TV Thursday #37 - Itkettävin jakso?

Pitäisikin taas muistaa alkaa vastailla näihin tv-torstai-haasteisiin, nyt on tainnut pari jäädä välistä, ehkä tahallisestikin.

Tosiaan viime viikko ainakin oli täysin tietoinen väliinjättö. Nyt ei vaan millään jaksa kiinnostaa minkäännäköinen viihde koulusta. Mutta tämän viikon (tai siis viime viikon) jakso on right up my alley.

Itkettävin jakso? Mikä niistä? No, ei kai niitä nyt niin paljon ole, mutta rakastan itse henkilökohtaisesti surullisia elokuvia, surullista tv:tä, surullista musiikkia. En tiedä miksi. Ehkä se on vain joku suomalaisuuden mittapuu, kuinka kaihoisa ja apaattinen pystyy olemaan, ei niin, että kokisi itseäni jotenkin lähtökohtaisesti suomalaiseksi, mutta kai se on hyväksyttävä, että tämä surullinen ja tasapaksu maa jättää jälkensä. Tai sitten se on vain perinnöllinen juttu, mutta en usko sitäkään, sillä kumpikaan vanhemmistani ei ole surullisten loppujen perään, nimenomaan päin vastoin. Tälläinen ei tulisi kysymykseenkään. Onko se siis minua itseäni leimaava persoonallinen piirre? Onko se tullut kasvatuksesta? Ehkä lapsuus, pistetään lapsuuden piikkiin.

No joka tapauksessa, surullisin jakso on VARMASTI Serranon perheen jakso, jossa Lucia kuolee. Tai sitten se on VARMASTI Täydellisten naisten jakso, jossa Mike kuolee. Kyllä, se se on.

Runo: " I love you once, I love you twice, I love you more than beans and rice"

on ikuisiksi ajoiksi juurtunut alitajuntaani. Tämä oli vielä yksi niitä hetkiä, jotka tämän tyyppisissä saippuaoopperamaisissa draamasarjoissa tulee ihan puun takaa. Toinen piirre, jota rakastan elokuvissa ja tv-sarjoissa. Jännä kuitenkin, sillä molemmat näistä kohtauksista liittyvät hahmon kuolemaan. En kuitenkaan katso sitä niin, vaan pikemminkin heidän omaisten menetykseen.



Desperate Housewives
http://www.digitalspy.co.uk/ustv/s21/desperate-housewives/recaps/a371880/desperate-housewives-women-and-death-recap.html#~oQCk1RsNzH6q8F

Broken City (Broken City)

Brian Tuckerin esikoiskäsikirjoitukseen perustuva klassisen tyylikäs rikostrilleri Broken City valmistui Allen Hughesin ohjaamana vuonna 2013.

Billy Taggart (Mark Wahlberg) on entinen NYPD:n rikosetsivä ja nykyinen yksityisetsivä. Hän sai potkut seitsemän vuotta sitten, kun ampui kylmäverisesti rikollisen, joka oli aiemmin raiskannut ja murhannut nuoren naisen nimeltä Yesenia Barean. Oikeudessa murhaa ei pystytty kuitenkaan todistamaan, sillä New Yorkin pormestari Nicholas Hostetler (Russell Crowe) eväsi todisteita murhaoikeudenkäynnistä. Taggart siis kuitenkin menetti työnsä. Kun siis seitsemän vuoden päästä murhasta, pormestari soittaa Billylle tarjoten tälle hommaa isoa rahapalkkota vastaan, on Billyn reaktio automaattisesti myönteinen - hänen tulee paljastaa Hostetlerin vaimon Cathleenin (Catherine Zeta-Jones) suhde toiseen mieheen. Billylle kuitenkin paljastuu uusien tilanteiden valossa, että ehkä hänen olisi tullut miettiä edes kahdesti suostuuko hän työhön.

"Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut."

Tässä on kyse juuri sellaisesta perinteisestä trilleristä, jossa olemme päähenkilön kanssa täysin tietämättömiä pahiksen oikeista touhuista ja meitä johdatellaan kuin hiirtä labyrintissä - juuri sellaisesti trilleristä, joista pidän. Mysteeriset, elegantit hahmot ja alati vaihtuvat juonikuviot ovat jotenkin huumaavia. Innostun sellaisesta. Olen koko ajan elokuvan otteessa miettien mitä oikeasti tapahtuu ja yrittäen pysyä kiemurtelevan juonen perässä. Oikein hyvä trilleri on silloin kun loppuratkaisu on täysin ennalta-arvaamaton, siihen ei ihan päästä Broken Cityn kanssa, mutta silti matka on täysin viihdyttävä.

Jännitys- poliittinen -, rikoselokuvana Broken City on erittäin tyylikäs, urbaani, jopa hienostunut. Liikumme New Yorkin yläluokan ja työväenluokan etsivän välillä ja erityisesti kontrastia tuo juonen päähuomion keskittyminen Bolton Villagen aluerakennuskohteen (kuten käännöskirja kääntää sanan "project") ja pormestarin Wall Street - yritys - kauppaskeeman välillä. Valitettavasti, vaikka pidänkin kovasti tästä tunnelmasta, ei käsikirjoitus onnistu sitomaan näitä maailmoja yhteen ja täten jättää juonenkin hieman vaisuksi ja aukkoiseksi. Lopusta, toisin sanoen puuttuu se iso huipennus, joka katsojalle pitäisi paljastua, pormestarista ja tämän liittymisestä tähän New Yorkin "slummialueeseen". Tämä ei kuitenkaan kaada koko elokuvaa, sillä juoni keskittyy myös muihin asiohin, kun siihen sotketaan mukaan esimerkiksi toinen murha ja Taggartin tyttöystävän tarina ja heidän suhteen kohtalo.

Elokuvassa on hienoa sen tyylikkyyden lisäksi henkilöhahmot, yhteiskunnallinen ote ja hyvä maku, jos näin voi sanoa. Henkilöhahmot ovat mielestäni mielenkiintoisia, osaltaan perinteisiä arkkityyppejä, mutta niin, että ne eivät ole kliseitä. Ja hienonäyttelijäkaarti saavat nämä hahmojen klassiset kaavat kuitenkin täytettyä niin, että saamme paljon sisältöä ehkä muuten stereotyyppisiin, kliseisisiin hahmoihin. Joten iso kiitos elokuvan miellyttävyydestä vierii siis näyttelijöille, jotka parasta antia ovatkin; Oscar-voittajat Russell Crowe ja upea Catherine Zeta-Jones sekä Oscar-ehdokas Mark Wahlberg. Myös Kyle Chandler ja Jeffrey Wright antavat sivuosissa parastaan.

Russell Crowe antaa parastaan kun hän saa esittää hahmoa, joka ei ole miltä kuin näyttää. Hänellä on upea taito, luoda monta kerrosta moniulotteiseen hahmoon ja saada niillä aikaan täydellisen ajoituksen, hiotun kuvaelman hahmosta, jonka luulemme tietävämme (tästä esimerkkeinä Kaunis mieli, Mainio vuosi, L.A. Confidential jne.) Crowe nauttii saadessaan tulkita hahmoa niin, että saa siihen kaksi ulottuvuutta, joiden kanssa voi taiteilla. Hänen roolitettaminen elokuvan keskushahmoksi, josta emme tiedä kaikkea, oli siis todella viisas päätös ja hän suorittaa roolinsa loppuun asti.

Mark Wahlberg on täysin kotonaan roolissaan. Hän on esittänyt näitä macho-sankari-rooleja ennenkin ja aina hän saa niihin samaa uskottavuutta, karismaa ja luontaisuutta, jotta katsojan on helppo olla hänen puolellaan ja ihailla häntä. Wahlberg on mielestäni yksi parhaita näyttelijöitä, sillä hän on katu-uskottava, kyllä ja tämä tekee hänestä läsnäolevan, ehkä jopa arkisen oloisen, jotta hänestä tulee uskottava. Wahlbergilla on myös juuri sopivaa tyyliä näin eleganttiin rikoselokuvaan sopivaksi. Hänessä on myös klassista elokuvatähtimaisuutta.

Catherine Zeta-Jones on toinen suosikkinäyttelijäni. Sen lisäksi,että hän on ehkä historian kaunein kasvo valkokankaalla, hänellä on paljon energiaa, paloa ja intohimoa omistautua rooleihinsa ja saada niistä parhaat irti. Zeta-Jones on huomion varastava, varma näyttelijä, joka ei pelkää hahmojaan vaan omistaa ne täysillä. Hän elää tunteet kuin ominaan ja siksi hän on näyttelijänä erittäin luova. Broken Cityssa hänen työnsä on monitahoista, viileää, mielenkiintoista, vastaten täysin elokuvan tasoon tyylissä.

Yhteiskunnallinen ote. Kun on kyse pormestarista, ei tätä voi välttää. Ote ei kuitenkaan ole liian puiseva ja poliittinen, vaan rikos-trilleri-mysteeri silti säilyy. Se on vain heijastettu yhteiskunnalista taustaa varten. Tarkoitan vain, että Broken Cityn motiivit löytyvät yhteiskunnasta ja pidän tästä. Pidän korruptoituneista kuvaelmista kaupungeista, jotka yrittävät löytää toivoa pyhimyksenä pitämästään diktaattorimaisesta johtajasta. Ei se nyt ihan näin kärkästä ole Broken Cityssa, onhan kyse kuitenkin modernista New Yorkista, mutta lähtöasetelma on sama. Valta on kuin huume, voisi kiteyttää yhden elokuvan ajatuksista. Ketä pitää vastuussa ja mistä? - on toinen. Hyvää makua elokuvassa osoittaa Allen Hughesin tunnelmallinen ohjaus ja tietenkin New York. Erityisesti tarinat mielestäni sopivat suurkaupunkeihin kun kyse on rikollisuudesta ja murhasta, tällöin jotenkin idea siitä, että et ole koskaan yksin, korostuu.







Up in the Air (Up in the Air)

Tämä on loistava elokuva! Jos joku kysyisi minulta elokuvasuositusta, mainitsisin Jason Reitmanin vuoden 2009 draamakomedian Up in the Air ensimmäisenä.

Elegantti George Clooney on tässä Oscar-ehdokkuuden arvoisessa pääroolissa Ryan Binghamina, jonka työ on matkustaa ympäri Amerikkaa antamassa ihmisille potkuja. Sen lisäksi hän antaa motivaatioluentoja yksinelämisestä. Anna Kendrick esittää Binghamin firman uusinta työntekijää, joka on ottanut tehtäväkseen uusia koko alan, mistä Bingham ei tietenkään pidä, sillä tämä tarkoittaisi keskitettyä työntekoa, ja hän haluaa saavuttaa 10 miljoonaa lentomailia, näin ollen olla seitsemän siihen kyennyt ihminen. Yksinäisiin hetkiin hänellä on rakastajatar, Vera Farmigan mysteerinen Alex.

Miten niin ei ole naimisissa? Miksi hänellä ei ole lapsia? Mitä hän sitten tekee? Voin ainakin ymmärtää, miksi Clooney valittiin päärooliin, siinä missä hänellä on notoorinen maine yksinäisenä sutena, ikuisena poikamiehenä, on Ryan Binghamin hahmo kuin hänelle tehty. Ainakin siis vuonna 2009, nykyään hän on sitten... löytänyt onnen? Tämä on asia, minkä Up in the Air myöskin tunnistaa. Olemmeko vasta itsemme kun olemme jonkun kanssa? Onko perhe yhtä kuin onni, vai onko se vain jotain jolla yritämme täyttää olemassaolomme, jotta voimme kokea olevamme elossa. Onko yksinäisyys yhtä kuin epäonni, jopa kuolema? Tämä on kysymys, jota olen itse pohtinut kauemmin kuin kehtaan edes myöntää. Ajoittain se on johtanut jopa erinäisiin identiteettikriiseihin, jotka kulminoituvat kysymykseen "kuka minä olen?". Siitä se kaikki juontaa, eikö? Kun tunnemme itsemme, tiedämme mitä haluamme ja siten saamme elämällemme merkityksen. Pelkäämpä, että jos jatkaisin tästä, menisi ajatusvirta liian syvälliseksi, mutta saadakseni tälle filosofiselle harhailulleni jonkunlaisen johtopäätöksen, sanon vain, että pidän siitä, että on kerrankin olemassa elokuva, joka ei johda siihen, että päähenkilö kävelee auringonlaskuun elämänsä rakkauden kanssa.

"Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa"

Jason Reitman on yksi lempiohjaajistani. Hänellä on varma, viileä, urbaani tyyli, jota jaksaa katsella. Tässä on draama toteutettuna hyvällä maulla. Nimittäin elokuvan juoni on tarttuva, maailma mielenkiintoinen ja sen tulkitsemat teemat uskomattoman syvällisiä. Pidän paljon käsikirjoituksesta, Clooneyn hahmo on täyttä neroutta, täydennettynä tietenkin Clooenyn omalla hienostuneella näyttelemisellä. Pidän hahmojen vastakkainasettelusta ja siitä kuinka heidän avulla yritetään havainnollistaa elämää. Kyllä, näin upeaa ja hienovaraista voi olla elokuvanteko, tästä kaikki kiitos nerokkaalle Jason Reitmanille.

Olen aina ollut rakastunut elokuviin, jotka kertovat elämästä. Jotka käsittelevät elämää. Se on ikuinen lähde hyville elokuville ja siihen voi ottaa niin monta kantaa, että ei haittaisi jos kaikki elokuvat kertoisivat vain puhtaasti elämästä. Erityisesti elämänvalinnoista. Ainakin siihen tuntuu olevan keskittynyt Up in the Air. Kuvattuna tietenkin vain yhden miehen näkökulmasta, sen, jonka koti on tuolla taivaalla, matkustaen paikasta toiseen, kantaen omaisuuttaa vain yhdessä laukussa. Voisi siis sanoa, että hän tietää kuka hän on, kun kerran me jo tiedämme näin hyvin kuka hän on. Elokuvan alussa, Binghamille on täysin selvää kuka hän on ja mitä hän haluaa. Hänellä on tietty tavoite, eikä hän edes mieti toisia asioita. Sitten hänen maailmansa ryntää Anna Kendrickin tarmokas Natalie Keener, joka kyseenalaistaa jokaikisen aspektin herran elämästä. Kaiken lisäksi hän on aidosti rakastumassa Vera Farmigan esittämään sensuelliin ja ajoittain salaperäiseen Alexiin. Vaikka jo Natalien ja Ryanin keskinäinen vastakkainasettelu tarjoaa paljon, koen silti nerokkaaksi elokuvantekijöiden - Clooneyn, Reitmanin ja Farmigan tavan keskittyä myös Ryanin ja Alexin suhteeseen. Koska me tunnemme melkein heti kuka Ryan Bingham on, ei meille edes tule mieleen kysyä kuka Alex on? Tähän ongelmaan ehkä Ryankin törmää ja kun elokuva pääsee lähelle kliimaksiaan, Ryan joutuu jopa kyseenalaistamaan itsensä. Mitä tarkoitan? Mitä nämä kaksi naista kertovat muka Ryanista ja hänen elämästään? Tarkoitan tietenkin sitä, että täytyy kysyä kuka hän on. Tämän, elämän happamuuden, ironisuuden ja ehkä jopa tietyn mauttomuuden Up in the Air vangitsee upeasti. Tavoitteet ovat hyviä vain siihen asti kun ne ovat tavoitteita. Olemme tyytyväisiä siihen asti itsenämme, kunnes joudumme kysymään kuka me olemme. Silloin joudumme kohtaamaan itsemme ja oman elämämme. Tätä hetkeä yritämme estää tapahtumasta erilaisilla valinnoilla, ymmärsimme sitä tai emme. Me haluamme paeta itseämme, toiset tekee näin hakeutumalla vakaisiin oloihin, perustamalla perheen, toiset tekemällä juuri päin vastaista. Toisin sanoen, me elämme. Mikä sitten saa meidät tekemään tietyt valinnat? Ehkä se, että kysymme kuka me olemme.

Kuten sanoin, elokuvan teemat, niistä voisi keskustella iät ja ajat, mutta yritän nyt keskittyä itse arvosteluun ja selittämään vaikka George Clooneyn taidokasta näyttelemistä. Joku joskus sanoi, että pojilla on "swagia", herrasmiehillä on "tyyliä". George Clooney voisi olla tyylikkyyden määritelmä. Ryan Binghamin roolissa hän on syvällinen, luonteva, aito, lämmin, läsnä, sympaattinen, realistinen - kaikkea mitä dramaatiselta näytteljältä voisi pyytää. Hän tuo rooliin paljon itseään, mikä antaa hahmoon hallittua persoonaa ja karismaa ja täten meidän on helppo ymmärtää hahmoa ja tämän syvintä. Clooney on varma näyttelijä ja häntä on helppo seurata. Hän on kuin syntynyt valkokankaalle. Vera Farmiga täysin vedossa, näytellen George Clooneya vastaan ja pitäen puolensa, varastaen huomion kohtauksessa kuin kohtauksessa, saaden hahmoonsa karkeaa elämää, mutta kuitenkin hienontaen hahmonsa reunat, jotta meidän mielenkiintomme häntä kohtaan heräisi. Hän saa rooliinsa harkittua salaperäisyyttä ja syvyyttä, jota hän ammentaa, jotta ymmärrämme hänen hahmoaan ja sen tekemiä päätöksiä. Tämä on syvällistä, tasapainoista näyttelemistä, josta ei puutu tyyliä tai kauneutta. Anna Kendrick on ehkä hieman heikommassa roolissa, mutta osuu silti hahmonsa ytimeen ja vangitsee täydellisesti kuka hänen hahmonsa tulisi olla. Ja mikä olisikaan parempi vertauskuva elämälle kuin lentokenttä? Me kaikki liikumme terminaalista toiseen etsien määränpäätä, ja vaikka saavumme lentokoneella kohteeseemme, voimmeko sanoa olevamme perillä? Olemme silti aina ensin terminaalissa, sitten hakemassa matkalaukkuja, sitten jonottamassa taksia, sitten purkamassa laukkuja hotellihuoneessa, sitten menossa syömään jonnekin, olemmeko koskaan perillä? Ehkä tästä syystä, toiset hakeutuvat ympäri maailmaa ja toiset jäävät paikalleen, ehkä täten yritämme löytää päämäärämme, jotta ymmärtäisimme kuka me olemme?

Up in the Air on syvällinen mestariteos, teemojen tulkitsija ja draamojen A-luokkaa. Suosittelen.






Nebraska (Nebraska)

T.Y.L.S.Ä.

Minulla ei ole kauheasti sanottavaa Alexander Paynen järkyttävän huonosta elokuvasta Nebraska. Se valmistui vuonna 2013, pääosissa Bruce Dern ja Will Forte sekä June Squibb. Elokuva oli ehdolla kuuteen Oscariin ja se oli ainoa syy katsoa tämä elokuva. Katsomisella tarkoitan sivusilmällä katsomista silloin tällöin kun nopea kelaus oli päällä, sillä tämän kaksituntisen elokuvan normaalisti seuraamista en soisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Tarina kertoo Will Forten isästä, joka luulee voittaneensa miljoona dollaria. Eipä paljon muusta.

Huoh.... Payne on maailman historian tylsin elokuvaohjaaja. Minulta on aiemmin jäänyt kesken hänen elokuvansa Sideways, jossa on paljon samaa mitä Nebraskassa. Äärettömyyksiltä tuntuvat hetket, jolloin hän kuvaa pelkkää tyhjää maisemaa, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Kaiken lisäksi Nebraska on vielä mustavalkoinen, ikään kuin korostamassa elokuvan tylsyyttä. Payne tuntuu olevan täysin tietämätön elokuvankuvaamisen perusalkeista, kuten siitä, että kohtaus alkaa aina liikkeestä. Nebraska on kuin kilpailu - kohtauksien kilpailu, jossa ne kilpailevat toistensa kanssa siitä, mikä on tylsintä. Ehkä se on, että saamme useaan otteeseen katsoa ihmisten katsovan televisiota. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään tylsempää. Elokuvassa on energiaa nolla. Kaikki tuntuu silti kuin elokuvaa olisi hidastettu puoleen tai ehkä jopa vielä enemmän.

"Tylsin elokuva, ikinä"

Jos Payne on maailmanhistorian yliarvostetuin ohjaaja, on Nebraska maailmanhistorian tylsin elokuva. Olen aina todennut, että elokuva on jo onnistunut, jos se onnistuu viihdyttämään katsojaansa, ilman, että tämä tylsistyy. Minulle tylsyys on huonoin atribuuttia, mitä elokuvalle voi antaa ja Nebraskasta ei voi muuten puhuakaan, toteamtta kuinka tylsä se on. Oikeasti, miten ihmeessä tälläinen raina on voinut olla ehdolla kuuteen Oscariin! Ehkä ensimmäistä kertaa, Oscarit ovat pettäneet minut. Annettakoon se heille anteeksi, eihän kukaan voi onnistua aina, mutta pettymys tätä elokuvaa kohtaan on suuri. Siinä meni se aika, mitä en koskaan saa takaisin.

Yliarvostettavuudesta puheen ollen, Bruce Dern on elokuvan pääosassa surkea. Surkea! En ole koskaan ymmärtänyt tämän miehen näyttelemistä. Kun kehun jotain näyttelijää siitä ettei hän sorru ylinäyttelemiseen tarkoitan, ettei hän näyttele kuin Bruce Dern. Hänen näyttelemisessään on vain kaksi vaihdetta; perusilme ja suuttunut ilme. Hänen ajoituksensa on aivan surkea. Hän puhuu kuin hän odottaisi hänen repliikkien tulevan ja unohtaa näyttelemisen siitä välistä. Tämä on amatööritason näyttelemistä.

Will Fortea en viitsi edes arvostella. Kun muutaman kerran kuulee hänen hokevan tätä ainaista "Dad, dad?" repliikkiään läpi elokuvan miljoonannen kerran, haluaisin vain lyödä häntä päähän jollain. June Squibb ei hänkään ole niin hyvä, mitä saattaisi odottaa. Hänen koomikkopersoonansa on ihan toimiva, mutta jotenkin elokuvan paino on liikaa hänelle ja hän ei pysty edes yksinkertaiseen dialogin näyttelemiseen. Syyn tästä vieritän kyllä täysin ohjaajan harteille, sillä uskon kyllä, että Squibbilla olisi mahdollisuudet parempaankin. Näyttelijöissä ei ole karismaa, ei hohtoa, ei sympaattisuutta, ei energiaa, ei mitään.

Olen pettynyt. Olen niin pettynyt, etten tiedä mitä sanoa. Nebraska on ilman epäilystäkään surkein elokuva, jota olen nähnyt. Ohjaaja Paynen tyyli on niin puiseva, niin tylsä, niin mauton ja niin alkeellinen, käsikirjoituksesta ei ole tietoakaan, sillä elokuvan kohtaukset ovat toinen toistaan tylsempiä. Ihan kuin niiden tarkoituksena olisi vain löytää tylsyydestä uusia tasoja. Elokuvasta ei löydy samaistuttavaa. Meillä ei ole mitään syytä, miksi samaistua elokuvan tapahtumiin tai välittää elokuvasta sen enempää. Tämä on se elokuva, jota pelkään. Pelkään, että joudun katsomaan yhtä tylsää elokuvaa kuin Nebraska joka kerta kun aloitan uuden elokuvan. Nebraska on elokuvien kaameinta laatua.




Fall Preview

Eilen julistin kesän päättyneeksi, tänään on siis sopivaa julistaa syksy alkaneeksi!
Samalla aiheella jatketaan, nimittäin Yahoo! on tehnyt myös listan tulevista syksyn elokuvista, se löytyy linkin takaa.

Erityisesti yksi elokuva pisti silmääni. Olin kuullut siitä jo aikaisemmin, mutta vasta nyt minulla oli energiaa ajatella sitä vielä pidemmälle.

1) Teen nyt jo ensimmäisen Oscar-toiveeni: Toivon, että The Imitation Game saa Oscar-menestystä ja erityisesti, että Keira Knightley voittaisi Oscarin. Olen aina pitänyt Knightleysta ja on sääli, ettei hänellä ole jo Oscaria, hänen piti saada se Anna Kareninasta, mutta se epäonnistui Oscar-huomion saavuttamisessa.

2) Ihmettelen, miksei Alan Turingista ole tehty jo elokuvaa. Miehen tarinahan oikein huutaa elokuvallisuutta, koskettavuutta ja eeppisyyttä, etenkin kun Hollywood on aina tykännyt historiallisista draamoista ja minä myös.

3) Uskon, että elokuvalla on suuret mahdollisuudet. Alan Turingin tarinassa on kaikki edellytykset, ja tulevaisuuden (ehkä jo nykyhetkenkin) suuri nimi Benedicth Cumberbatch on viimenkin saavuttanut roolin, jossa voisi saadakin jo jotain huomiota, sen sijaan, että tekisi vain hyvää työtä Julian Assangena tai Sherlock Holmesina, nyt hänellä on mahdollisuudet parhauteen.

4) Keira Knightley. Sanoinko hänet jo? Ai niin. Sanon sen silti: Keira Knightley.

5) Elokuvassa on kaikki Oscar-ainekset : Hyvät näyttelijät, ilmeisesti hyvä käsikirjoitus (The film's screenplay topped the annual Black List for best unproduced Hollywood scripts in 2011.), The Weinstein Company, Historiallisuus, elämäkerrallisuus ja ikävä sanoa, mutta toinen maailmansota ja toinen maailmansota-elokuvat saavat aina Oscareita. Plus näen sen todella epätodennnäköisenä että elokuva jää vähälle huomiolle, koska tarina on niin merkittävä, toisin kuin ehkä joissain toisissa historiallisissa draamoissa, jotka muistuttavat vähän Oscareiden kerjäämistä. Vertaisinkin The Imitation Gamea King's Speechiin, mutta tietenkin on vielä liian aikaista luvata mitään, mutta toiveet on suuret!


Maleficent - Pahatar (Maleficent)

Kaikki tietävät Prinsessa Ruususen, tämä vuoden 2014 näytelty elokuva on uusi Disney-versio sadusta, tällä kertaa Pahattaren näkökulmasta.

Itse asiassa Maleficent-Pahatar on ollut tänä vuonna niin suuri menestys, että jos googlaa kuvahaussa sanan "maleficent" - saa tulokseksi enemmän kuvia Angelina Joliesta kuin alkuperäisestä piirretystä Pahattaresta, jopa oikeutetusti niin.

Robert Strombergin ohjaama elokuvaa valottaa Pahattaren (Angelina Jolie) lapsuutta ja taustaa ja antaa hänen pahuudelleen motiivit. Ehkä ei voi enää puhua edes roistosta tai pahiksesta, sillä tässä elokuvassa pahis on kyllä ihan joku toinen kuin Pahatar. Tietenkin mukana on myös Prinsessa Ruusunen, Elle Fanningin pirteästi tulkitsien.

Rakastin sitä! Pidin paljon kaikista ratkaisuista esimerkiksi rakentaa elokuva täysin kronologisesti, klassisesti käyttäen kertojaa, lisäten elokuvan visuaalisuutta, häikäisevillä erikoistehoisteilla. Erityisesti sydämeni valloitti pienet, mutaa heittelevät kärsämäiset oliot. Maleficent - Pahatar on siis Disneya puhtaimmillaan, piirettyjen taika on onnistuttu siirtämään loistavasti näyteltyyn versioon, jopa niin hyvin, että tämä versio päihittää piirretyt mennen tullen - toki tämä on vain minun subjektiivinen näkemykseni, sillä en ole mikään suuri piirrettyjen ystävä, sillä minusta elokuvista tekee juuri hyvät näyttelijät. Joten siksi Maleficent ylitti kaikki odotukseni. Pidin erityisesti Pahattaren ja Prinsessa Ruususen - Elle Fanningin ja Angelina Jolien - suhteesta ja miten se oli kuvattu. Sydämeni suli erityisesti vauva Ruususelle, joka jo tuolloin oli huoleton unelmoija ja pirteä auringonsäde.

Huoh, kuuntele nyt minua. Tätä nämä lastenelokuvat teettävät... Siitä muuten puheen ollen, onko tämä lasten elokuva? Osittain kohtaukset äityvät pelottaviksi ja väkivalta on yllättävän graafista, ei se nyt aikuisille missään tunnu, mutta pistää vain ihmettelemään elokuvan kohdeyleisöä... Siitä huolimatta, en voi kuin ylistää elokuvaa.

"Ketään ei varmaan arvannut, että Disney-leffa saa onnellisen lopun!"

Kuten sanottu, huomasi pitäväni elokuvan tiukasta kronologisuudesta. Elokuva etenee järkevästi, luontevasti, klassisen varmasti. Ehkä jossain vaiheessa siitä tuli liian kliseistä ja sen jälkeen mikään elokuva ei enää edennyt lapsuudesta aikuisuuteen järjestyksessä, vaan tulivat erilaiset takaumien tyylikeinot, joita on, suoraan sanottuna ajoittain raskasta seurata. Siksi Maleficent - Pahatar on kuin tuulahdus raikasta ilmaa. Kerrankin käsikirjoittajat eivät ole pelänneet käyttää perinteistä juoniarkkia, jossa ensin esitellään hahmot, sitten tulee alkusysäys, joka saa asiat liikkeelle ja lopussa suuri kliimaksi, jonka jälkeen oi, ihana onnellinen loppu! Voi Apua! Spoilasin nyt täysin elokuvan lopun! Ketään ei varmaan arvannut, että Disney-leffa saa onnellisen lopun! OMG! Mutta huomauttaisin kuitenkin, että Maleficent - Pahatar ei ole mikään suora versio Prinsessa Ruususesta, vaan ehkä, hmmm.. miten sanoisin, muunneltu (omasta mielestäni paranneltu versio) alkuperäisestä kertomuksesta, eli juonenkäänteitäkin siis riittää, toisin kuin itse luulin elokuvaa katsoessani!

Tietenkin loogisesti ajateltuna, elokuva on siksi niin klassinen, koska se on lapsille suunnattu, mutta kuten huomata saattaa toimii myös aikuisille. Kerrankin elokuva, jossa ei tarvitse pelätä kliseitä ja kuorruttuneisuutta, sillä mitä muuta odottaa?

Niin, elokuvan jälkeen, voin luvata, että sinulla ei ole kuin lämpimiä tunteita Pahatarta kohtaan. ...ja Angelina Jolieta. Hän on upea, häikäisevä, lahjakas, aito näyttelijä ja ainutlaatuinen, unohtumaton karisma, persoona ja legenda. Hän on lahjojensa huipulla näytellessään Pahatarta sujuvammin, kuin olen ehkä nähnyt ketään missään roolissa. Hän suorastaa leikittelee hahmossaan ja saa hänet heräämään henkiin, hän täydentää tämän persoonan ja ei sorru niin yhteenkään kliseeseen, ylinäyttelemiseen tai ennalta-arvattavuuteen. Hän tuo raakaa tunnetta, aitoa tulkintaa ja koskettavaa läsnäolevuutta.

Pahatar on siis visuaalisuuden, klassisuuden, taianomaisuuden ja Angelina Jolien juhlaa. Eikö tässä ole jo syitä riittämiin nähdä tämä elokuva? Yllättäen löysin myös paljon Harry Pottermaisuutta elokuvasta. Ei tietenkään mikään elokuva tule koskaan pääsemään lähellekään Harry Potterin maailmaa, mutta tässä on jo yritystä. Ehkä tästä tekee vielä hämäävämpää, että Imelda Staunton, joka esitti läpensä pahaa Harry Potterissa, onkin nyt hyvä haltija Pahattaressa, sanonpahan vain, että eipä ole uskottava roolivalinta! Näin hänessä vain pahan Punurmion. Voi Imelda-parka, hän on varmasti kokon elämänsä vain Punurmio.


Jolie oman tyttärensä vastanäytteljänä,
joka esittää elokuvassa nuorta Prinsessa Ruususta











Lovestruck: The Musical (Lovestruck: The Musical)

En ehkä ole hölmömpää tarinaa eläessäni nähnyt, mutta harvinaisesti kyllä juuri teoksen musikaalinumerot pitivät ottessaan.

Lovestruck: The Musical on hölmö elokuva. Tämä tv-elokuvaksi valmistunut "jukebox-musikaali" julkaistiin vuonna 2013 pääosissaan Drew Seeley, Sara Paxton, Jane Seymour ja Chelsea Kane. Sara Paxtonin esittämä Mirabella Hutton on menossa naimisiin rikkaan italialaisen railakkaan poikamiehen Marcon kanssa. Hänen legendaarinen tanssijaäiti ei hyväksy tyttärensä päätöstä jättää hänen tuleva tähteys vain mennäkseen naimisiin ja päättää estää häät - tätä edesauttaa juoma, jonka hän huomaa nuorentavan itseään.
    Niin, se juoma. Nämä käsikirjoittajat eivät ole mitään järjen jättiläisiä. Juonikuviot muistuttavat auttamatta lastenelokuvaa ja kokoperheen elokuvana tämä roina varmasti hyvin toimiikin. Yhdessä vaiheessa huomasin katsovani kohtausta ja kiinnittävän huomioni sen valaistukseen. Tuhahdin itsekseni tajutessani kuinka epärealistinen se oikein onkaan. Valaistus, juonikuviot - kaikki puhuu yhden sekamelskan puolesta. Mutta...
    Olen jo kauan sitten hyväksynyt sen, että en pidä musikaaleista. Monta kertaa täysin turhat ja sitäkin pahemmin - tylsät musikaali numerot keskeyttävät täysin hyvän draaman kulun ja saavat katsojan irtautumaan elokuvasta. Kuitenkin Lovestruck: The Musicalin kohdalla tilanne oli melkein päin vastainen. Kun musiikki pärähti soimaan, en voinut olla ajattelematta, että: "Luojan kiitos! Saammepahan taukoa tuosta karmeasta, sokeroidusta juonenkulusta." Miksi näin? No, voi olla, että kyse on siitä, että Lovestruck: The Musical on niin sanottu jukeboksi-musikaali. Mikä on jukeboksi-musikaali? Se on musikaali, joka käyttää nykymusiikkia, vielä paremmin nykypop-musiikia musikaalinumeroissaan. Pidän tästä. En oikein pidä siitä tyypillisestä pianoriffi-musikaalimelodiasta, joka tekee tyypillisestä musikaalista niin puisen. Pidän siitä, että sellaisiin pop-biiseihin kuten Just Dance (Lady Gaga) tai DJ Got Us Falling in Love (Usher) istutaan koreografia. Jotenkin erityisesti tämän elokuvan koreografiat tyköistyivät minuun. Pidin niistä. Pidän muutenkin kun yhdistetään perinteistä "ballroom dancingia" ja hip hop-tyylistä jammailua -erityisesti tanssiparin välillä. Tämä huipentuu Drew Seeleyn ja Chelsea Kanen yhteiseen tanssiohjelmaan kappaleeseen Dj Got Us Falling in Love. En voinut kuin hymyillä.
    Tietenkin, kuten jokaisessa kliseisessä elokuvassa ja varsinkin musikaalissa, löytyy tästäkin Madonnan "Like A Virgin" - mikä on sääli, sillä muuten elokuvaa kannattelee juuri sen musiikkinumerot. Kuten todettu muuta kehumista elokuvassa ei olekaan. Se on äärimmäisen kliseistä, kornia, korvia raastavaa, kuorrutettua hömppää, johon vain kaikkein untuvikoin naiivi lankeaa. Toisin sanoen, kyseessä on satu. Inhoan Sara Paxtonin näyttelemistä, hänellä ei ole eläessään ollut mitään muuta roolia kuin kiltti naapurintyttö, hölmitynyt, tyhmä sinisilmäinen naapurin tyttö. Ei hän muuhun oikein pystykään, ei edes laulamiseen. Jane Seymour tekee kunnioitettavaa työtä tanssinumeronsa parissa ja Chelsea Kane on myös energinen, laulutaidosta en nyt niin tiedä. Elokuvan onnistujaksi voi ehkä kutsua Drew Seeleytä, sillä hänessä on tiettyä läsnäolevuutta ja varmuutta, jolla hän saa elokuvayleisön puolelleen. Me automaattisesti tunnemme tämän henkilön ja ymmärrämme hänen käytöstään. Tämä on sulavaa tulkintaa ja kaiken lisäksi hän yhdistää näyttelemisen ja laulamaisen sulavalla charmilla ja luontevalla tahdikkuudella.
   Kuten saattaa huomata oikeiden käsitteiden puutteesta tekstistäni, en ole mikään tanssin erikoisosaaja tai asiantuntija, en niinkään myöskään musikaalien. Mutta osaan kuitenkin suositella elokuvaa ja kaikki jotka joskus ovat löytäneet itsensä esimerkiksi Disney Channelin elokuvien parista - tämä on luontaista jatkoa niille. Myös ne, jotka ehkä eivät pidä tyypillisistä musikaaleista, kuten minä, saattavat löytää tästä kappaleesta jotain uutta kyseiseen genreen, joten koska lähtöolettamuksista onnistuttiin nousemaan tänne, en voi kuin olla suosittelematta elokuvaa. Ei ainakaan kyseessä ole mikään ylitaiteellinen, "tarvitsen yliopistotutkinnon, jotta ymmärrän mistä elokuvassa on kyse" - tyyppinen syvällinen tylsä draama ja tämä on minulle elokuvakokemuksissa elintärkeää.







The Girl with the Dragon Tattoo (The Girl with the Dragon Tattoo)

Tämä on vuoden 2011 amerikkalaisversio Stieg Larssonin samannimisestä kirjasta.


Pääosissaan Rooney Mara ja Daniel Craig, David Fincher ohjasi tämän murhamysteerin, käsikirjoittajanaan Steven Zaillian. Muissa osissa on Robin Wright, Stellan Skarsgård, Joely Richardson ja Christopher Plummer. Tarina kertoo Cragin esittämästä toimittajasta Mikael Blomkvistista, joka joutuu huonoon maineeseen, kirjoittaessaan artikkelin liikemies Hans-Erik Wennerströmiä vastaan, mutta huonojen lähteiden takia, hävisi häntä vastaan nostetun oikeusjutun. Pelastaakseen maineensa ja lehtensä, Milleniumin, hän suostuu tutkimaan Christopher Plummerin esittämän vaikutusvaltaisen liikemiehen Henrik Vangeria piinannutta murhajuttua. Vanger vastamaksuksi suostuu auttamaan Blomkvistia Wennerströmiä vastaan. Kun Blomkvist sitten sotkeentuu keskelle Vangerin sukua, juttu tulee niin vaaralliseksi, että hän palkkaa häntä avustamaan Lisbeth Salanderin, Rooney Maran esittämän tutkijan ja tietokoneneron, jolla on myös oman synkkä tarinansa.
     Elokuvasta on oikein vaikea sanoa yhtään mitään. David Fincher ei kykene tekemään huonoa elokuvaa, joten siitä ei ole kyse. Tarina on aivan upea, tai no, upea ja upea, raaka ja sairas pikemminkin, mutta ehdottomasti vangitseva. Henkilöhahmot ovat täyteläisesti kirjoitettuja, monipuolisia rooleja, jotka upea näyttelijäkaarti vielä täydentää. Elokuvan tunnelma, aina valaistuksesta musiikkiin on laatua kaikki. Missä siis piilee ongelmat? No, lähtökohtaisesti ainakin, on hieman outoa katsoa Ruotsiin sijoittuvaa elokuvaa, ruotsalaisia henkilöitä, jotka puhuvat englantia, keskenään. He eivät ota kenkiään pois sisätiloissa ja heillä ei ole edes ruotsalaista aksenttia. Myöskin elokuva on aivan liian pitkä ja draamamainen ollakseen trilleri tai mysteerielokuva. Vasta elokuvan viimeisellä puoliskolla, saamme hiukan jännitystä ja sitäkin aivan minimaalisen osan ja tämä on ohi nopeammin ja helpommin kuin missään aikaisemmin näkemässäni elokuvassa. Mielestäni kyllä päähenkilöiden pitäisi vähän taistella ja kiemurrella päästäkseen pois pälkähästä, mutta tämä sivutetaan antamatta sille juuri yhtään painoarvoa. Kaiken lisäksi elokuva ei tunnu yhtenäiseltä. Mikä se on? Onko se tarina, Mikael Blomkvistin yrityksistä pelastaa lehti? Onko se tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on lohikäärmetatuointi ja jonka kauheat traumat menneisyydestä varjostavat hänen nykyistä elämää? Onko se Vangerin perheen keskelle sijoittuva murhamysteeri? Elokuva yhdistää liikaa juonikuvioita ja ei saa siitä yhteinäistä kokonaisuutta. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, jos kirjasta ollaan haluttu mahdollisimman paljon elokuvaan. Vaikka olemme elokuvan lopussa siis jo aika irtautuneita tarinasta, olemme silti täysin Lisbeth Salanderin pauloissa. Ehkä tämä oli Fincherin ja Larssonin tarkoituskin.
     Elokuvana se ei silti täysin vedä, kirjana se onkin varmasti nerokas. Ymmärrettävästi on vaikeaa yhdistää jännitystä ja draamaa, sillä nehän syövät toisiaan pois. Joka tapauksessa on The Girl with the Dragon Tattoo mielenkiintoinen, vangitseva elokuva, joka ei pituudestaan huolimatta ole tylsä. Mielenkiintoinen roolivalinta oli palkata Stellan Skarsgård elokuvaan, joka on itse ruotsalainen. Mielenkiintoista tämä on siksi, että hän ei ollut ruotsalaisessa versiossa elokuvasta. Hyvin hän hahmonsa esittääkin. Ehkä hän on hieman kliseinen ja käytää perinteistä reittiä roolinsa paljastamisessa, mutta miksi se olisi niin huono asia?
     Rooney Mara on elokuvan selkeä tähti. Hän saa katsojan puolelleen upealla tavalla, nimittäin ensi kertaa kun näemme hänet, meihin valtaa ihmetys, kuka tämä henkilö on? Mutta sitten pikkuhiljaa, Mara täydentää roolisuoritustaan varovaisilla nyansseilla ja saa katsojan ymmärtämään hahmon ja sitten luottamaan tähän. Hän on yksi niistä upeista näyttelijöistä, jotka eivät pelkää tehdä roolia henkilökohtaiseksi. Täten Mara saa siihen paloa ja omistautuneisuutta, jolloin meidän katsojina on helpompi päästä hänen näyttelemistään lähelle. Peloton, koskettava, täydellisyyttä hipova roolisuoritus, joka on melkein jopa liian hienostunut. Mara on selvästi intohimoinen tulkitsija, joka rakastaa hahmon sisimmän näyttämistä ja sukeltaa draaman eri kerroksiin.
     Daniel Craig tekee kiitettävää työtä. Hänen näyttelemisensä on hieman tasapaksua ja hän liikkuu tietyllä energialla läpi elokuvan, vaivautumatta antaa itsestään enempää tai kuvatakseen hahmon olemusta sen syvällisemmin. Siitä huolimatta, hän kuitenkin onnistuu antamaan roolisuorituksen, joka vastaa elokuvan tunnelmaa ja saa hahmostaan ymmärrettävän ja luontaisen oloisen. Elokuvassa huomiota vie myöskin valovoimainen Joely Richardson, jolla on herkullinen rooli. Hän on tasapainoinen, varma näyttelijä, joka leikittelee käsikirjoituksen kerroksilla. Hän on sulava ja luonteva ja saa hahmoonsa juuri oikean määrän tunnettta, syvyyttä ja valoa ja varjoa. Niissä lyhyissä kohtauksissa, joita hänellä on, hän opastaa juonta ja elokuvaa kokeneesti ja varmasti. Hän on upea näyttelijä.
     The Girl with the Dragon Tattoo on vahva tarina ja siten myös vahva elokuva. Pidän Fincherin ratkaisusta olla karttamatta pois alkuperäisen lähdeteoksen rankimmista teemoista ja niistä muodostuu nimenomaan tämän elokuvan vahvuus. Fincherin jyrkkä graafisuus ja armottomuus tekevät tarinalle vahvan varjon, jota me katsojan emme voi lakata katsomasta.








Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars)

Tämä Hazelin ja Gusin rakkaustarina saattaa hyvinkin olla vuosituhannen koskettavin elokuva.



Jotain taianomaista tapahtuu, kun katsoo elokuvia kunnolla. Jotain taianomaista tapahtuu, kun katsoo elokuvia elokuvateatterista. Valot himmenevät, valkokangas laajenee, sinusta tulee yhtä salin kanssa ja hetkeksi olet irrallaan maailmasta - elät elokuvaa. Erityisesti elokuvakokemus on avartavaa, kun pätkä, jota olet katsomassa on yhtä hyvä kuin Tähtiin kirjoitettu virhe.

Hazel Grace Lancaster (Shailene Woodley) on teini-ikäinen tyttö, joka sairastaa syöpää. Tukiryhmässä hän tapaa syövästä selviytyneen Augustus Watersin (Ansel Elgort) ja he löytävät heti saman yhteyden. Niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, saattaa tämä juoniseloste lyhyydessään olla aika mitään sanomaton, mutta ne, jotka ovat nähneet Tähtiin kirjoitetun virheen (,tai lukeneet kirjan) tietävät, että tarinan keksijä John Green on puhdas nero. Karttaessaan pois tyypillisyydestä, hän saavuttaa syvällisyyden, aitouden ja puhtaan tunteen. Tähtiin kirjoitettu virhe saattaisi olla vain yksi nyyhkyleffa monien joukossa, yksi coming-of-age-elokuva lisää, yksi teen-flick tuhansien joukkoon, mutta se tapa, millä tarina on aseteltu saattaa sen ulos kaikesta jo nähdystä ja lopputulokseksi jää ainutkertainen elokuvakokemus.

Monet ehkä sanovat, että menevät katsomaan elokuvaa vain sen tarinan sisällön vuoksi ja ehkä tyhmyyksissään tästä syystä karttavat pois Tähtiin kirjoitetun virheen luota. Tämä on virhe. Sillä tässä, sydäntäsärkevässä, uskomattoman realistisessa ja vaikuttavassa tarinassa, jos missä on syy todistaa se. Nimittäin sellaiset yksityiskohdat, kuten Hazelin omalaatuisuus, Hazelin ja Gusin rakkauden hitaasti syttyminen, kuolemaan aidosti ja pelottomasti suhtautuminen tekevät tarinasta niin hyvän. Mitä tarkoitan, että elokuva ei ole vain julistus optimistisuudesta. Se ei ole vain surullinen tarina syövästä. Se on niin paljon enemmän, sillä elokuvantekijöiden ja John Greenin älykäs päätös käsitellä nämä aiheet perinpohjaisesti pelastaa elokuvan jokapäiväisyydeltä. Tarina ei ole kuorrutettu. Tämän Hazel toteaa itsekin. Tämä on tarina tytöstä, joka ei ole kuin suoraan Voguen kansikuvasta ja pojasta, joka ei pidä koripallosta. Tämä on niin realistista, kuin elokuva saakin olla. Tämä ei ole tarina hullusta rakkaudesta ensi silmäyksellä. Tämä ei ole tarina sankaruudesta tai vaikeuksien voittamisesta. Ja siksi Tähtiin kirjoitettu virhe on elokuvana lähes täydellinen. Sopii kaikille ikäluokille ja kenelle tahansa.

Itkin kuin pieni vauva. Oli etenkin hienoa huomata koko elokuvayleisön muidenkin itkevän. Nyyhkytyksiä kuului sieltä täältä. Tiedän, että moni ei välitä tämänkaltaisesta itkupuhdistuksesta, mutta ei se haittaa. Ja nille, jotka tätä hakevat, en voi kuin suositella ja todellakin käskemään ottaa nessut mukaan. Minä itse, joka en yleensä itke kesken elokuvan, itkin useita kertoja pitkin elokuvan kulkua. Hazel ja Gus ovat niin samaistuttavia. He ovat ihmisiä kaikessa hyvässä. Ja siksi katsoja eläytyy niin vahvasti heidän koettelemuksiin. Se todella on epäreilua(, mitä heille tapahtuu). Joku saattaisi jopa kyseenalaistaa elokuvan laadun. Onko syöpä vain sitä varten, että terveet voi mennä elokuviin pariksi tunniksi ja raiskata oikeasti sairaat, vain tunteakseen olevansa elossa vähäksi aikaa? Mutta tämä elokuva ei ole, kuten sanottu, tarina keskeytyneestä rakkaudesta. Itse näen sen pikemminkin olevan universaali julistus elämästä ja kuolemasta, sen yksinkertaisuudesta monimutkaisuudessaan. Tämä tulee etenkin ilmi näiden nuorten suhtautumisesta kuolemaan. Kuinka terve ja ymmärrettävä se on. Kukaan ei pidä mitään puolustuspuheita minkään puolesta, vaan yksinkertaisesti he tuntevat asioita, he elävät. Tämä tulee ilmi siitä, että he pitävät esihautajaiset. Hieno kohtaus, yksi elokuvan surullisimpia, mutta samalla niin taidokas. Green on niin viisas, kun ymmärtää keskittää tarinan huomion elämän ja kuoleman suhteeseen. Määrään, laatuun, aikaan, unohdukseen, muistoihin, jopa rakkauteen. Tämä estää sen, että tarina ottaisi käänteekseen, sen, että jokin olisi kliseistä tai ennalta-arvattavaa tai imelää. Tämä on aitoa.

Ihmettelin, miksi minulla oli vaikeuksia alunperin samaistua Shailene Woodleyn näyttelemiseen, mutta sitten ymmärsin, kun elokuva alkoi saavuttaa kliimaksiaan, että Woodley on melkein jopa liian lahjakas näyttelemään rooliaan. Hän on siis todella hyvä! Hän keskittyy tekemään roolihenkilöstään mahdollisimman tavallista, jotta saisi sille vakaan, uskottavan pohjan ja tämän päälle hän rakentaa kohtaus kohtaukselta mestariluokkaisella tyylillä, syvällisen, moniulotteisen rakenteen, jotta hahmosta tulisi äärettömän aito. Ja tässä hän onnistuu. Jokainen ele, jokainen sana, jokainen katse on kuin suoraan oppikirjasta. Ainoana erona, että näin hyvää näyttelemistä ei voi opettaa. Hän ymmärtää teoksen alkuperäismateriaalin hienouden ja sen tapaan panostaa energiallaan näyttelemisessään siihen, että tekee hahmostaan normaalin. Tätä vasten on  siis helppo peilata hänen kohtalonsa mielettömyyttä. Jos kumpa kaikki näyttelijäsuoritukset olisivat yhtä elegantteja. Woodley on näyttelijänä hienointa laatua, sillä hän loistavasti tietoinen omasta kehostaan ja kasvoistaan ja täten hallitsee näyttelemistään. Hän ei vain heitä aineksia kasaan ja toivo parasta. Ei, hän on kuin viiden tähden mestari, joka asettelee jokaisen yksityiskohdan paikalleen, kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Näyttelijänä hän on vahva, varma, tarkka, luova ja erittäin taitava jopa siihen pisteeseen asti, että minulla ei riitä taitoa kuvaamaan hänen taitoa.

Laura Dern on upeanpana kuin olen häntä nähnyt. Hän herättää hahmonsa henkiin ja saa siihen vahvaa, luontaista energiaa. Häneen on helppo samaistua ja hänen näyttelemistään on helppo lähestyä. Tämän sanottuani voin kuitenkin todeta, että olisi kuka tahansa sivuosaesittäjistä kuinka syvällisiä tahansa, ei heillä ole mitään mahdollisuutta erottua edukseen, kun Woodley tähdittää pääosassa. Ja näin tapahtuukin.

Elokuvan alkuosa saattaa tuntua vähän rajulta katseltavalta, mutta se juuri tekee tästä kokonaisuudesta mestariteoksen. Nimittäin sen arkailemattoman pelkistetty ote, mahdollistaa sen, että elokuva käsittelee niin voimakkaita tunteita, että olisi melkein mahdotonta sen olla muuttumatta yliampuvaksi - toisin sanoen Tähtiin kirjoitettu virhe saavuttaa mahdottoman. Toki siinä on elokuvallisia elementtejä, mutta ne toimivat sen puolesta ei sitä vastaan. Ja mitä voin sanoa? Elokuvan dialogi on päätähuimaavaa ja siitä lähinnä kiitos nerokkaalle John Greenille.







The Normal Heart (The Normal Heart)

Aina välillä tulee vastaan niin tärkeitä tarinoita, että ne ovat luotu julistettaviksi. 

Yhdysvaltain homoyhteisöä kohtasi 80-luvulla uudenlainen epidemia, myöhemmin HI-virukseksi paljastunut "rutto" oli tuhoisa tauti tappaen tuhansia ilman, että valtavirta halusi edes myöntää tartunnan olemassaoloa. The Normal Heart sijoittuu tähän ajan jaksoon, jolloin rohkeat naiset ja miehet kamppailivat saadakseen taudille oikeanlaista huomiota, pelastakseen itsensä ja toisensa varmalta kuolemalta. Käsittääkseni Larry Kramer kirjoitti alkuperäisen näytelmän The Normal Heart perustuen omiin kokemuksiinsa Gay Men's Health Crisis-järjestön perustamisesta. Teos ei kuitenkaan ole täysin omaelämäkerrallinen. Kramer on Oscar-ehdokkuuden ansainnut (Women in Love (1969)) käsikirjoittaja sekä ollut ehdolla myös Pulitser-palkintoon. Näytelmä, johon tämä tv-elokuva perustuu ilmestyi jo vuonna 1986.
     Koska tämä draama perustuu teatterinäytelmään, ovat kohtaukset hieman yliampuvia, ylidramaattisia ja liian teatraalisia ja elokuvan rytmi muistuttaa täysin teatteriesitystä. Tämä ehkä ottaa joistakin kohtauksista tietyn terän pois, kun olemme jo nähneet jokaisen hahmon pitävän oman huutoesityksensä, useita kertoja. Siitä huolimatta kyseessä oli ehkä elämäni nopeimmat ja vaikuttavimmat kaksi tuntia. Ehkä kyse on siitä, että tämä on tv-elokuva, jossa elokuvantekijöille mahdollistuu paljon suuremmat vapaudet saada katsojasta irti jokainen mahdollinen tunne, sen sijaan, että täytyisi keskittyä elokuvan arkin rakentamiseen tai elokuvastudion miellyttämiseen. Mutta loppujen lopuksi tämän tv-draaman vahvin puoli on sen viesti. Ketään ei voi olla niin kylmäsydämminen tai kyyninen että pystyisi kääntämään selkänsä tämän luokan julistukselle. Näiden ihmisten kohtelu tuolloin, 80-luvulla, AIDS-epidemian riehuessa on sydäntä riipaisevaa. Miten ihmiset pystyivät vain kääntämään katseensa ja olemaan auttamatta?

"näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä"

     Yhteenvetona, The Normal Heart on rytmiltään yliteatraalinen, mutta sen taiteellisesti toteutettu rakenne on koskettava ja vaikuttava, puhumattakaan sen aiheesta. Tällöin tietenkin on myös näytteljöillä elämänsä tilaisuus päästä tulkitemaan koko skaala tunnetta. Tähän jokainen The Normal Heartin näyttelijä kykeenkin. Jokaisella hahmolla on tilaisuus päästä esiin ja kukaan ei jää juuri toissijaiseksi hahmoksi. Elokuva on roolitettu täydellisesti ja näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä. Kaikki näyttelevät toistaan paremmin.
     Mark Ruffalo en elokuvan päähenkilö, Ned Weeks, etäisesti Larry Krameriin perustuva hahmo, joka on näytelmäkirjailija. Hän perustaa Gay Men's Healt Crisis-järjestön ja on sen vimmaisin puolesta puhuja. Lopulta hänen kamppailunsa käy niin rankaksi, että se käy haitaksi järjestölle. On tiedettävä milloin huutaa ja milloin puhua hiljaa, aina ei voi huutaa ja siihen Ned sortuu. Hän on epätoivoinen, koska haluaa nähdä tilanteen paranevan ja ihmiset kääntävät hänelle selkänsä. Ruffalon näytteleminen on sulavaa. Hän on ehdottomasti yksi parhaita miesnäyttelijöitä tällä hetkellä Hollywoodissa. Etenkin elokuvan alku, jossa hän tulkitsee hahmon luonnetta on äärettömän syvällistä tulkitsemista. Loppupuolella, hän joutuu todella varomaan itsensä kanssa, jotta ei sorru ylidramaattisuuteen, mutta loppujen lopuksi selviää tästä vaikeasta roolista kunnialla.
     Julia Roberts on ehkä elokuvan häikäisevin näyttelijä, sillä hänellä on harvinainen kyky tehdä syvällistä tulkintaa elokuvarooleissaa siten, että kukaan muu ei siihen pysty. Hän osaa olla yhtäaikaa vaikuttava, palava ja syvällinen ja aito. Hän ei varmaan edes pystyisi teatraalisuuteen, sillä hänen työnsä on niin monitahoisen sulavaa, että hän ei tulkitse vain yhtä mielialaa, vaan hahmoa. Hänen näyttelemä lääkäri Emma Brookner, on yksi anoita sairautta tutkivia lääkäreitä. Hän on itse sairastanut polion ja siksi pyörätuolissa. Robertsin eläväinen tulkinta hahmon olemuksesta on syvällistä näyttelemistä.
     Taylor Kitsch on nerokas. Hän on täydellisen dramaattisen näyttelijän ruumiillistuma. Hän saa roolihenkilöönsä niin laajan kattauksen tunnetta, hän tekee siitä kolmiuloitteisen ja aidon. Hän on Ned Weeksin ystävä ja Gay Men's Health Crisis-järjestön perustajajäseniä ja sen presidentti. Kitsch on ennakkoluuloton, peloton, avoin ja jatkuvasti ajan tasalla. Hän on valpas näyttelijä ja hänestä huokuu aitoa omistautumista. Ainoa asia, mikä ehkä estää hänen hahmoonsa uskomista, on että hän on kuin suora kopio Skyfallin Javier Bardemin esittämästä Raoul Silvasta.
     Jim Parsons on myös tulessa. Hän on häikäisevä näytteljä, joka ei pelkää tehdä hahmoja henkilökohtaisesti. Hän heittää itsensä likoon sataprosenttisesti ja siten lopputuloksesta tulee virheetön. Enemmän kuin virheetön, sillä Parsons ei tyydy näyttelemään vuorosanoja, vaan hioo roolihahmosta aitoa, syvällistä henkilöä, joka odottaa hänen tulkintaa herätäkseen eloon. Matt Bomer on omistautunut rooliinsa Nedin rakastajana, sillä hänen fyysinen muodonmuuton on ajatuksia herättävä, jos ei muuta. Mutta hän onnistuu vastaamaan emotionaalisesti tähän fyysiseen näyttelemiseensä koko rahalla, sillä hänen hahmonsa on koskettava, tunteisiin vetoava ja inhimillinen. Olin myös positiivisesti yllättynyt kun näin House of Cardsissa itsensä läpi lyöneen Corey Stollin hänelle sopivassa roolissa. Hän on lahjakas näyttelijä, joka on ennakkoluuloton, hyvin heittäytyvä ja läsnä.
     The Normal Heart on yksi moniulotteisimpia, vaikuttavimpia, koskettavimpia ja parhaiten näyteltyjä tv-elokuvia, joita olen nähnyt. Tämä on elokuva, joka on katsomisen arvoinen.






LinkWithin