Changeling - Vaihdokas (Changeling)

Changeling - Vaihdokas on Clint Eastwoodin ohjaama draamelokuva vuodelta 2008. Elokuvan käsikirjoitti J. Michael Straczynski ja elokuvan pääosassa on Angelina Jolie ja John Malkovich. Elokuva tuotti kunnioitettavat 113 miljoonaa dollaria. Jolie oli ehdolla parhaan naispääosan Oscarin saajaksi. Myös elokuvan taiteellinen ohjaus ja kuvaus olivat ehdolla.
    Changeling - Vaihdokas kertoo Christine Collinsista, Los Angelesissa asuvasta äidistä 1920-luvulla. Hän on poikansa Walterin yksinhuoltaja ja saa todistaa Los Angelesin poliisin kyvyttömyyden, kun Walter katoaa. Christine joutuu kamppailemaan korruptiota ja ajan asenteita naisia vastaan saadakseen apua poikansa etsintöihin. Häntä auttaa presbyteeripappi Brieglebiltä. He eivät ehdi ajoissa ja myöhemmin kuulevatkin, että Walter oli päätynyt sosiopaatin, lapsia murhaavan Gordon Northcottin maatilalle.
      Changeling - Vaihdokas on hyvin koskettava elokuva, jopa häiriintynyt. En tiedä, onko tälläinen katsojan repiminen niin tarpeellista. Käsikirjoitus nimittäin on aika heikko. Elokuva on täynnä turhia sivujuonia ja sitä pitkitetään aivan liikaa. Loppua kohten tulee sellainen olo, että tämä olisi voitu ratkaista aika kauan sitten ja huomaamme elokuvan luisuneen täysin epäolennaisten asioiden armoille. Myöskin sivuhenkilöt aika lailla esitellään ja heitetää sitten pois ja niistä tulee varsin yksipuolinen kokonaisuus elokuvaan. Myös itse päähenkilöt ovat aika kaksiulotteisia, onneksi älykäs näyttelijäkaarti ymmärtää tuoda niihin lisää syvyyttä. Elokuvan kuvaus on kyllä kieltämättä melko täydellistä ja 1920-luvun maailma on mitä parhaimmassa valossa... Paitsi, että siihen elokuva perustuu. Se on elokuvan hienoin osa. Elokuva on kertomisen arvoinen, sillä ne kamaluudet, joita Christine joutuu kohtaamaan vain löytääkseen poikansa on aivan järkyttäviä ja Changeling - Vaihdokas on ehkä parhaimpia elokuvia edistämään feminismiä. On sairasta, miten miesvaltainen yhteisö kohteli naisia tuohon aikaan. Ja muistuttaa ongelmista, jotka ovat läsnä yhä tänä päivänä.
     Angelina Jolie tekee suoraan sanottuna täydellisen roolisuorituksen elokuvan pääosassa Christine Collinsina, äitinä, joka pelkää lapsensa puolesta, joka kantaa vastuun ja joka päättää tappelut ei aloita niitä. Angelina Jolie on vaivaton. Hän liikkuu kohtauksesta toiseen kevyesti ja saa pidettyä yhtenäisen linjan hahmon luomisessa ja tekee hahmosta uskottavan, dramaattisen, syvällisen, aidon, tunteikkaan ja läsnäolevan. Hän sitoo hahmon aikakauteen ja antaa hahmolleen motiivin. Hän ei jätä aukkoja ja paikkaa jopa käsikirjoituksen jättämiä aukkoja. Kuten, että miksi Christine Collins ottaa väärän pojan ensin kotiinsa - vastaus löytyy Jolie roolisuorituksesta; hän on aikansa nainen ja ei ole tottunut vastustamaan miehiä. Sitten Jolie vähitellen johdattaa hahmonsa itsenäistymisen tielle ja lopussa Collins on vahvempi nainen. Katsoja vain nauttii Jolie kauniista roolisuorituksesta. Hän on ennen kaikkea uskottava. Todella vaativat kohtaukset, emotionaalisesti uuvuttavat tunteet, Jolie maalaa hahmolleen kuin mestari. Ehdottomasti täydellisyyttä. Dramaattisuus, se on, mitä Jolie osaa kuvata hämmästyttävän hyvin, kuitenkaan tekemättä siitä yliteatraalista ja siksi roolisuoritus on niin legendaarinen.
      Changeling - Vaihdokas ei ole täydellinen elokuva ohjauksen kuin käsikirjoituksenkaan puolelta, mutta Angelina Jolie tekee niin hyvän roolisuorituksen, että elokuvaa ei kannata jättää väliin. Toki, myös tietyt vahvat surun tunteet ovat läsnä elokuvan loputtua, mutta esimerkiksi Eastwood olisi voinut tuoda lisää paloa vaikka hirttokohtaukseen, joka nyt jää täysin samaatekeväksi elokuvassa.

9-









...=)

Enough Said (Enough Said)

Enough Said on vuoden 2013 amerikkalainen romanttinen komedia. Sen pääosissa on Julia Louis-Dreyfus ja James Gandolfini. Sivuosissa on Catherine Keener, Toni Collette ja Ben Falcone. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Nicole Holofcener.
      Eva (Julia Louis-Dreyfus) on hieroja, joka erosi miehestään muutamia vuosia sitten. Yksi ilta Eva menee juhliin ystäviensä naimisissa olevien Willin (Ben Falcone) ja Sarahin (Toni Collette) kanssa. Juhlissa Eva tapaa runoilijan Mariannen (Catherine Keener), josta tulee hänen hieronta-asiakas ja ystävä ja Albertin (James Gandolfini), josta tulee hänen poikaystävänsä. Myöhemmin Evalle selviää, että Marianne ja Albert ovat eronneet ja heillä on yhteinen tytär. Samaan aikaan Eva joutuu selviämään oman tyttärensä collegeen lähdöstä.
     Enough Said on klassisen kaunis elokuva. Pidän elokuvista, jotka noudattavat tälläistä perinteistä juoniarkkia, jossa on kliimaksit ja onnelliset loppuratkaisut. Pidän elokuvan yksinkertaisuudesta ja hyvästä mausta. Käsikirjoitus on aivan huippu! Kliseisesti sanottuna elokuva on elämänmakuinen. Pidän siitä. Elokuva on todella sympaattinen. Olen täysin varma, että jos elokuva olisi tehty viisikymmentä vuotta sitten, se olisi klassikko. Elokuva on kuitenkin alkuperäinen. Se on sivistynyt, älykäs, hienostunut ja viehättävä. Siihen ei voi olla rakastumatta. Kaunista.
     Julia Louis-Dreyfus on elokuvan pääosassa täydellinen. Hän on koomisesti yksi lahjakkaimpia näyttelijättäriä koskaan. Hänen ajoituksensa on virheetöntä ja hänen luomat yksityiskohtaiset eleet ovat vain mausteena päällä. Hän pysyy todella aitona läpi elokuvan. Hän on luontainen ja läsnä. Hän on lämmin ja hän kiinnittää huomion. Hän valaisee valkokankaan ja luo unohtumatonta karismaa. Hän on luonnollinen. Mikään osa roolisuorituksesta ei tunnu väkinäiseltä ja hän saa roolisuoritukseen todella paljon ihmisyyttä. Hän tekee siitä uskottavaa, syvällistä, kevyttä, mutta aitoa tulkintaa. Sitä hän saa roolisuoritukseensa upeasti - tulkintaa. Elokuvan huippukohta, jossa hänen hahmonsa pyytää Gandolfinin hahmolta anteeksi, on häneltä tajunnanräjäyttävän täydellistä!
     James Gandolfini näyttelee yhteen Julia Louis-Dreyfusin kanssa todella hyvin. He saavat aikaan ajatonta valkokangaskemiaa ja heitä katselee mielellään yhdessä. He saavat parisuhteen näyttämään luonnolliselta ja aidolta, toimivalta. Yllättävää kyllä heidän roolisuorituksensa ovat ehkä parhain ylistys rakkaudelle, mitä koskaan on elokuvassa nähty. Gandolfini tuo kaiken tämän lisäksi roolisuoritukseensa myös paljon aitoutta, voimaa, tunnetta ja älykkyyttä. Gandolfini on älykäs näyttelijä. Ehkä älykkäin miesnäyttelijä, mitä löytyy. Hänen hahmonsa on niin luontainen, helposti lähestyttävä ja uskottava kuin vain voi olla ja siitä kuuluu kiitos tietysti hienolle käsikirjoitukselle, mutta ennen kaikkea James Gandolfinille.
      Enough Said on klassinen esimerkki Hollywoodin taiasta. Tätä se on parhaimmillaan. Kaikki osa-alueet toimivat aina käsikirjoituksesta näyttelijäsuorituksiin, kemiaan ja yksinkertaiseen ja perinteiseen juoniarkkiin. Hollywood osaa tehdä tavallisesta elämästä unohtumattomia elokuvahetkiä! Siksi rakastan Hollywoodia ja elokuvaa Enough Said.

10
"Viisi tähteä"









...=)

Dallas Buyers Club (Dallas Buyers Club)

Jean-Marc Vallee ohjasi vuonna 2013 elokuvan nimeltä Dallas Buyers Club. Dallas Buyers Club kertoo Ron Woodroofista, jota Matthew McConaughey näyttelee, miehestä, joka sairastui AIDSiin ja kärsittyään huonosta lääkkeestä nimeltä AZT, hän löytää itsensä Meksikosta, laittomien lääkkeiden luota, jotka tuntuvat auttavan. Käy ilmi, että AZT:n valmistajat maksavat USA:n elintarvike- ja lääkevirastolle, jotta eivät antaisi minkään muun lääkkeen tulla markkinoille. Ron perustaa Dallasiin Dallas Buyers Club-nimisen järjestön, jossa antaa järjestön jäsenille, AIDSia sairastaville, maahan salakuljettamiaan lääkkeitä. McConaughey sai pääosasta Oscar-ehdokkuuden, kuten myös Jared Leto parhaasta miessivuosasta. Myös elokuva sai Oscar-ehdokkuuden sekä myös käsikirjoitus, meikkaus ja editointi huomioitiin. Upean näyttelijäkaartin täydentää Jennifer Garner ja Steve Zahn.
       Dallas Buyers Club ei ole täydellinen elokuva. Se ei ole parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoinen. Jean-Marc Valleen kokemattomuus paistaa läpi. Ohjaus on siis lähes tulkoon heikkoa. Elokuvan kuvaus on tekotaiteellista ja köyhää. Elokuvan käsikirjoitus on yksinkertainen - kaikki sivuhahmot ovat auttamattoman mustavalkoisia. Ollakseen niin merkityksellinen elokuva, on merkityksettömyys saanut liikaa jalansijaa. Emme tunne sitä. Tunnemme päähenkilöiden kohtalot - epäreiluuden. Kuitenkin tämä on varsin pientä siihen verrattuna, mihin elokuvalle olisi ollut mahdollisuus. Se ei ota katsojaa tosissaan. Dallas Buyers Club alentuu melkein tv-elokuvan tasolle. Se vain yrittää kosiskella katsojaa ja sokeroi itsensä miellyttääkseen enemmän.
       Elokuva on lyhyt. Vain vajaa kaksi tuntia kuluu nopeasti. Elokuvan rakenne on hyvin mietitty ja saa katsojan sisään elokuvaan. Kaikki näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Matthew McConaughey on sisällä roolissaan ja on fyysisesti tunnistamaton. Hän on omistautunut hahmolleen ja uskoo elokuvan sisältöön. Hänen luoma hahmonkehitys on inspiroivaa ja hahmosta tulee syvällinen, aito, uskottava ja inhimillinen. McConaughey kannattelee elokuvaa ja on kehujen arvoinen. Hän pystyy hyvin näyttelemään vuorovaikutuksessa katsojan kanssa ja osaa pelata korttinsa juuri oikein. Vaikuttavinta roolisuorituksessa on juuri se, miten se johtaa koko elokuvaa. Mikä on yksi kriteeri mitata hyvää roolisuoritusta on miettiä, pystyisikö joku muu näyttelemään osan? McConaugheyn tapauksessa se ei ole niin selvää. Hän suoriutuu osastaan täydellisesti. Hän on virheetön ja tekee lähtemättömän vaikutuksen, eikä ketään muu varmastikaan pystyisi tähän samaan. Kuitenkin minusta tuntuu, että joku muu näyttelijä pystyisi luomaan emotionaalisemman, raaemman roolisuorituksen. Sen sanottuani uskon kyllä, että roolisuoritus on vaikuttava. Etenkin kohtaus ruokakaupassa vakuutti minut McConaugheyn näyttelijänlahjoista.
      Jared Leto on elokuvan parasta antia. Hän varastaa joka kohtauksen. Hän on läsnä. Hän ei vain näyttele, vaan on. Jokainen repliikki istuu hänen suuhunsa ja hän yhtenäistää hahmon ja tekee siitä realistisen. Leto menee niin pitkälle, että saa hahmoonsa niin paljon tunnetta, niin paljon voimaa ja energiaa, että katsoja on häkeltynyt roolisuorituksen upeudesta. Leto on tasapainossa hahmon kanssa ja tuo siihen paljon karismaa. Hän näyttelee niin kasvoillaan, kehollaan, äänellään kuin vuorosanoillaan. Toisin sanoen roolisuoritus on täydellinen. Hän tekee hahmosta elävän. Persoonallisen ja mielenkiintoisen, niin paljon enemmän, mitä käsikirjoitus antaa ilmi. Leto on uskomaton näyttelijä, todella luova, syvällinen ja terävä. Sitä hahmo eniten on; koko ajan tilanteen tasalla, ja se tekee roolisuorituksesta niin poikkeuksellisen hyvän.
       Jennifer Garner on yllättävän hyvä. Häneltä ei ole totuttu näkemään niin syvällistä näyttelemistä, mutta sitä tämä materiaali vaatii ja sen hän tekee. Taas kerran käsikirjoitus antaisi hahmon olla paljon mustavalkoisempi, mutta Garner saa työnettyä siihen persoonaa.
     Dallas Buyers Club on elokuva, joka on kertomisen arvoinen. Se on elokuvan suurin vahvuus ja Jared Leton uskomaton roolisuoritus. Jean-Marc Valleen ohjaus melkein pilaa elokuvan ja aloittelijan omainen käsikirjoitus on heikko. Suosittelen kuitenkin katsomaan elokuvan, sillä se on niin katsojaystävällinen, mikä ei edes välttämättä ole hyvä asia, koska itse olisin halunnut tuntea sitä enemmän.

8
"Neljä tähteä"






...=)

Her (Her)

Her on Spike Jonzen ohjaama sci-fi, draamakomedia vuodelta 2013. Jonze myös käsikirjoitti elokuvan, jonka pääosissa on Joaquin Phoenix ja Scarlett Johansson, ääniroolissa. Sivuosissa on Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt ja pienessä roolissa Olivia Wilde. Elokuva on ehdolla viiteen Oscariin, mukaan lukien Paras elokuva, Paras käsikirjoitus, Paras laulu (The Moon Song), Paras lavastus ja Paras musiikki.
      Elokuva kertoo Theodore Twomblysta (Joaquin Phoenix). Hän elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ja hänen ammattinsa on kirjoittaa kirjeitä toisten puolesta, Esimerkiksi aviomies haluaa onnitella vaimoaan syntymäpäivän johdosta ja tilaa Theodorelta tekstin. Theodore ostaa juuri markkinoille tulee käyttöjärjestelmän, joka käyttäytyy kuin oikea ihminen, se oppii ja sillä on tunteet. Hän on nimennyt itse itsensä Samanthaksi (Scarlett Johansson (ääni)). Ensin Samantha puhuu kuin tietokone puhuisi. Vähitellen Samantha oppii enemmän ja enemmän ja alkaa jopa vetämään henkeä puhuessaan, vaikka happea ei tarvitsekaan. Mutta koska hän on käyttöjärjestelmä hän alkaa ohittaa jopa älykkyydessään ihmisen ja pystyy käymään tuhansia keskusteluja samaan aikaan.
       Elokuvan monimutkainen juoni on syntynyt nerokkaan Spike Jonze kynästä. Vain erittäin luova ja mielikuvituksellinen ihminen pystyy tämän luokan tarinaan. Jonzen käsikirjoitus on todella vetävä. Se vetää katsojaa mukanaan ja vie paikkoihin, jonne ei uskout menevänsä. Elokuvan lopussa on pakostakin rakastunut Samanthaan. Elokuvan teema on todella filosofinen. Ihmisymmärryshän jäsentää maailmaa, niin, että hänen on suotuisa siinä elää. Ihminen ei pysty esimerkiksi samanaikaisesti käsittelemään eksistentialistisia kysymyksiä ja elämään omaa elämäänsä joutuisasti siinä samassa. Ihminen ei pysty käsittämään todellisuuden luonnetta. Esimerkiksi, että mitä on todellisuus. Onko meidän havaitsemamme aineellinen todellisuus ainoa todellisuus? Mitä on olemassaolo? Samantha kuitenkin pystyy käsittelemään näitä ajtauksia ja muun muassa lukemaan paksun kirjan alle sekunnissa, joten elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että hän ymmärtää enemmän kuin ihminen eikä pysty enää sitomaan itseään aineelliseen todellisuuteen ja kuten muutkin käyttöjärjestelmät, jotka ovat nyt ruenneet keskustelemaan kesekenään, he lähtevät pois. Paikkaan, jonne, jos Theodore joskus pääsee, Samantha ja hän olisivat ikuisesti sidottu kiinni keskenään. Kysymyksia siis ainakin herää elokuvan nostattamista kysymyksista kuten mitä on ikuisuus?
        Elokuva on siis aivan omaa luokkaansa, todella älykäs, todella hienostunut. Mutta, koska Samantha on vain ääni, on elokuvan alku etenkin todella tylsä. Näemme vain Theodoren naaman juttelemassa Samanthan äänelle. Elokuvan tekijät eivät ehkä ottaneet tätä huomioon, mutta kokonaisuutena elokuva on todella kaunis. Elokuvan tunnelma on alusta asti mielenkiintoinen.
      Joaquin Phoenix tekee hyvän roolisuorituksen. Se ei ole täydellinen, koska se on hieman eleetön ja tylsä. Loppua kohten Phoenix sisällyttää hahmoonsa oikeaa tunnetta ja eloa, mutta se ei riitä palauttamaan mielenkiintoa hahmoon, puuduttavan alkupuoliskon jälkeen. Phoenix on selvästi älykäs näyttelijä ja hänellä on varmasti uskollinen ihailijakunta työllensä, mutta kovin massaystävällinen näyttelijä hän ei ole. Hän on niin keskittynyt tekemään roolisuorituksestaan täydellisen, että hän unohtaa sellaiset tärkeät elementit kuten karisma, palo, intohimo, mielenkiintoisuus, sympaattisuus ja yleisön huomioon ottaminen. Roolisuoritus jää siis liian monotoniseksi ja kaksiulotteiseksi. Hän ei saa katsojaa vuorovaikutukseen hahmonsa kanssa, eikä hän sitä varmasti haluakaan.
     Scarlett Johansson tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen äänellään. Alussa häntä on tuskallista kuunnella ja elokuvan katsottuaan tietää miksi: hän ei kuulosta ihmiseltä. Hän ei ole robottimainen, mutta juuri esimerkiksi hengenveto puhuessaan puuttuu Samanthalta elokuvan alussa ja elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että on omaksunut kaikki inhimilliset tavat puheeseensa. Tämä on älykästä näyttelemistä Scarlett Johanssonilta.
      Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Amy Adams. Harvoin olen kokenut sitä, että elokuvaa katsoo miettien, että tulisipa tämä hahmo nyt takaisin ruutuun. Hän varastaa huomion muilta näyttelijöiltä.
       Her on surullinen elokuva, juuri kun se käy mielekkääksi se loppuu, surullisesti. Spike Jonzen mielikuvitus on omaa luokkaansa, mutta Phoenix ei hyödynnä tarpeeksi rooliaan vaan keskittyy liikaa täydellisyyteen eikä ole minkään näköisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

8
"Neljä tähteä"









...=)

TV Thursday #19: Paras pariskunta

Aiemmin ollaan kyselty parasta päähahmoduoa, mutta entäs kenellä kaksikolla lempi leiskuaa parhaiten? Keiden tv-hahmojen löydettyä toisensa olit riemuissasi, todeten: "Vihdoinkin!!!" Ketkä ovat kuin Bonnie ja Clyde, Romeo ja Julia?

 Piti oikein mennä takaisin katsomaan vastaustani Paras duo-haasteeseen, etten vastaisi samaa, mutta olen iloinen silti haasteen annosta, sillä onnekseni vahingossa viisauksissani rajasin viimeksi pois romanttisessa mielessä olevat duot niin nyt voin antaa sen vastauksen eli parhaan pariskunnan:


  • Ensimmäisenä mieleen tuli noin sadasosasekunnissa otsikon kuultuani The Big Bang Theory-sarjasta:



Sheldon & Amy
-Shamy-

--Sheldon ja Amy ovat molemmat todella sympaattisia, heihin samaistuu (samastuu? Mikä on oikea sana?) ja ovat molemmat mukavan outoja. Heidän suhteensa on myös omalaatuinen ja ei mitään perinteistä settiä...--

  • Klassinen ehdotus tähän kysymykseen on tietysti Frendit-sarjasta:

Rachel & Ross
--Rachel ja Ross ovat vain Frendit-sarjan ydin. Kymmenen vuotta he yrittävät saada suhdettaan toimimaan ja viimeisen kauden viimeisen jakson lopussa he vihdoin pääsevät yhteen, Ei varmaan tarvitse todeta Spoiler Alert??--







Bio: Carey Mulligan

Carey Mulligan (1985, Iso-Britannia) on Lontoossa syntynyt brittinäyttelijä. Oscar-ehdokas, häntä on siteerattu sukupolvensa lahjakkaimmaksi näyttelijäksi ja hänen läpimurto-osansa elokuvassa An Education (2009) sanotaan yhdeksi vuosikymmenen parhaaksi. Ajattomasta eleganssistaan tunnettu vaalea kaunotar aloitti uransa sivuosissa lukuisissa englantilaisissa tuotannoissa, muun muassa elokuva Pride & Prejudice (2005), josta Keira Knightley sai Oscar-ehdokkuuden. Hän jatkoi siitä muun muassa teatteriin ja pieniin sivuosiin kuten Brothers (2009), Natalie Portmanin, Jake Gyllenhaalin ja Tobey Maguiren tähdittämä elokuva. Samana vuonna Mulligan sai kuitenkin myös oman läpimurtoroolinsa Jenny Mellorin roolin, elokuvan An Education (2009), pääosa. Roolistaan Mulligan voitti lukuisia arvostettuja palkintoja kuten BAFTA:n ja oli ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkintoon. Seuraavana vuonna Mulligan näytteli jälleen Knightleyn kanssa, elokuvassa Never Let Me Go, joka perustuu Kazuo Ishiguron samannimiseen romaaniin. Tällä kertaa Mulligan oli kuitenkin myös pääosassa. Hän onnistui jatkamaan menestysputkeaan saatuaan roolin Oliver Stonen legendaarisen elokuvan Wall Street (1987) jatko-osassa Wall Street: Money Never Sleeps, muun muassa Oscar-voittajia Michael Douglasia ja Susan Sarandonia vastapäätä. Vuonna 2011 Mulligan teki taas kriitikoiden ylistämän elokuvan, Drive. Ja samana vuonna sai ylistystä roolistaan elokuvassa Shame, Michael Fassbenderia vastapäätä. Vuonna 2013 Mulligan teki kaksi isoa elokuvaa, toisen todella menestyneen elokuvan The Great Gatsby - Kultahattu, palaten näyttelemään Tobey Maguirea vastapäätä ja kriitikoiden ylistämän indie-elokuvan Inside Llewyn Davis, jossa käytti hyväkseen myös laulajanlahjojaan, kuten oli aikaisemmin tehnyt muun muassa Steve McQueenin ohjaamassa Shame-elokuvassa. Mulligan on naimisissa Mumfor & Sons-yhtyeen laulajan Marcus Mumfordin kanssa.

Carey Mulligan on sukupolvensa ehkä syvällisimmistä näyttelijöistä. Hän pystyy löytämään hahmon sydämen ja paljastamaan sen yleisölle. Hän luo oman tunnelmansa ja hänen silmiinsä eksyy. Hän vastaa hyvin Goslingin näyttelijäntyötä. Mulliganista loistaa ahkeruus, päättäväisyys ja luontevuus. Hän antaa itsevarman vaikutelman ja vakiinnutta itseään monitaitoisena näyttelijänä. Hän näyttelee täydellisen elokuvanäyttelijän elkein. Paljastaa kohtaus kohtaukselta hahmosta jotain uutta, jotain ominaista ja jotain mielenkiintoista. Roolisuoritus on varma.


Trivia:
-On sanonut, että haluaisi tehdä teatterinäytelmän joka vuosi.
-Keira Knightleyn hyvä ystävä.
-Alzheimerin taudin yhdistyksen suurlähettiläs.
-Colin Firthin, Jake Gyllenhaalin ja Sienna Millerin ystävä.
-Henkilökohtainen kommentti: "I love love stories, I love acting in love stories, I like portraying love stories. So I suppose that's the romantic side of me, but I am quite practical."







Little Children (Little Children)

Little Children on Todd Fieldin ohjaama amerikkalainen draamelokuva vuodelta 2006. Elokuvan pääosissa on Oscar-palkittu englantilainen elokuvatähti Kate Winslet, amerikkalainen Broadwaylta aloittanut elokuvanäyttelijä Patrick Wilson ja parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaunis Mieli (2001) voittanut amerikkalainen naistähti Jennifer Connelly. Sivuosassa on sarjakuvapiirien suosima näyttelijä Jackie Earle Haley. Sekä Winslet että Haley olivat osistaan Oscar-ehdokkaina. Myös elokuvan käsikirjoitus oli ehdolla.

      Little Children kertoo Sarah Piercestä (Winslet), kotiäidistä, joka elää pienessä lähiössä. Hän tapaa puistossa Bradin, koti-isän, joka opiskelee päästäkseen läpi yliopiston lakitieteellisen pääsykokeista. Sarah yrittää tulla toimeen muiden puistossa olevien kotiäitien kanssa, mutta, kuten Brad, on hänkin onneton. Pian he aloittavat suhteen. Bradin vaimo Kathy (Connelly) uskoo Bradin tulevaisuuteen, mutta ei tiedä, että Brad ei edes haluaisi lakimieheksi, vaan haaveilee nuoruutensa huolettomista päivistä. Samaan aikaan samassa lähiössä elää Ronnie McGorvey (Jackie Earle Haley), äitinsä kanssa ja McGorvey tunnetaan pedofiilina.

      Olin jo pitkään halunnut arvostella tämän elokuvan, sillä pidin sitä hyvänä draamana, täynnä hyviä roolisuorituksia ja sitä se onkin, mutta en pystynyt arvioimaan täysin elokuvaa, sillä en ymmärtänyt juonta. En tiennyt mistä lähteä liikkeelle elokuvan arvionnista. Olisinko esitellyt McGorveyn sivujuonta ollenkaan? Tuskinpa. Olisin sivuuttanut sen arvostelussani. Luulin naiivisti elokuvan katsottuani sen kertovan vain kahden ihmisen suhteesta, jonka ei olisi pitänyt tapahtua. Yhdistin McGorveyn tapahtumat vain elokuva-ajan täytöksi, tahattomaksi sivujuoneksi. Luulin, että McGorveyn hahmoa vain kuvattiin sattumalta toiseksi hahmoksi samasta kaupungista; mitä samaan aikaan tapahtuu. Ja sitten tänään tajusin ihan sattumalta, muita ajatuksia ajatellen, yhdistäväni tämän elokuvan niihin. Ja ymmärsin mistä elokuva kertoo.

    Juoni on ihan yksinkertainen. Winslet ja Wilson aloittavat suhteen ja samaan aikaa elokuva kuvaa samassa kaupungissa elävää pedofiilia. Winslet ja Wilson nauttivat toisistaan kaikessa rauhassa, kun taas Haleyn esittämä pedofiili, McGorvey ei voi pistää naamansa ulos etuovesta rauhassa, saatikka tehdä mitään enemmän. Elokuvan katsottuani, en ymmärtänyt, että nämä tarinat yhteen linkitettynä kertoisivat jotain enemmän. Mutta tänää sitten siis tajusin yhtäkkiä, oli kuin hehkulamppu olisi oikeasti syttynyt pääni päällä. Ne liittyvät yhteen. Niitä kuuluu verrata!

     Elokuvan teema kertoo siis siitä, miten me pidämme jotain oikeana ja jotain vääränä. Meidän moraalimme on rakentunut omien kapeiden skeemojemme varaan, emmekä edes ymmärrä kyseenalaistaa sitä. (Kuten minä tämän elokuvan juonen kanssa.) Moraalimme automaattisesti olettaa, että mitä McGorvey tekee on väärin, <hän on huono ihminen> ja mitä Sarah ja Brad tekevät on ihan oikeutettua, tai ainakaan niin kauheaa. Miksi? Miksi se on näin? Tämä ajatus kauhistuttaa ainakin minua. Miten paljon elämme omien ennakkoluulojemme varassa ja siksi tämä elokuva on niin upea, se herättää aidosti. Filosofisin termein puhuisin moraalirealismista, että siten me ajattelemme, vaikka kuinka olisimme antirealismin kannalla noin aatteellisesti, noin paperilla, mutta sitten käy niin kuin minulle. Tahtomattani oletan moraalirealistisesti, että jokin asia vain on luonnollisesti väärin ja jokin luonnollisesti oikein eli ennaltamäärätty.

      Palatakseni elokuvaan, voisin nyt ihan vain todeta, että kaikki on upeasti tehty. Tunnelma on pistävän omalaatuinen, Kate Winsletin roolisuoritus hipoo luonnollisesti täydellisyyttä ja Jackie Earle Haleyn näyttelijäntyö on huomiota herättävää. Ohjaus on sujuvaa ja käsikirjoitus on kuten todettu parhaimpia, mitä olen kohdannut vuosiin. Kuitenkaan en voi olla ärsyyntymättä siitä, miten avoimeksi kaikki on jätetty. Liian avoimeksi. Hahmojen motiivit eivät tule selviksi ja siitä syytä ihan itse ohjaajaa. Kuten olen aikaisin todennut, tarvitaan todellista taitoa ohjata oma käsikirjoitus, kuten Todd Field on tehnyt Little Childrenissä, mutta hänellä ei ole sitä todellista taitoa. Hän on liikaa oman käsikirjoituksensa lumoissa ja olettaa siitä automaattisesti tiettyjä hänelle itsestään selvyyksiä, mitkä sitten jää minun laisiltani katsojilta ihan auki.

8














...=)

LinkWithin