan, en osannut yhtään aavistaa mihin hahmo käsikirjoittajien toimesta vietäisiin... Olin kuin maani myynnyt SPOILER ALERT!!! kun paljastuikin Danten todellinen luonne ja kuinka Juliette jäi täysin Danten jalkoihin. Sitten SPOILER ALERT!!! Dante vielä aloittaa Julietten kiristämisen ja olen ihan hämilläni. Kun vielä Julietten huumeriippuvainen äiti SPOILER ALERT!!! päättää päätttää päivänsä ja kerrankin elämässään tehdä siinä Juliettelle palveluksen - ottaa Danten mukanaan rajan toiselle puolelle. Nashville- siinä on sarja!

LinkWithin