31 elokuuta 2013

Public Enemies (Public Enemies)

Michael Mann ohjasi vuonna 2009 gangsterielokuvan, jonka pääosissa on Johnny Depp, Marion Cotillard, Channing Tatum ja Christian Bale. Elokuva perustuu Bryan Burroughin kirjaan. Elokuva tuotti yli 200 miljoonaa dollaria.
     Public Enemies kertoo John Dillingeristä, 1930-luvulla toimineesta gangsterista. Laman aikaan, lehdistö seurasi tiukasti miehen toimia ja Dillinger ryösti pankkeja. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover aloittaa Dillingerin kiinnioton ja nimittää operaation johtoon Melvin Purvisin. Dillinger tapaa myös Billie Frechetten, josta hän lupaa pitää huolta.
     Michael Mann on rohkea tarinan kertoja. Hän ei tyydy tavanomaisiin metodeihin vaan kuvaa elokuvaa niin kuin itse näkee parhaaksi. Public Enemies on upea, autenttinen kuvaus ensinnäkin aikakaudesta, mutta myös tarinasta ja John Dillingeristä itsestään. Ohjaus puhuu jo puolestaan. Mannin luovat ratkaisut ovat vertaansa vailla ja hän on kykenevä todella moniulotteiseen elokuvantekoon. Hän ottaa riskejä, ja kaikki eivät osu maaliin, mutta sekin on parempi kuin tylsä ohjaustyyli. Käsikirjoitus on erittäin yksilinjainen. Se ei pidä katsojaa idioottina vaan kuvaa tapahtumat kuin ne oikeasti tapahtuisivat. Tietenkin jotain aukkoja ja virheitä siinä on, mutta loppujen lopuksi käsikirjoitus on virkistävän erilainen, suora ja vaatimaton. Elokuva toimii sellaisella rytmillä, että sitä on mielenkiintoista seurata. Tunnelma ja sävy ovat hvyin hiottuja ja elokuvasta tulee ainutlaatuinen sekä omallalaillaan uskottavan kaunis.
     Johnny Depp on laajan repertuaarin omaava näyttelijä. Hänen uransa aikana kuvaama hahmokavalkadi on ainutlaautinen ja Depp on monipuolinen näyttelijä, todisteena siitä kolme Oscar-ehdokkuutta. Public Enemiesissä Depp on aivan vallaton. Hän heittäytyy mukaan uskomattomalla energialla ja kuvaa hahmoaan ennen kaikkea erilaisena ihmisenä. Hän uudistaa hahmoa joka kohtauksella ja saa aikaan todella syvyyttä ja tunnetta. Hän ottaa hahmon omakseen ja antaa kaiken irti itsestään. Hän on peloton, mutta samalla vankka.
     Christian Bale on todellinen luonnenäyttelijä. Hän on omistautunut roolilleen ja häntä ei ole tunnistaa. Hän on toinen ihminen ja ottaa ammattinsa tosissaan. Hän kykenee luomaan hahmoon vaikuttavaa virtausta ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa elokuvan kanssa. Hän rakentaa hahmoa ammattitaidolla että omistautumisella. Bale on realistinen ja uskottava.
      Marion Cotillard on kaunis näyttelijä. Hän luo hahmoihinsa aina jotain erityislaatuista ja saa ne sykkimään kovemmin kuin mitä kukaan toinen pystyisi. Hänellä on huomattava lahjakkuus asettua jokaisen hahmonsa asemaan ja tuoda esiin loistavasti hahmon kokemat tunteet. Cotillard on moniulotteinen, aito, varma sekä uskottava. Hän näyttelee tunteella ja heittäytyy mukaan intohimoisesti.
      Public Enemies on riskeillä pelaava elokuva. Michael Mann on luova ja rohkea ohjaaja ja tekee pelottoman elokuvan. Johnny Depp, Christian Bale ja Marion Cotillard tulkitsevat roolejaan antaumuksella ja tuloksena on surullinen, mielenkiintoinen ja tunnelmallinen elokuva.

7 1/2










...=)



Hancock (Hancock)

Hancock on yhdysvaltalainen supersankarielokuva vuodelta 2008. Sen ohjasi Peter Berg. Berg on tunnettu muun muassa vuoden 2012 suurimman flopin, Battleshipin ohjaajana. Hän toiminut myös näyttelijänä. Hancockin pääosassa on Oscar-ehdokas Will Smith. Smith tuli tunnetuksi 90-luvulla Fresh Prince of Bel-Air-tv-sarjasta ja on sittemmin tehnyt liudan menestyneitä toimintaelokuvia, mukaan lukien Miehet mustissa, Independence Day, Ali, I, Robot ja After Earth. Vuonna 2006 hän näytteli uransa parhaimman roolin poikaansa, Jadenia vastapäätä elokuvassa Onnen potkuja. Hancockin naispääosassa loistaa Oscar-voittaja Charlize Theron, joka nousi kuuluisuuteen 90-luvun lopussa ja on vakiinnuttanut itsensä kauniina, mutta hyvänä näyttelijänä. Sivuosassa on Jason Bateman, melko tunnettu koomikko, joka on näytellyt useasti muun muassa Jennifer Anistonia vastapäätä. Hancock tuotti yli 600 miljoonaa dollaria.
     Hancock kertoo Will Smithin esittämästä supersankarista, jonka nimi on John Hancock. Toisin kuin supersankarit yleensä, hän ei kuljeskele trikoissa ja pelasta maailmaa. Hän makaa puiston penkillä, alkoholisoituneena ja katkerana. Hänen muistinsa ulottuu 80 vuotta taaksepäin. Hänen maailmansa muuttuu kun hän tapaa Ray Embreyn, PR-henkilön, joka ottaa Hancockin projektikseen. Hän haluaa näyttää maailmalle, että tästä supersankarista olisi paljon muuhunkin. Ray on naimissa kuvankauniin Maryn kanssa, johon Hancock heti ihastuu. Marylla on kuitenkin salaisuuksia itselläänkin.
      Hancockin lähtöasetelma on oikeasti melko mielenkiintoinen. Supersankarielokuva, jossa olisi mukana ripaus uskottavuuttakin. Elokuvan komiikka toimii ja toimintakohtaukset ovat viihdyttäviä. Juoni on myös todella mielenkiintoinen, mutta loppua kohden kaikki kliseisyydet sun muut palaavat. Ohjaus on loppujen lopuksi melko mielikuvituksetonta ja laimeaa. Elokuvassa ei ole minkäänlaista tunnelmaa eikä paloa. Elokuva on viihdyttävä, mutta lopulta siitä tulee vain samanlainen tusinatuote, sellainen, joka on jo nähty miljoona kertaa ja satayhdeksänkymmentätuhattayhdeksän kertaa Smith pääosassaan.
     Will Smith tuo rooliin ehkä hieman liiallista traagisuutta ja leikittelee sillä liikaa. Hän on hieman ulalla ja ei itse ymmärrä mihin roolilla olisi mahdollisuudet. Hän on karismaattinen ja vetovoimainen, mutta hän ei jaksa tai vaivaudu näyttelemään.
     Charlize Theron on kuten aina, kuin kotonaan valkokankaalla. Hän tuo hyvin esiin hahmon mysteerisyyttä ja leikittelee hahmon sympatia-aspektilla. Roolisuoritus jää kuitenkin vajaaksi ja vastaa ainoastaan elokuvan tasoa. Theron ei nouse millään lailla esiin ja hän tulkitsee hahmon varsin vaisusti.
     Hancock on lähtöasetelmaltaan mielenkiintoinen supersankarielokuva. Se on todella viihdyttävä ja jopa hauska, mutta kliseisyydeltä ja laimeudelta ei voida välttyä. Tekijöiden epäusko elokuvaan paistaa liikaa läpi.

6











...=)


Erin Brockovich (Erin Brockovich)

Julia Robertsin tähdittämä elämäkerrallinen elokuva valmistui vuonna 2000. Sen ohjasi Oscar-palkittu Steven Soderbergh ja sivurooleissa on Albert Finney ja Aaron Eckhart. Elokuva tuotti yli 250 miljoonaa dollaria ja Roberts voitti nimiroolista parhaan naispääosan Oscarin.
     Erin Brockovich kertoo samannimisestä työttömästä yksinhuoltajaäidistä, joka palkkaa itse itsensä asianajotoimiston puolesta tutkimaan Pacific Eletric and Gas-yhtiön aiheuttamaa tuhoa pienellä paikkakunnalla. Hän löytää myös poikaystävän nimeltä George.
      Erin Brockovich on vain ja ainoastaan Julia Robertsin tulivaunu. Koko elokuva rakentuu hänen roolisuorituksensa ympärille ja hän suorituu osasta poikkeuksellisen hyvin. Hän on täsmällinen, hyvin paneutunut sekä tarkka. Soderberghin ohjaus on luotettavaa ja varsin realistista ja elokuvan tunnelma on hyvin samankaltainen hänen muihinkin elokuviin. Hän on todella taitava ohjaaja ja pystyy tekemään elokuvasta luontevan ja sulavan. Mielenkiintoa riittää elokuvaa kohtaan ja katsoja joutuu melkein jopa liian päähenkilön puolelle, sillä niin vahva Roberts on.
      Julia Roberts on uransa parhaassa roolissa elokuvassa Erin Brockovich. Hän voitti nimiroolista parhaan naispääosan Oscarin ja monta muuta arvostettua palkintoa. Hän on voimakas ja tulinen ja intohimoinen. Hän johtaa elokuvan sen menestykseen ja luo unohtumattoman roolisuorituksen. Hän hallitsee hahmon niin tekniseltä kannalta kuin emotionaaliseltakin puolelta. Käsikirjoituksen kohtaukset voisivat olla hyvinkin koomisia ja teatraalisia ja ylidramaattisia, mutta Roberts luo niihin täydellistä omistautumista ja tekee roolisuorituksesta uskottavan. Hän on täysin elementissään ja kaiken tämän lisäksi hän saa käytettyä karismaansa hyväkseen luoden hahmosta sympaattisen ja miellyttävän, mitä se välttämättä ei olisi. Kohtauksiin hän saa syvyyttä ja inhimillisyyttä ja tasapainoilee juuri sopivasti viihdyttävyyden ja realistisuuden välissä.
      Aaron Eckhart on vaihteeksi jossain muussa roolissa kuin hänen tavallisen hepun roolissaan. Georgena hän on hyvin mielenkiintoinen ja paljastaa hahmosta puolia, joita katsoja ei välttämättä tähän heti yhdistä. Roolista tulee täten hyvin uskottava ja realistinen. Näytteleminen on vakuuttavaa ja hän tulkitsee hyvin hahmon motiivit. Hän pelaa loistavasti yhteen Robertsin kanssa ja onnistuu luomaan yhtenäisen kuvan hahmosta.
      Albert Finney on miellyttävä näyttelijä. Hän on kaikin puolin luonteva roolissa, joka toi hänelle parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden. Hän, kuten Roberts osaa yhdistää hahmon teatraalisuuden ja arkisuuden tehden osastaan tasapainoisen ja vahvan. Hän on sympaattinen ja hän pitää jalat maassa ja hänen roolisuorituksensa on upeaa katsottavaa. Finney luo hahmoon vahvaa teknistä osaamista, sekä aitoa tunnepitoista näyttelemistä ja hän, kuten Eckhart, näyttelee hyvin yhteen Robertsin kanssa ja tästä duosta tulee unohtumaton.
      Erin Brockovich on Julia Robertsin tulivaunu. Hän on tulinen ja intohimoinen ja tekee vaikuttavan roolisuorituksen, joka kantaa koko elokuvaa. Soderbergh ohjaa varmalla tyylillä. Ainoa miinus tulee hieman ylidramaattisesta käsikirjoituksesta.

8+













...=)


Midnight in Paris (Midnight in Paris)

Woody Allen on tehnyt mittavan uran elokuvaohjaajana ja hänen ainutlaatuinen karismansa puree monen kymmenen vuoden jälkeenkin. Midnight in Paris on hänen menestynein elokuvansa ja se toi hänelle parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Midnight in Paris on Woody Allenin oodi Pariisille. Se valmistui vuonna 2011, pääosissa Owen Wilson, Rachel McAdams, Oscar-voittajat Marion Cotillard, Kathy Bates ja Adrien Brody.
      Midnight in Paris kertoo Gil Penderistä, joka on lomalla Pariisisa morsiamensa Inezin kanssa. Gil on kirjalija, toivoton romantikko ja elää jatkuvasti omissa fantasiamaailmoissaan. Yksi hänen ihailun kohteistaan on 1920-luvun Pariisi ja eräänä yönä hänen ollessaan kuutamokävelyllä, joukko ihmisiä 20-luvulta kutsuvat hänet juhliin. Hän tapaa muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Cole Porterin, Ernest Hemingwayn, Josephine Bakerin, Pablo Picasson ja Gertrude Steinin. Hän myös rakastuu Adrianaan, joka on ollut Picasson ja monen muun suuren taiteilijan rakastajatar.
      Midnight in Paris on taianomainen. Se on kaunis ja kepeä ja sen syke on ainutlaatuinen. Woody Allen hallitsee loistavasti taidepainotteisen kameratyöskentelyn ja kliseettömän elokuvanteon. Midnight in Paris on hänelle juuri sopiva projekti sillä se sitoo yhteen hänen parhaat puolensa. Allen on todella upea elokuvaohjaaja ja hän kerta kerran jälkeen antaa katsojalle purevan, ihmeellisen elokuvan, jonka syövereihin katsoja mielellään uppoaa. Midnight in Paris voisi olla helposti ylisiirappinen, mutta Allen pitää visusti langat käsissään ja tutustuttaa katsojan Pariisiin. Henkilöhahmot ovat yksi elokuvan vahvuus. Niiden kirjo ja niiden karismaattisuus tekevät elokuvasta mielenkiintoisen. Allen on todella onnistunut tässä käsikirjoituksessa ja ohjaa intohimolla. Hän tekee selväksi ihmisen perusluonteesta sen, että hän aina kaipaa jotain lisää. Mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja aina löytyy jotain haaveiltavaa.
       Owen Wilson on hyvä valinta tähän rooliin. Se saattaa olla juuri se ainoa rooli, johon hänet oli tarkoitettu. Hän imitoi hyvin Woody Allenia roolissaan ja tekee Gilistä sympaattisen ja melko haavoittuvaisen, niin että hänestä on helppo välittää. Gilistä tulee autenttinen ja miellyttävä. Wilsonin karisma sopii hyvin rooliin ja hän kantaa elokuvan helposti harteillaan.
      Marion Cotillard on kohtalokas, dramaattinen ja mysteerinen. Hän pystyy tuomaan niin paljon syvyyttä hahmoon kuin hahmoon ja saa aikaan moniulotteisen, mielenkiintoisen hahmon. Katsoja ihastuu häneen päätä pahkaa ja hän käyttää hyväkseen omaa vetovoimaansa. Hän osuu juuri naulan kantaan ja hänen intohimonsa vuorosanojaan kohtaan näkyy. Hän saa kohtaukseen paljon karismaa ja luontevuutta.
     Woody Allen palkkasi Rachel McAdamsin elokuvaan Diane Keatonin suosituksesta. Hyvä, että teki niin, sillä hän tuo rooliin helppoutta ja luontaisuutta ja viihdyttävyyttä. Hän on kuin kotonaan valkokankallaa jä hän tekee todella varman roolin. Hän on karismaattinen sekä miellyttävä näyttelijä, vaikka rooli ei olisikaan sellainen.
     Kathy Bates tuo paljon uskottavuutta Gertrude Steinin rooliin. Hän tuo esiin hahmon ominaispiirteet sekä antaa sille oman tulkintansa. Adrien Brody on juuri sopivan itseironinen ja tuo hahmosta esiin siinä piilevää komiikkaa. Myös Ranskan silloisen presidentin vaimo, Carla Bruni esiintyy elokuvassa ja on kieltämättä varsin uskottava ja miellyttävä. Tom Hiddleston on varma ja tekee uskollisen roolisuorituksen.
       Midnight in Paris on tainomainen. Se on oodi Pariisille ja katsoja heittäytyy tähän maailmaan kertaheitolla. Puhtaaksi hiottu käsikirjoitus on luonteva ja karismaattinen. Woody Allen on ainutlaatuinen ja Owen Wilson on hyvä valinta päärooliin.

9









...=)

Forrest Gump (Forrest Gump)

Forrest Gump valmistui vuonna 1994 ja saavutti suuren suosion niin yleisön kuin kriitikoiden keskuudessa. Sen ohjasi Robert Zemeckis ja pääosissa on Tom Hanks, Sally Field ja Robin Wright. Elokuva voitti monta Oscar-palkintoa mukaan lukien paras elokuva, ohjaus, miespääosa.
     Elokuva kertoo vähä-älyisestä miehestä nimeltä Forrest Gump (Hanks). Lapsuudessaan hänen äitinsä (Field) teki kaikkensa hänen eteen. Häntä kiusattiin, mutta hän ystävystyi Jenny-nimisen tytön kanssa, jonka isä oli väkivaltainen. Läpi elämänsä Forrest joutuu kestämään ilkeitä ihmisiä, mutta saavuttaa suuria tekoja ja näkee paljon maailmaa ja rakastaa aina Jennyä (Wright).
      Forrest Gump on ehkä maailman yliarvostetuin elokuva. Itse ymmärrän itse asiassa sen viehätyksen hyvinkin. Vaikka samasta aiheesta on tehty kymmeniä elokuvia, Forrest Gump on suosituin. Syy on yksinkertainen. Elokuva on niin tapahtumarikas, ettei katsoja voi tylsistyä. Kaikki amerikkalaisen patriotismin ominaispiirteet ovat pystytty änkeämään samaan elokuvaan tietenkään unohtamatta Vietnamin sotaa tai Elvis Presleytä. Elokuva antaa pehmeän, mukavan ja lämpimän opetuksen elämästä ja toimii ikään kuin pehmodraamana. Viimeinkin draamaelokuva, johon valtavirta ihastuu! Oikeasti ohjaus on laskelmoitua. Elokuvan tunnepanos on pakotettua ja elokuva on järkyttävän epäuskottava sekä yltiökoristeltu. Käsikirjoitus on liian täysi. Se yrittää haukata liian isoa palaa. Koskaan ei tulisi ahtaa elokuvaa täyteen tapahtumia niin, että niitä ei pystytä edes sulattamaan. Elokuvan rakenne on mielikuvitukseton ja kerronta sadunomainen. Kaiken tämän kruunaa Tom Hanksin karikatyyrinen roolisuoritus, joka on suoraan sanottuna kauheaa katsottavaa.
    Hanks, mies, josta on paljon sanottavaa. Hän on vakiinnuttanut itsensä amerikkalaisen elokuvan symbolina. Kaksinkertainen Oscar-voittaja ja tunnettu Spielbergin vakiokastilainen on nimi, jonka jokainen tuntee. Kieltämättä hän on lahjakas ja varsin varma näyttelijä. Kuitenkin hänen roolisuorituksensa on sellainen, jonka kuka tahansa näyttelijä pystyisi näyttelemään ja silloin se ei ole minun mielestäni Oscarin arvoinen. Hän heittää peliin joka elokuvassaan kuultavan tekoaksenttinsa ja keskittyy hahmon kaksiulotteisuuteen kolmiulotteisuuden sijaan. Hänellä olisi kaikki mahdollisuudet onnistua, mutta hahmo ei kosketa millään tavalla. Siitä puuttuu tunne ja roolisuoritus on melkein kuin pilaa. Tajuan kyllä miksi amerikkalainen ikoni lupautui tähän amerikkalaisuuden huippuelokuvaan.
     Robin Wright on kertakaikkiaan tylsä näyttelijä. Hänessä ei ole hippuakaan vetovoimaa, karismaa, luontaisuutta tai mielenkiintoisuutta. Hän vaikuttaa lähinnä tympääntyneeltä rooliinsa ja yrittää vaan päästä elokuvan kuvausten loppuun. Hän ei tuo minkään näköistä tunnetta valkokankaalle eikä hän ole realistisuutta lähelläkään.
     Forrest Gump on yliarvostettu, teennäinen pilakuva aiheesta, josta saisi paljon parempaakin tehtyä. Liian täyteen pakattu elokuva on pehmodraama ja amerikkalaisen isänmaallisen elokuvan merkkiteos. Lähinnä vitsiltä vaikuttava eläytyminen luo luotaantyöntävän vaikutuksen. Tom Hanks on pinnallinen. Robin Wright tylsä. Suosittelen kuitenkin katsomaan elokuvan sen yleisöystävällisyyden ja maineen takia.

5+








...=)

Rakkauden resepti (No Reservations)

Alkuperäinen arvostelu julkaistu 31. 08. 2013
Uudelleen arvosteltu 2.7.2015

Rakkauden resepti on vuonna 2007 valmistunut romanttinen komedia-draama, jonka ohjasi Scott Hicks. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Carherine Zeta-Jones ja Aaron Eckhart. Sivuosissa on Oscar-ehdokkaat Patricia Clarkson ja Abigail Breslin.
     Rakkauden resepti kertoo Kate Armstrongista, taitavasta kokista, jolla ei ole elämää keittiön ulkopuolella. Hänen todellisuuttaan järisyttää hänen siskonsa kuolema ja hänen kontolleen jäänyt siskontyttö, joka hänen tulisi nyt kasvattaa ja hän haluaisi vain kokata. Katen pomo, ravintoloitsija Paula palkkaa myös uuden apukokin Nick Palmerin, josta Kate ei voisi vähempää olla kiinnostunut. Kate kannattaa suuresti ranskalaista keittiötä, kun taas Nick suosii italialaista. Kate on intohimoinen ja hän käy myös terapiassa hänen pomonsa käskystä. Kate ei saa yhteyttä sisarentyttöönsä, mutta Nick saa.
Lupasin itselleni blogia aloittaessani ja matkankin varrella, että en rupeaisi uudelleenarvostelemaan mitään. Sitten vaan näkisin, mitä mieltä olen elokuvasta ollut silloin kun olen siitä arvostelun kirjoittanut. Joudun kuitenkin pyörtämään sääntöäni tämän yhden elokuvan tapauksessa, josta en olisi voinut olla enempää väärässä.

Ensikatsomalta elokuva oli hauska ja viihdyttävä. Catherine Zeta-Jones tietysti hurmasi, mutta samalla yleistin elokuvaa vain yhdeksi romanttiseksi komediaksi muiden joukossa. Nyt, useamman katselukerran jälkeen, olen vakuuttunut, että kyseessä on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista.    

Rakkauden resepti on armottoman viihdyttävä elokuva. On poikkeuksellista löytää tälläinen helmi romanttisten komedioiden loputtomasta listasta, mutta Rakkauden resepti on uudenlainen, virkeä elokuva, joka vangitsee katsojan mielenkiinnon. Mikä tekee tästä elokuvasta niin hyvän on, miten se suhtautuu aiheeseen. Katsojalle tulee oikein nälkä elokuvaa katsoessa. Ruoka on otettu intohiomoisesti tärkeäksi aspektiksi elokuvan kokonaisuutta ja elokuva onnistuu upeasti tuomaan nimeonmaan ruuanlaiton taiteen katsojalle selväksi.

On kuin elokuva olisi luotu vain minulle. En saa tarpeekseni romanttisista elokuvista, joiden pääosassa on kaksi omalaatuista hahmoa, jotka selvästi kuuluvat toisilleen, mutta eivät vielä itse sitä heti tajua. Tälläisistä aineksista syntyy parhaimmat tarinat - tarinoista lumoavimmat. Tämän lisäksi, kuten totesin, elokuvan aihemateriaali on ruoka ja mikä parempi konteksti rakkaustarinalle on kuin ruuanlaitta, sen kauneus, makuaisti, paletti, maut, sinfonia, harmonia.

Erityisesti mikä on kuin mauste ruuan päällä, on tässä elokuvassa Phillip Glassin tunnelmallinen pianomusiikki. En tiedä paljoa musiikista, mutta hänen wikipedia-sivuaan opiskelleena, voin todeta, että hänen tyylinsä on taidetta. Samainen wikipedia-sivu kuvailee hänen tyyliään minimalistiseksi, mutta samalla hän käyttää niin sanottuja toistuvia rakenteita. Rakastan tälläistä elokuvasävellystä, jossa samaa kaavaa soitatetaan läpi elokuvan ja se saa eri muotoja ja eri värejä ja elokuvan lopussa seisoo itsenäinen, täydellinen kokonaisuus. Glass on ehdottomasti tämän elokuvan sävellyksen myötä lempielokuvasäveltäjäni. Hänen työnsä on niin hienostuneen täydellistä. Tämä on myös täydellinen esimerkki siitä, että kyllä sitä musiikkia saa elokuvissa käyttää. Se ei tee elokuvasta kliseistä tai kornia, päin vastoin, se tekee siitä, mitä se on.

Elokuva on täydellinen. Sen huumori on osuvaa, sen tunnelma puoleensavetävää. Elokuvasta ei löydy tylsää kohtaa. Rakastan tätä elokuvaa ja kokemuksella tiedän, että se kestää monta katselukertaa. Luonnollisesti elokuvan upeutta minun silmissäni edesauttaa yhden lempinäyttelijäni, Catherine Zeta-Jonesin läsnäolo.

     Sen lisäksi, että Zeta-Jones on jumalaisen kaunis, on hän karismaattinen ja vetovoimainen tähti. Hän käyttää hyväkseen energistä persoonaansa ja luo hauskan ja sympaattisen hahmon. Hän on varsin uskottava, mutta ennen kaikkea hän on mielenkiintoinen. Hän pelaa todella hyvin yhteen kaikkien näyttelijöiden kanssa ja hän on todella luonteva ja miellyttävä. Hän vastaa hyvin elokuvan tasoon ja kantaa hyvin elokuvaa harteillaan. Hän tietää mitä hänen tulee tehdä ja mihin hänen ei kannata keskittyä.

Teos on siis yksi lempielokuvistani. Minusta se on ajattoman upea ja vaarallisen aliarvostettu. Harvoin elokuva onnistuu olemaan samaan aikaan romanttinen, kliseetön, hurmaava, hauska, surullinen, tunnelmallinen, voimauttava, herkullinen - toisin sanoen kaikkea, mitä elokuvakokemukselta voi odottaa.


   
 















...=)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...