American Hustle (American Hustle)

David O. Russell on vakiinnuttanut itsensä Hollywoodin huipulle. Eikä syyttä, olen itse ollut aina sitä mieltä, että elokuvan tulisi kulkea näyttelijöiden voimalla ja sen Russell ymmärtää ehkä paremmin kuin kukaan ohjaaja.




Oscar-ehdokas Amy Adams esittää Sydney Prosseria, joka on kamppaillut paremman elämän puolesta ja ei ota lopettaakseen. Hän saa vain lisää puhtia, kun tapaa Christian Balen esittämän Irving Rosenfeldin, joka on myös joutunut tekemään töitä saavuttaakseen jonkin näköistä menestystä. Irving nimenomaan ei ole pelännyt liata käsiään matkallaan ja sen lisäksi, että omistaa ketjun pesuloita harjoittaa hän myös monia huijarihommia, kuten taideväärrennösten myyntiä. Sydneystä Irving löytää sielun kumppaninsa, jonkun joka ymmärtää häntä ja on valmis huijaamaan saadakseen mitä haluaa. Heidän tiensä kuitenkin katkeaa lyhyeen, sillä FBI-agentti Richie DiMaso, jota esittää Bradley Cooper, saa heidät kiinni. Sydney ja Irving joutuvat tekemään yhteistyötä DiMason kanssa, jotta saavat vapautensa. DiMason suuruudenhulluihin suunnitelmiin kuuluu jopa USA:n senaattorien kiinni saaminen korruptiosta. Katsojalle käy myös ilmi, että Sydneyn ja Irvingin rakkautta varjostaa se fakta, että Irving on naimisissa Jennifer Lawrencen esittämälle Rosalyn Rosenfeldille ja on adoptoinut tämän pojan, jota Rosalyn käyttää hyväkseen manipuloidakseen Irvingia jäämään luokseen. Loppujen lopuksi tähän tosi tapahtumiin perustuvan, tarkalleen ottaen Abscam-operaatioon perustuva sellainen, tosin jokseenkin vapauksia ottava tarina saa mukaansa myös mafian ja Roberts DeNiron kameoiman mafiapomon, pormestari Carmine Politon, jota Jeremy Renner tulkitsee sekä ison joukon 70-luvun asuja, musiikkia ja tilanteita. Teatraalista, kyllä; liian teatraalista, ei.

 "Lawrence on täyttä kultaa."

      Katsoja ei saata heti tietää minkälaista elokuvaa on menossa katsomaan. Minun täytyy myöntä ä, että ainakin ensimmäiset puoli tuntia olin itse aika hukassa, että minkäslainen elokuva tämä oikein onkaan. Mutta kohtaus, jossa kaikki hahmot esitellään ensi kertaa yhdessä, kasinossa, jonne myös se DeNiron mafiapomo saapuu, vetää aika lailla langat yhteen. Voisi jopa sanoa, että tämä kohtaus on elokuvan sydän. Kaikkien hahmojen motiivit paljastuvat, heidän luonteet ja päämäärät. Russell on toteuttanut tämän kohtauksen huolella ja osoittaa todellista mestariutta ja omasta puolestani voisi voittaa Oscarin ihan pelkästään tuon kohtauksen perusteella. Koko elokuva on hienosti rakennettu ja siitä löytyy oikeasti paljon, monipuolisuus on todella käytetty hyväksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, ja olisi toivonut jopa enemmän tälläisiä lankaan menit-kohtauksia. Siinä, missä Russellin tyylissä on paljon hyvää, minusta tämä elokuva jättää myös isoja aukkoja, sillä katsoja jää haluamaan enemmän tältä huijaritarinalta, mutta koska se kuuluu Russellille keskittyä hahmoihin, nimenomaan hahmoihin, kaikki liikku niiden ympärillä, voi katsoja siis olla hieman hämillään, siitä, mihin elokuva tähtää. Se jää valitettavasti puolitiehen, huijaritarinan ja hahmojen tarinan välille.

 "American Hustle niin häikäisevä mestariteos"

    Sen kuitenkin sanottuani, on American Hustle niin häikäisevä mestariteos, että ei sitä voi haukkua. Kaikki on toteutettu häikäisemään katsojaa, ja jos ei mitään muuta niin 70-luku ei ole koskaan tuntunut samalta. Kuten myös sanottu, elokuva on näyttelijöiden juhlaa, mikä omalta osaltaan nostaa automaattisesti elokuvan tasoa. Pidän myös Russellin tyylistä esitellä hahmot peruskotaisin ja keskittyä hahmojen kehittämiseen, niiden syventämiseen, muidenkin keinojen avulla kuin takaumien.

"Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä"

      Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi. Hän ottaa roolinsa tosissaan ja tätäkin roolia varten lihotti monta kiloa, kun taas vuoden 2010 David O. Russell elokuvaa, The Fighter, varten hän laihdutti monta kiloa. Joka tapauksessa muutos on aina yhtä hämmästyttävä. Bale on metodinäyttelijä ja luottaa omiin metodeihinsa paljon. Kysmys kuitenkin on se, että ensinnäkään minulle ei näyttelemisestä koskaan ole kyse fyysisestä muodon muutoksesta, vaan sen tulisi olla henkisellä tasolla tapahtuvaa. Koska, periaatteessa kaikki pystyy lihottamaan ja laihduttamaan niin, että ei ole tunnistettavissa. Sinun täytyy yhä näytellä! Ja vaikka kunnioitan Balea näyttelijänä, hänen puolestaan puhuu upeat rooli elokuvissa juuri kuten The Fighter tai Prestige, mutta American Hustle, ei. Ei, valitettavasti ei. Jos vertaa esimerkiksi hänen näyttelemistyyliään vuoden 2012 elokuvaan The Dark Knight Rises ei niiden välillä ole mitään eroa. Hän ei siis juuri näyttele vaan lukee vuorosanojaan, fyysisesti muuttuneessa kehossaan. Hän
hallitsee kyllä näyttelemisen itsessään, sen peruselementit, mutta ei tuo mitään hahmoon. Jättää sen tyhjäksi.

"Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi... Samaa voi sanoa Amy Adamsista"

      Samaa voi sanoa Amy Adamsista, siis sen, että hän hallitsee kyllä näyttelemisen ja hän ei ole huonoa näyttelemistä nähnytkään. Hänen roolisuorituksensa on täynnä eloa, tunnetta, aitoutta ja tulkintaa. Ehkä hän hieman ampuu yli tietyissä kohtauksissa ja ei saa vaadittavaa syvyyttä kaikkiin repliikkeihin, mutta ne kohtakset, jossa hän toimii, hän todella toimii. Yksikin kohtaus tanssilattialla on aistillista ja värikästä, upeasti näyteltyä ja moniin kohtauksiin hän saa juuri oikean tasapainon ja harmonian. Ehdottomasti taidokas näyttelijä.
     David O. Russell siis antaa näyttelijöilleen kaikki mahdollisuudet onnistua ja minusta tuntuu, että ne mahdollisuudet käytää kaikkein parhaiten juuri sivuosat. Jennifer Lawrence. Häntä ja hänen roolisuoritustaan, New Jerseyn aksentteineen voisi kehua loputtomiin. Russell ja Lawrence ovat ehdottomasti tämä vuosisadan parhaita kumppaneita elokuvien saralla. Lawrence on aito, hän liikkuu vuorosanasta toiseen, luoden yhteinäisyyttä ja uskottavuutta. Silti hän saa leikittyä dramaattisuuden ja teatraalisuuden kanssa juuri oikein. Hän hallitsee jokaista kohtausta, jossa hän on. Lawrence varastaa huomion. Hän tuo hahmoonsa niin paljon ihmisyyttä, mikä on vaikeaa tuoda tasapainottamaan niin värikästä hahmoa, mutta hän luo täydellisen kokonaisuuden. Uskomme jokaisen sanan, uskomme tämän hahmon. Lawrence on täyttä kultaa. Hän elää hahmossa ja katoaa sen taakse. En tiedä miten ylistää roolisuoritusta tarpeeksi. Hänen kiistattoman hyvistä näyttelijänlahjoista puhuu puolestaan legendaarinen kohtaus, jossa hän laulaa ja tanssii kappaleen Live and Let Die. Myös kohtaus, jossa näemme hänet ensimmäisen kerran kotinsa ulkopuolla, hän astuu ravintolaan sisään, kamera seuraa häntä ja katsoja ei näe muuta kuin hänet. Hän valaisee valkokankaan.

"Jeremy Renner on myöskin tulessa."

      Myös Bradley Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä. Hän on aina uusi ihminen valkokankaalla ja hallitsee näyttelemisen. Hän omistaa näyttelemisen. Hän saa hahmoihinsa kaivattua maanläheisyyttä, mutta kuitenkin tekee niistä viihdyttäviä. Uskottavuus, on sana, joka kuvaa hänen näyttelemistään. Hän itse ymmärtää hahmon ja osaa näyttää sen. Vaikuttavaa. Huomionkipeänä ja aikuistumattomana FBI-agenttina hän vakuuttaa. Jeremy Renner on myöskin tulessa. Hän on hyvä näyttelijä ja todistaa kykynsä vielä paremmin. Ainoa, minkä olisin ehkä jättänyt pois elokuvasta on Roberts DeNiron kameo. Se on niin kliseinen jo, ei katsoja näe mitään muuta kuin DeNiron, eikä hänkään kyllä juuri tee mitään vakuuttaakseen katsojaa. Elokuva olisi saattanut jopa toimia paremmin, jos hänen hahmonsa olisi säilynyt enemmän mysteerinä.
     Joka tapauksessa ei elokuvasta paljon valitettavaa löydy. Lukuisat ikimuistoiset kohtaukset ja legendaariset hahmot ovat huipputasoa ja David O. Russell jättää katsojan vain haluamaan lisää.


TV Thurday #27: Paras tunnari?

Ensinnäkin pahoittelut totaalisesta myöhästymisestä, ylläpitäjämme on lahopää.Tällä kertaa kysellään parhaan tv-sarjatunnarin perään...

Ensinnäkin, todella hyvä haaste! Ensimmäisenä mieleen tuli sarjan Siskoni on noita - upea intro! Ja se onkin vastaukseni, mutta lisään tähän alle vielä myös OC:n tunnarin, sillä se on niin koskettava ja siitä tulee ikävä sarjaa...=(

OC:n tunnari on tietysti paras! Nostalgisuuden määrä, joka
sitä kuunnellessa syntyy on liikaa!


The Mexican (The Mexican)

"Hollywoodia parhaimmillaan!" Tälläinen amerikkalaisen elokuvateollisuuden "star vehicle" ei sovi kaikille, etenkään kaikkein kyynisimmille katsojille, mutta ne, jotka Hollywoodin pauloihin ovat punoutuneet, pitänevät elokuvaa erittäinkin sympaattisena.

Hollywoodin suurimmat tähdet Oscar-voittaja Julia Roberts ja Oscar-voittaja Brad Pitt ovat pariskunta, joka on avieron partaalla. Pittin hahmo Jerry Walbach on velkaa paikalliselle gangsterille ja hänen vaimonsa Robertsin Samantha on kyllästynyt miehensä kömpelyyteen. Jerry joutuu vielä kerran tekemään palveluksen "pomolleen" ja hakemaan Meksikosta vanhan aseen. Samaan aikaan Samantha siepataan James Gandolfinin esittämän Leroyn toimesta. Paljastuu, että aseen haluaisi joku muukin.
   Julia Roberts, James Gandolfini ja Brad Pitt eivät juuri näyttele The Mexicanissa, he käyttävät jotain järeämpää asetta, nimittäin tähden karismaansa. Joillekin se on juuri, mitä he elokuvasta hakevat, toiset odottavat enemmän. Kuitenkin yhdessä he onnistuvat nostamaan elokuvan yhtä tasoa ylemmäs, mitä se olisi ilman heitä, erityityisesti Roberts ammontaa säteilevää auraansa rooliinsa. Joku voi tietenkin väitellä, että onko yksi taso ylemmäs surkeaa tasoa, niin suuri parannus, joka tapauskessa, The Mexican käy vallan hyvin popcorn-viihteestä ja kukaan ei varmasti arvaa loppuratkaisua.
     Ohjaaja Gore Verbinskin omalaatuinen tyyli ja nimenomaan huumori paistaa myös läpi. Elokuva on tehty taidolla, mutta kun on kyseessä näin huono juoni ja pinnallinen aihe, tarvitaan kaikki aseet käyttöön ja silloin Verbinskin huumorista on jotain hyötyä. Kuitenkaan paraskaan ohjaaja ei varmastikaan pystyisi pelastamaan elokuvaa itseltään. Hahmot ovat köyhän koomisia ilman Verbinskin puhallusta niihin ja mikään osa elokuvasta ei juuri sujuvasti pyöri. En missään nimessä suosittele elokuvaa sellaiselle, joka jo valmiiksi on Hollywoodiin kyllästymässä. Minusta kuitenkin tuntuu, että suurin osa ihmisistä vain rakastaa katsella Bradia ja Juliaa yhdessä valkokankaalla, vaikka he eivät liian monta minuuttia elokuvasta yhdessä vietäkään.
     Omalla laillaan elokuva muistuttaa todella paljon vuoden 2013 elokuvaa 2 Guns, jonka pääosissa on Denzel Washington ja Mark Wahlberg. Molemmat tapahtuvat Meksikossa, molemmat toimintaelokuvia, molemmissa samanlainen tunnelma, huumori ja yhtä paikallaan junnaava juoni. Tietenkin elokuvan myös tunnistaa Verbinskin elokuvaksi ja myös muun muassa animaatioelokuva Rango muistuttaa tätä elokuvaa. Jos siis joku ihailee 2 Gunsia, Rangoa, Verbinskia, Robertsia ja Pittiä silloin suosittelen katsomaan The Mexicanin, mutta suoraan sanottuna, omaan makuun liian Hollywood, vaikka Hollywoodia rakastankin, puhukoon se sitten elokuvaa vastaan tai sen puolesta, en tiedä. Jos joku hyvä puoli vielä pitäisi keksiä on se se, että elokuva ei ota itseään liian vakavasti...


Saving Mr. Banks (Saving Mr. Banks)

Elokuva kuin vuoden 2011 Piiat, tarina vain eri. Joillekin se iskee, toiset haluavat edes sen  vaikuttavan.

John Lee Hancock on upean vuoden 2009 Elämä pelissä-elokuvan ohjaaja. Miksi nämä elokuvat ovat siis, minun mielestäni paremmuusasteikolla aivan eri tasoilla? Siinä, missä Elämä pelissä kosketti, antoi voimaa, ja syvää draamaa, Saving Mr. Banks jättää kylmäksi. Emma Thompson on elokuvan pääosassa esittäen Maija Poppasen kirjalijaa P.L. Traversia, joka joutuu myymään kirjansa elokuvaoikeudet Walt Disneylle (Tom Hanks), koska on talousvaikeuksissa ja ei pysty maksamaan taloaan. Hän kuitenkin haluaa luovan päätäntävallan elokuvaan ja siitä alkaa synkkä kamppailu elokuvantekijöiden ja Traversin välillä. He haluaisivat tästä iloisen musikaalin, kun taas kirjailijalla itse on panoksena hänen oma tarinansa.
       Minulla oli kovat odotukset tämän elokuvan suhteen. Juuri edellä mainitun ohjaajan vuoksi, mutta myös, koska yleensä pidän tälläisistä keyvistä Hollywoodin taustakuvio-elokuvista kuten vuoden 2011 My Week With Marilyn. Pidän Traversin hahmosta. Hänet on hyvin käsikirjoitettu. Mutta siihen sitten jääkin elokuvan positiivisuudet. Edes Emma Thompson ei saa elokuvaan henkeä vaan turvautuu suoraan sanottuna outoihin näyttelijäratkaisuihin, kuten, että tärkeissä kohtauksissa tuo "syvyyttä" elokuvaan katsomalla pitkään ja hartaasti tyhjyyteen. Thompson myös luottaa liikaa hyvin käsikirjoitettuun hahmoon ja hyvin niitä kärkeviä sutkautuksia lateleekin, mutta jättää hahmon siihen. Olin pettynyt.
      En ymmärrä elokuvia, joissa on takaumia. En ole koskaan pitänyt niistä ja en varmaan koskaan tulekaan pitämään niistä, tietenkin on niitä elokuvia, jotka niissä on onnistunut kuten Woody Allenin Blue Jasmine (2013), mutta nämä onnistumiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö. Ja valitettavasti Saving Mr. Banks vahvistaa sääntöä. Takaumat on todella vaikea tehdä onnistuneesti. Ne ovat usein kliseisiä ja teeennäisiä ja jopa turhia. Kuten sanottu elokuvan voimavara on upeasti kirjoitettu Traversin hahmo, mutta sen sijaan, että Hancock keskittyisi tähän, hän päättää viedä katsojat takaumin 1900-luvun alun Australiaan, joka kyllä näyttää todella kuorrutteiselta minun silmääni. Luonnollisesti tekstit kuten "Australia, 1900-luvun alku" ovat takaumissa matkassa mukana, toinen asia, mikä ne minulle vesittää. Sen sijaan, että käsikirjoittaja olisi tuonut syvyyttä elokuvaan, tuomalla Traversin historian mukaan dialogiin, hän on päättänyt luoda, anteeksi nyt taas, mutta kliseiset takaumat, tekemään elokuvasta Hollywood-höhhöä, ja tarkoitan nyt sitä pahassa. Jatkaakseni nyt vielä vähän takaumista valittamisen, myös niissä esiintyvät näyttelijät epäonnistuvat. Nuorta Traversia esittävä Annie Rose Buckley on nimeonmaan lapsinäyttelijä. Hän tarvitsisi enemmän koulutusta, enemmän kaikkea, ja valitettavasti omalta osaltaan vahvistaa sitä sääntöä, että lapsinäyttelijät eivät ole niin hyviä kuin kokeneemmat kollegansa.
     Elokuvassa on hyvääkin. Nimittäin Thompson työskentelee loistavasti yhteen Traversin kuskia esittävän Paul Giamattin kanssa. Heidän yhteiset hetket ovatkin elokuvan parhaimmistoa ja erityisesti kohtaus lento-asemalla, jossa Travers on lähdössä takaisin Englantiin Hollywoodista on upea! Silti en ymmärrä, mistä kaikki kehut Thompsonia, joka on ollut aikaisemmin todella hyvä näyttelijä (niille, jotka haluavat katsoa häneltä hyviä elokuvia, suosittelen Rakkautta vain, Last Chance Harvey ja tietenkin Sense & Sensibility) ja kehut elokuvaa kohtaan, sillä minulle tämä ei ollut enempää kuin se lauantai-iltapäivän kevytdraama elokuvan tv-kanava 25:ltä.

TV Thursday #26: Paras "vanhan ajan" rikossarja?

Aiemmin ollaankin jo kyselty parasta nykyaikaisempaa, 2000-luvulle perustuvaa dekkaria, mutta jos jätämme CSI:t ja Uudet Sherlockit hetkeksi syrjään, mikä nousee suosikkina pinnalle?

En tiedä, onko vastaukseni nyt tylsä, mutta Hercule Poirot on kyllä se, jonka parissa minä olen viettänyt aikaani ja nimenomaan David Suchetin tulkinta legendaarisesta hahmosta on itsekin legendaarinen.
Ja sarjan tunnus on nyt näin sarjan loputtua todella nostalginen...


--Sidenote: lisäsin tähän vielä tämän videon näyttelijästä Poirotin takaa eli siis aiemmin mainitusta David Suchet'sta, uskoisin, että tämä video demonstroi, kuinka paljon taitoa hänellä oikein onkaan.

TV Thursday #25: Paras vieraampikielinen sarja?

TV Torstai-haasteblogin 25. haaste.

Jaa-a. Itse olen niin tykästynyt kaikkeen englannin-kieliseen elokuva ja tv-matskuun kuin myös kirjallisuuteen eli koko kulttuuriin. En sano, ettenkö kuitenkaan olisi nähnyt "vieraampikielisiä" tv-sarjoja.
Muutamia niitä on mm.

1) no tietysti Serranon perhe

2)olen myös katsonut saksankielistä saippuaoopperaa, Lemmen viemää, mutta siihen kyllästyin, se sarja ei etene niin minnekään!

3)Venezuelalainen telenovela Mi Gorda Bella

No siinä taitaakin olla kaikki. Kolme. Ööö... Osittain sitä taitaa selittää se, että englanninkielisiin maihin, erityisesti Amerikkaan on keskittynyt kaikki osaaminen. Katsoisin kyllä enemmänkin Mi Gorda Bella-sarjan tyyppisiä sarjoja, mutta 1) ei ole vastaavanlaisia hyviä 2) Suomeen ei niitä lähetetä 3) voisi tietenkin netistä katsoa, mutta toisin kuin englanninkielisiä sarjoja sieltä katsottaessa, tarvitsisi niihin tekstitykset. Eli vieraampikielisien sarjojen kanssa olemme ehkä kaikki täysin Suomen televisio päättäjien armoilla.

Perhe - August: Osage County (August: Osage County)

Syvä draama ja musta komedia vastuusta. Sijoittuen Yhdysvaltojen sydänmaille ja sieltä vaikutuksensa hakeva tarina on täynnä katkeruutta ja elämän rankkuutta.



Perustuen Tracy Lettsin Pulitzer-palkittuun näytelmään, August: Osage County keräsi ilmestyttyään paljon kehuja vahvoista roolisuorituksista. Niiden johdolla tarina kulkeekin. Violet Weston (Meryl Streep) ja Beverly Weston (Sam Shepard) ovat vanha aviopari Alabaman osavaltiossa, Violetilla on suusyöpä ja lääkeriippuvuus, Beverly on aikoinaan menestynyt runoilija ja hänellä on alkoholiriippuvuus. Heidän kolmesta tyttärestään vain yksi, Ivy (Julianne Nicholson), on jäänyt kotiseudulleen vanhempiensa turvaksi. Barbara (Julia Roberts) kamppailee pitääkseen omaa perhettään, tytärtään Jeania (Abigail Breslin) ja aviomiestään Billia (Ewan McGregor) koossa. Karen (Juliette Lewis) on haaveillut paremmasta elämänlaadusta ja unelmiensa miehestä kauan ja ei halua myöntääkään, mitä on ollut valmis tekemään niiden puolesta. Kun Beverly tappaa itsensä, perhe kokoontuu, Violetin siskoa, Mattie Faeta ja hänen perhettään Charlesia (Chris Cooper) ja "Little Charlesia" (Benedict Cumberbatch) myöten yhteen. En ole nähnyt näytelmää, johon tämä sukukokoontuminen perustuu, mutta minusta elokuva ei voi olla piruakaan huonompi alkuperäiseen verrattuna [ellei jopa parempi, mutta sitten kysymys johtaakin jo siihen, että kumpi on parempi elokuva vai teatteri yleensäkään? (kröhöm..elokuva!)] Rakastuin tähän. Vaikka alunperin näytelmä, on siihen saatu niin hienoja elokuvallisia elementtejä ja syvää paloa aihetta kohtaan, että en voinut olla vaikuttumatta. Julia Robertsin ja Meryl Streepin Oscar-ehdokkuudet ovat todella ansaittuja ja sen lisäksi olisin toivonut myös muille näyttelijöille enemmän kiitosta kuin koko elokuvallekin.

"Ja elokuvan ruokailupöytä-kohtaus on yksi hienoimpia koko elokuvahistoriassa."

      En ole täysin hulluna elokuvan country-maailmaan tai jatkuvaan kuumaan säähän viittamiseen, mutta siinä ovat ne kaksi ainoata virhettä, jos niitä edes siksi voi kutsua. Ajassa, jolloin mikään ei riitä ja aina vaaditaan sensaatiomaisempaa elämää, August: Osage County on täydellinen. Jos vertaan sitä sellaisiin teoksiin, kuten Lars Von Trierin Melancholia tai Terrence Malickin The Tree of Life, en voi olla kallistumatta August: Osage Countyn puoleen. Draama, jossa mennään pinnan alapuolelle, mutta niin, että katsoja pääsee mukaan. Minulle tarina on vastuusta. Se on vahvuudesta ja eteenpäin jatkamisesta. Itsensä kokoamisesta ja selviytymisestä, kunkin omasta tunteesta elämää kohtaan. Ohjaaja John Wells kuvaa tämän kauniisti etelän raskasta maisemaa vasten ja kokonaisuutena on liikuttava kokonaisuus, josta välittää. Elokuvan tärkein ominaisuus on loppujen lopuksi sen vuorovaikutus katsojan kanssa. Sekä erittäin raaka huumori, että pinnalla makaavat jännitteet hahmojen välillä ovat Tracy Lettsin käsikirjoituksen sydän ja jos ei muuta, niin tämä mestariteos käsikirjoitusta on - näyttelijät, ohjaus, mikään osa kokonaisuutta ei tee muuta kuin kunniaa sille.
     "Dysfunctional" eli "toimimaton" on sana, jota olen kuullut käytettävän Westonin perheestä enemmän kuin mitään muuta sanaa. En kuitenkaan usko, että se on koko totuus. Letts kuitenkin antaa kaikille teoille, hahmoille, hetkille motiivit, juoniarkki toimii ja se on upea. Olen täysin sen lumoissa. Meryl Streep ei ole mailiakaan vajaa täydellisestä näyttelijästä. Hänen Violet Weston on täydellisen dramaattisen roolisuorituksen ruumillistuma. Piste. Julia Roberts on täysin Streepin veroinen ja onnistuu valottamaan yleisölle niin paljon taitoa ja niin paljon energiaa ja täysin uuden hahmon, jota emme ole häneltä vielä nähneet. Roberts oikeastaan punoo elokuvan yhteen, henkeä salpaavalla työllään. Hän yhtenäistää hahmon täydellisesti, välttää jokaikisen kliseen ja tekee roolisuorituksesta puhtaan. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta Roberts on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvanäyttelijöitä. Nimenomaan elokuvanäyttelijöitä, sillä se silkka määrä tunnetta, jota hän on kykenevä tulkitsemaan kasvoillaan on tajunnanräjäyttävää. Jokainen repliikki kuuluu hänen sanottavakseen ja en näe hänen roolissaan ketään muuta. En tiedä voisinko suurempaa kohteliaisuutta roolisuoritukselle antaa. Laatua. Laatua. Siksi olen erityisen vakuuttunut Robertsin ja kaikkien muidenkin näyttelijöiden työstä, sillä käsikirjoitus on niin puhdas, että se jättää niin paljon näyttelijöille, heidän tulee osata kuvata hahmojen sisin ilman vuorosanoja, ja Roberts todella pyörittelee sitä kysymystä roolisuorituksellaan, että tuleeko hänen Barbara Westoninsta hänen äitinsä kaltainen, vai löytääkö hän vastuun ja voiman omaan elämäänsä? Myös Julianne Nicholson on erittäin liikuttava ja olen ihmeissäni, miksi hän ei ole Robertsin ja Streepin rinnalla ehdokkaana Oscar-gaalassa. Hänen eleganssi ja ryhti ovat todella vaikuttavat ja saavat katsojan hänen puolelleen. Koko loppukaarti on täysin myös vireessä, Juliette Lewis onnistuu vetämään roolisuorituksensa todella syvälliseksikin ja Margo Martindale ei ole yhtään sen huonompi. Yhdessä he onnistuvat tekemään täydellisyyttä. Ewan McGregor tulkitsee uskottavasti omaa hahmoaan ja pistää katsojan pohtimaan hänen suhdettaan niin entiseen vaimoonsa, Robertsin Barbaraan kuin tämän äitiin, Streepin Violetiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että kun ohjaaja ja käsikirjoitus kulkevat näyttelijöiden ehdolla, ei lopputuloksena voi olla muuta. Tässä laatuesimerkki siitä. Ja elokuvan ruokailupöytä-kohtaus on yksi hienoimpia koko elokuvahistoriassa.








...=)

LinkWithin