Les Miserábles (Les Miserábles)

Tämä vuonna 2012 valmistunut brittiläis-amerikkalainen elokuva voitti 3 Oscar-palkintoa 24. helmikuuta 2013 järjestetyssä Oscar-gaalassa. Palkinnot tulivat äänityksestä, maskeerauksesta ja hiuksista sekä parhaasta naissivuosasta (Anne Hathaway). Elokuva oli myös ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi ja Hugh Jackman parhaaksi miesnäyttelijäksi. Elokuvan ohjasi Tom Hooper. Hathawayn ja Jackmanin lisäksi elokuvassa näytteli Oscar-voittaja Russell Crowe, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Oscar-ehdokas Helena Bonham-Carter, Sacha Baron Cohen, Daniel Huttlestone, Isabelle Allen, Samantha Barks ja Aaron Tveit.
    Les Miserábles sijoittuu 1815-1832 väliselle ajalle, Ranskaan. Elokuvan päähenkilö on Jean Valjean, joka tuomittiin pakkotyöläiseksi varastettuaan leipää. Hänet vapautetaan ehdonalaiseen 19 vuoden vankeuden jälkeen ja hän kiertää ympäriinsä hylkiönä. Eräs piispa antaa hänelle ruokaa ja yösijan, mutta Valjean varastaa tältä tämän hopeioita ja jää kiinni. Piispa kuitenkin ilmoittaa vartijoille, että antoi Valjeanille hopeat lahjaksi ja tämä liikuttaa Valjeania syvästi. Hän päättää rikkoa ehdonalaisuutensa ja aloittaa uuden elämän, uudella identiteetillä. Hänen peräänsä jää vannomaan kostoa hänen vanginvartijansa Javert (Russell Crowe). 8 vuotta myöhemmin Jean Valjeanista on tullut tehtaan omistaja ja erään kaupungin pormestari. Hänen tehtaassa työskentelee nuori nainen nimeltä Fantine, jolla on pieni tytär. Fantine saa potkut tehtaasta epäpätevältä esimieheltä ja joutuu turvautumaan prostituutioon maksaakseen tyttärensä sairaalamaksun. Fantine päätyy kurjiin oloihin ja sairastuu. Valjean pelastaa Fantinen ja vie tämän sairaalaan, jonne tämä kuitenkin kuolee. Valjean lupaa huolehtia Fantinen tyttärestä Cosettesta. Tästä 9 vuotta myöhemmin Jean Valjean ja Cosette ovat päätyneet Pariisiin elämään kohtuu hyvätasoista elämää. Pariisiin on saapunut myös Javert, joka oli myös 8 vuotta aiemmin Montreulissa, kaupungissa, jossa Valjean oli pormestarina. Pariississa on myös joukko vallankumouksellisia kapinallisia, joihin yhdestä, Mariukseen, Cosette rakastuu.
    Les Miserábles on hyvin ristiriitainen elokuva. Yhtä lailla sen saama kritiikki on hyvin ristiriitaista. Toiset sanovat sen olevan hyvin traaginen ja koskettava ja kaikkien aikojen paras musikaali. Toiset pitävät sitä epäonnistuneena vitsinä. Minun mielestäni se ei ole kumpaakaan. Huonoja puolia on useita. Elokuva on kuolettavan pitkä, puuduttava ja auttamattoman tylsä. Lavastus ei ole mielestäni kaikissa kohtauksissa hyvä, ei ohjaus, ei jotkut näyttelijäsuoritukset eikä itse käsikirjoituskaan. Kolmeen arkkiin rakennettu elokuva ei voi toimia sujuvasti. Elokuvassa on paljon turhaa minkä olisi voinut ihan hyvin poistaa ja joitain aivan turhia hahmojakin kuten Bonham-Carterin ja Baron Cohenin esittämät huijarit, joiden osat olisi voinut supistaa minimiin sen sijaan, että he ärsyttävät katsojaa kohtauksesta toiseen. Kliseisille teksteille "niin ja niin monta vuotta myöhemmin" olisi pitänyt keksiä toinen vaihtoehto. Myös elokuvan tyyli, jossa näyttelijät laulavat miltei jokaisen vuorosanan on hieman liioiteltu. Ajoittain elokuva sortuu myös liikaan draamaan.
    Hyviäkin puolia on... Musiikki on todella hyvää ja hyvin sävellettyä, useimmat näyttelijät onnistuvat roolisuorituksistaan todella uskottavasti, lavastus toimii suurissa osin ja jossain kohtaa elokuvaa voi katsojan tuntea kylmiä väreitä sen koskettavuudesta. Myös ihan puhuttu dialogi on varsin toimivaa ja elokuvan taso on Hollywood luokkaa. Elokuva pysyy myös luotettavasti uskollisena omalle tyylilajilleen ja luo ajoittain jopa varsin soljuvaa melodraamaa, johon katsoja voi mukavasti painautua sisälle.
    Hugh Jackman. Ei. Valitettavasti ei. Hän näyttelee todella keskinkertaisesti, kuten aina. Hän laulaa suoraan sanottuna hirveästi. Hän on täysin yliarvostettu. Sekä hänen hahmonsa on liikaa keskitetty päähenkilö Yksi kaikkien aikojen surkeimmista Oscar-ehdokkaista, ilmiselvästi. Hän kykenee tietyissä hetkissä elokuvaa antamaan kasvoiltaa uskottavan tunteen, lopun osaa yrittää väkisin, teennäisesti ja pakonomaisesti tuottaa jonkin näköistä roolisuoritusta. Ja kuten sanottu, vaikka en musiikkiin niin hirveästi välitä, tapa jolla hän venyttää ääntään on korvia raapaisevaa.
    Anne Hathaway puolestaan tekee yhden kaikkien aikojen vakuuttavimmista roolisuorituksista. Kohtaus, jossa hän laulaa "I dreamed a Dream" on unohtumaton. Yli virheettömyyden. Melkein jopa yli täydellisyyden. Hänen kykynsä sitoa kohtauksen dramaattisuus, surullisuus, piina, aikakausi ja elokuvan tyylilaji on vertaansa vailla. Valitettavasti se jää koko elokuvan ainoaksi hyväksi kohtaukseksi, lukuun ottamatta kohtausta, jossa nuori Daniel Huttlestone laulaa, Gavrochen roolissa, kappaleen "Look Down".  Kuitenkin myös Samantha Barks onnistuu varsin kiitettävästi roolisuorituksestaan kuten myös Eddie Redmayne. Harmi, että loppu elokuva pilaa nämä loiston hetket.
    En pidä musikaaleista, joten se vaikuttaa suuresti arvosteluuni. Uskon, että intohimoiset musikaalin ystävät saavat elokuvasta paljon irti, sen ollessa niin autenttinen tyylilajilleen. Kuitenkin ketä tahansa, ketä on tottunut kaikkiin muihin elokuvatyyleihin ja lyhyempiin elokuviin, en suosittele elokuvaa, missään nimessä. Tai ainakin katsokaa vain siihen asti, että Hathaway on saanut soolonsa valmiiksi ja vaihtakaa sitten elokuvaa.

6






















...=)



The Great Gatsby-Kultahattu (The Great Gatsby)

The Great Gatsby on vuonna 2013 valmistunut Baz Luhrmannin ohjaama 3D- romanttinen- draama. Sen pääosissa on Leonardo DiCaprio, Tobey Maguire ja Carey Mulligan. Sivuosissa on Isla Fisher, Joel Edgerton, Jason Clarke, Amitabh Bachchan ja Elizabeth Debicki. Se perustuu F. Scott Fitzgeraldin samaan nimiseen romaaniin ja sijoittuu 1920-luvulle.
     The Great Gatsby kertoo nuoresta Nick Carrawaysta (Tobey Maguire), joka on elokuvan kertoja ja päähenkilö. Hän muuttaa asumaan New Yorkin Long Islandille, pieneen kartanoiden väliseen puutarhurin vanhaan asuntoon ja saa töitä Wall Streetilta. Hän menee heti tapaamaan lahden toisella puolella "rikkaiden sukujen puolella" asuvaa serkkuaan Daisya (Carey Mulliganina) ja tämän aviomiesta ja Nickin vanhaa opiskelukaveria, Tomia (Joel Edgerton). Heidän kartanossaan Nick tapaa myös viehättävän nuoren golf-pelaajan Jordan Bakerin (Elizabeth Debicki). Nick huomaa, että häntä tarkkailee hänen naapurinsa, salaperäinen Gatsby (Leonardo DiCaprio). Pian hän saa kutsun Gatsbyn luokse ja tajuaa olevansa ainoa, ketä koskaan on kutsuttu Gatsbyn kartanoon. Kaikki ovat siellä kyllä olleet isoissa, spektaakkelimaisissa juhlissa, mutta kaikki ovat olleet kutsumattomia. Ketään ei ole edes tavannut Gatsbya, ei edes henkilökunta. Jordan käy myös näissä juhlissa ja hänet kutsutaan Gatsbyn luo, tapaamaan häntä yksin. Kun Nick myöhemmin törmää Jordaniin, hän selittää kaiken käyvän järkeen ja pian myös Nickille selviää, että Gatsby on Nickin serkun, Daisyn, entinen rakastaja, joka haluaa tavata Daisyn. Oleellista tarinassa on, että Gatsbyn kartano sijaitsee lahden toisella puolella ns. uusrikkaiden puolella kun Daisyn ja hänen aviomiehen kartano sijaitsee toisella puolella, "vanhan rahan puolella". Gatsbyn näkee omalle laiturilleen Daisyn ja Tomin kartanon majakan päässä vilkkuvan vihreän valon.
    Juonta on todella vaikea selostaa paljastamatta sen upeita loppukäänteitä. Elokuva on pysäyttävä, miellyttävä ja upea aistien elämysmatka. Kaikki on hiottu helposti pidettäviksi; soundtrack, lavastus, näyttelijäsuoritukset jne. Luhrmann ohjaa omaan, upeaan, henkeä pysäyttävään tapaansa, jossa hän heittää yhteen aikakauden upeuden, juonenkäänteiden arvaamattomuuden ja kuvan kauneuden. Luhramannin elokuvista on helppo pitää, koska ne ovat jopa niin upeasti valaistuja! Oleellista ei ole kuitenkaan todeta "Luhramnnin ohjaavan tyypilliseen tapaansa" vaan pikemminkin omaksua tarina itseensä ja käyttää hyväkseen elokuvan tuomaa syvää nautinnon tunnetta. Elokuvaa ei ole tehty realistiseksi, eikä sitä sellaiseksi olisi tarvinnutkaan tehdä, eikä sitä tarvitse sellaisena yrittää hyväksyä. Suosittelen nauttimaan tästä 3D-elokuvan upeasta tunnelmasta, fantastisista vuorosanoista, todella hyvistä näyttelijäsuorituksista ja liian nopeasti kuluvasta ajasta elokuvan parissa. Elokuva on täydellinen sellaisena kuin se oli tarkoitettu ja sellaisena kuin se on.
     Elokuva on sinänsä hieno, että se omistaa kuvaavansa aikakauden. Tässä Luhrmann on poikkeuksellisen lahjakas. On se sitten 1800-luvun Australia tai Pariisi tai 1920-luvun New York. Visuaalisuus ei toimi elokuvaa vastaan tai vie huomiota käsikirjoitukselta tai miltään muultakaan.

"I wish I had done everything on earth with you". 

Elokuva on eeppinen, koskettava, surullinen, kaihoisa, huippu, visuaalinen, nautittava, helposti pidettävä, nerokas ja täydellinen. Se on yksi niistä harvoista elokuvista, joka täyttää odotukset. 20-luvun aikakausi ja tyyli: kyllä. Mutta mistä minulta tulee roimasti lisäpisteitä on elokuvan älykkyys siinä, mitä kertoja kertoo ja mitä hän ei kerro. Katsojan täytyy itse haluta ymmärtää ja päästä sisään henkilöiden aivoihin. Tätä tietenkin edesauttaa mahtavat roolisuoritukset kaikilta näyttelijöiltä.
    DiCaprio on aina takuuvarma onnistuja. Hän on niin moniulotteinen, varma, vahva, kameleomanttimaine, raaka, monipuolinen, syvä. Hän uppoaa Gatsbyn rooliin ja saa luotua todella ongelmaisiin kohtauksiin uskottavuutta. Tähän ei kukaan muu näyttelijä olisi pystynyt. Rooli mikä on niin helppo näyttelä yli. DiCaprio pitää jalat maassa ja luo hahmoon niin vaikuttavia painotuksia, että hän ei edes tarvitsisi ympärilleen mahtavia erikoiefektejä. Mulligan todisti taitonsa jo elokuvassa Shame, Isla Fisher on varsin sympaattinen ja puhkuu elinvoimaa, Joel Edgerton ohjaa katsojan oman roolihahmonsa päätösten taakse, Elizabeth Debicki on upea, joka rakentaa hahmoaan kohtaus kohtaukselta kuin täydellinen elokuvanäyttelijä, kuin myös Jason Clarke, joka repii kaiken irti muutamista kohtauksistaan. Bachchan luo valkokankaalle juuri sopivan määrän mysteeriä ja läpinäkyvyyttä. Totta puhuen, henkilöt ovat kirjoitettu tietyllä tavalla erittäin moniuloitteisiksi ja heidän motiivinsa ovat todella syvälliset ja uskottavat. Näitä rooleja ei ole helppo muovata sympaattisiksi tai uskottaviksi, mutta upea näyttelijäkaarti vetää isot panokset kehiin ja ampuvat täysosuman. Heidän luomaan syvyyteen ja tekstuuriin ja vuorovaikutteisiin voisi upota, niin kehittyneesti ovat he pystyneet ne luomaan.
    The Great Gatsby-Kultahattu pitää lupauksensa. Se antaa katsojalle tarpeeksi tilaa hengähtää, mutta samalla koko ajan vie häntä upeasta kohtauksesta toiseen. Elokuva myös onnistuu tavoitteessaan moitteettomasti ja katsojan päähän iskostuu DiCaprion ikimuistoinen Gatsby.








9 1/2















...=)

Casablanca (Casablanca)

Vuonna 1942 valmistunut romanttinen draama, Casablanca, on noussut yhdeksi maailman elokuvahistorian klassikoksi. Sen ohjasi Michael Curtiz ja pääosissa on Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon
    Casablanca kertoo Rick Blainesta, jolla on kapakka Marokossa, Casablancassa. Vuonna 1941 Natsit keräsivät valtaa Euroopassa ja moni yritti paeta pois Euroopasta Casablancaan ja Amerikkaan Casablancan kautta. Rickin on kyyninen ja alkoholisoitunut ja yrittää olla mahdollisimman neutraali erilaisten poliittisten puolien suhteen. Kun hänen juomapaikkansa vakiopianisti Sam yht'äkkiä lähtee soittamaan biisiä, As Time Goes By, Rick ryntää ulos toimistostaan raivoten, huomatessaan kuitenkin pyynnön tulleen nuorelta naiselta, entiseltä rakastetultaan Ilsa Lindiltä. Ilsalla on kuitenkin toinen mies, Victor Laszlo, joka on tsekkoslovakialainen natsien vastustaja ja toivoo pääsevänsä Amerikkaan Casablancan kautta.
    Casablanca on aito oikea klassikko, sanan jokaisessa merkityksessä. Monille se on lempielokuva. Monille se on parhain ikinä tehty elokuva. Se on monta kertaa valittu muun muassa maailman parhaimmaksi romanttiseksi elokuvaksi, eikä sen upeutta ole juuri kiistäminen. Elokuva on täynnä ikimuistoisia, myös myöhemmin kopioituja ja ehkä hieman kliseiksikin muotoutuneita kohtauksia. Casablanca onkin siksi niin merkittävä. Se oli ensin.
    Michael Curtiz ohjaa pehmeällä ja hempeällä kädellä. Elokuva on tietyssä siirappisuudessaan vain ihailtava, mutta sen kaiken luontevaksi muuntaminen ei varmastikaan ollut helppoa ja Curtiz onkin tässä kohdin juuri oiva ohjaaja tekemään kaikkensa elokuvan sävyn pelastamiseksi. Ja onnistuu ohjauksessa tehden Casablancasta yhden unohtumattoman elokuvan.
    Humphrey Bogart on todella hieno. Upea. Hän huokaa vanhan ajan Hollywoodin loistoa ja sekoittaa loistavasti keitosta. Bogart säteilee vahvaa persoonaa ja omanlaistaa karismaa. Hän ja Ingrid Bergman tekevät moitteetonta työtä. Bergman on vahva, kuten aina. Hänen silmissään paistaa syvyys ja hän tekee kohtauksesta kuin kohtauksesta omannäköisen ja miellyttävän.
   Elokuvan huikein näyttelijäsuoritus tulee kuitenkin Claude Rainsin sivuroolista. Hieman korruptoituneena poliisipäällikkönä hän avaa hahmon luonnollisuuden ja hänen reagointikykynsä on poikkeukseton. Rains on täysin hahmonsa sisässä ja pitää sen vireänä ja niin terävänä kuin mahdollista.
   Casablanca on todella hieno elokuva. Se on täysin oikeutetusti elokuvaklassikko. Toki elokuva on aikansa elokuva ja ei hämmästytä yhtään jos se imee osan uskottavuudesta pois. Hyvä puoli on se, että vaikka katsoja tiedostaa katsovansa elokuvaa, hän tiedostaa katsovansa hyvää sellaista.

8 1/2










...=)

Kramer vastaan Kramer (Kramer vs. Kramer)

Olen pitkään lykännyt Kramer vastaan Kramer elokuvan arvostelua, koska se on niin vaikuttava. Yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani. Kuitenkin katson parhaaksi ajan kohdaksi unettoman yön ja voin siis keskittyä parhaani mukaan edes tyydyttävään arvioon upeasta taideteoksesta. Kramer vastaan Kramer valmistui vuonna 1979. Sen ohjasi Robert Benton ja siinä näytteli Dustin Hoffman, Meryl Streep, Justin Henry ja Jane Alexander. Tämä draamaelokuva voitti parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan, parhaan miespääosan (Dustin Hoffman), parhaan naissivuosan (Meryl Streep) ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin. Myös Justin Henry oli ehdolla, miessivuosan Oscariin ja Jane Alexander hävisi Meryl Streepille parhaan naissivuosan Oscarin.
   Kramer vastaan Kramer kertoo Ted Kramerista, melko nuoresta miehestä, jolla on työnarkomaanin piirteitä. Hän on naimisissa Joanna Kramerin kanssa ja heillä on poika, Billy. Ted ei vietä aikaa perheensä kanssa vaan on yömyöhään toimistolla. Joanna päätää jättää Tedin, koska ei ole onnellinen. Tedillä on tärkeä työprojekti, joka hänen täytyisi tehdä, jotta hän ylenisi ja nyt hänen täytyy myös ensimmäistä kertaa elämässään pitää huolta pojastaan. Billy on kuitenkin tottunut kotiäitinsä hoitoon ja vieroksuu aluksi isänsä kasvatusmenetelmiä.
   Krmaer vastaan Kramer on täydellinen elokuva. Uskottava tarinankerronta kestää vaikka tuhat katselukertaa. Elokuvan ainutlaatuisuus ei ole sattumanvaraista. Se ei ole kuin muut samasta aiheesta kertovat elokuvat. Kramer vastaan Kramer ei valitse puolia, se ei ylidramatisoi niin sanottua oikeaa elämää vaan päin vastoin. Elokuva toimii todella autenttisesti ja ehkä jopa rajoja rikkovasti. Robert Benton tietää mitä tekee. Hän on tarpeeksi fiksu antaakseen näyttelijöille tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi luova kantamaan elokuvan painon. Kramer vastaan Kramer tarjoaa katsojalle syviä tasoja ihmisen käytöksetä poikkeavissa tilanteissa, niissä tilanteissa, joissa hän ei toivo olevansa, mutta tilanteissa, jotka ovat, ikävä kyllä, mahdollisia. Elokuva perustuu siihen, että se antaa yleisluontoisen kuvan avioerosta, sen seurauksista, kiintymyssuhteista, aikuistumisesta, persoonallisuudesta ja elämässä toimeen tulemisesta. Elokuvan pinnan alaisista kerroksista voisi kirjoittaa kymmenittäin sivuja...
   Dustin Hoffman tekee yhden uransa parhaimmista roolisuorituksista. Hän sisällöittää elokuvan ja tuo Tediin tarvittua särmää ja asennetta. Hän on lähellä täydellistä omistautumista hävitessään rooliinsa. Hän luo elokuvaan todella syviä virtauksia, joita on jopa todella vaikea lähteä purkamaan. Hän kuitenkin on niin avoin kuin mahdollista. Hän on täsmällinen, virheetön ja yksinkertaisesti loistava. Tedin roolissa hän painottaa upeasti esille ne asiat, joita ohjaaja selvästi korostaa ja elokuvaan syntyy näin upea keskittyminen. Hoffman on selvästi yksi historian parhammista näyttelijöistä. Hän hallitsee kehonkielensä täydellisesti ja puhuessaan hän saa viestinsä perille. Hän ymmärtää Tediä ja ymmärtää mihin hänet voi viedä. Kun näyttelijä on näin lahjakas ja puuteeton voi hän saada aikaan mitä vain. Tedistä tulee ikimuistoinen ja uskottava. Hoffman pystyy siihen mihin kukaan muu näyttelijä ei varmasti pystyisi. Hän saa aikaan niin upeita syvyyksiä ja kerroksia ja hänen taitonsa draamanäyttelijänä ovat kyseenalaisettamattomat.
    Elokuvan oikea nerous on kuitenkin 6-vuotias lapsinäyttelijä Justin Henry. Hän on ikäisekseen todella kokeneen oloinen ja loihtii valkokankaalle niin paljon, jota monta kymmentä vuotta näytelleet näyttelijätkään eivät pystyisi saamaan aikaan. Henry omistautuu näyttelmiseen ja ei anna esteiden tulla hänen tielleen. On kuin hänen mielensä olisi peilikirkas ja kuvajaisena olisi vain tyylipuhdas roolisuoritus. Hän huomaa niin ympäristön kuin vastanäyttelijät ja kanavoi uskomattomilla kyvyillä juuri ohjaajan haluamaa visiota. Hän tekee Billystä syvällisen, oikean, tunteikkaan, karismaattisen, sympaattisen hahmon ja varastaa huomion kaikilta muilta. Justin Henryn roolisuoritus on paras, jonka olen koskaan nähnyt ja siksi sanat eivät voi sitä kuvailla. Vilpittömästi voin vain kehoittaa katsomaan elokuvan ja ihailemaan Justin Henryn mestarillista näyttelemistä.
    Meryl Streep on melko pienessä roolissaan kuitenkin unohtumaton. Jos hänen silmiään katsoo edes muutaman sekunnin vakuuttaa hän katsojan täysin ja ottaa koko kohtauksen haltuunsa ammatillisella taidollaan. Hän tekee upean, minimalistisen kauniin esityksen ja valaisee valkokankaan. Hän on upea vastapaino Hoffmanin ja Henryn raskaalle ja syvälliselle näyttelemiselle ja täydentää kolmikon hienosti. Hän toimii läpi vastanäyttelijöiden ja pystyy hyödyntämään niin pientä ja luomaan siitä niin sydäntä särkevää.
    Kramer vastaan Kramer on aito kunnon elokuva. Se on yksi kauneimmista, upeimmimmista elokuvista, joita olen nähnyt. Se on autenttinen, kliseetön, virheetön, vaikuttava, koskettava, opettava, analyyttinen, esteettinen, visuaalinen, syvällinen. Eli toisin sanoen sanoinkuvaamaton. Kiitos miellyttävästä elokuvasta ja elokuvakokemuksesta erittäin paljon!

10


















...=)


LinkWithin