18 syyskuuta 2017

Emmys 2017

Emmy-palkinnot eli TV-alan suurimmat pystit jaettiin kahdessa gaalassa: ensimmäinen viikko sitten ja niin sanottu pääeventti eilen, viime sunnuntaina. Ehdolla ja voittajienkin joukossa oli monia omia suosikkeja - ainoastaan ihmettelen, miten The Good Fight ei ollut kisassa mukana, mutta toiveet on korkealla ensi vuoden suhteen.


 Comedy Series
“Atlanta” (FX)
“Black-ish” (ABC)
“Master of None” (Netflix)
“Modern Family” (ABC)
“Silicon Valley” (HBO)
“Unbreakable Kimmy Schmidt” (Netflix)
“Veep” (HBO)

Drama Series
“Better Call Saul” (AMC)
“The Crown” (Netflix)
“The Handmaid’s Tale” (Hulu)
“House of Cards” (Netflix)
“Stranger Things” (Netflix)
“This Is Us” (NBC)
“Westworld” (HBO)

Drama Actress
Viola Davis (“How to Get Away with Murder”)
Claire Foy (“The Crown”)
Elisabeth Moss (“The Handmaid’s Tale”)
Keri Russell (“The Americans”)
Evan Rachel Wood (“Westworld”)
Robin Wright (“House of Cards”)

Elisabeth Moss on syy, miksi en ole ks. sarjaa pystynyt katsomaan. Koen sen vain ironian huipentumana, että hän on naisen asemaa puolustavan sarjan ylistetty pääosa. Hänen oma yksityiselämänsä nimittäin kielii jostain aivan muusta.

Drama Actor
Sterling K. Brown (“This Is Us”)
Anthony Hopkins (“Westworld”)
Bob Odenkirk (“Better Call Saul”)
Matthew Rhys (“The Americans”)
Liev Schreiber (“Ray Donovan”)
Kevin Spacey (“House of Cards”)
Milo Ventimiglia (“This Is Us”)

Comedy Actor
Anthony Anderson (“Black-ish”)
Aziz Ansari (“Master of None”)
Zach Galifianakis (“Baskets”)
Donald Glover (“Atlanta”)
William H. Macy (“Shameless”)
Jeffrey Tambor (“Transparent”)

Comedy Actress:
Pamela Adlon (“Better Things”)
Tracee Ellis-Ross (“black-ish”)
Jane Fonda (“Grace and Frankie”)
Lily Tomlin (“Grace and Frankie”)
Allison Janney (“Mom”)
Ellie Kemper (“Unbreakable Kimmy Schmidt”)
Julia Louis-Dreyfus ("Veep")

Ansaittu. Ja tämän on nyt hänen... miljoonas (?) parhaan naispääosan pystinsä tästä osasta ja vielä soisi miljoona lisää.

Limited Series
“Big Little Lies” (HBO)
“Fargo” (FX)
“Feud: Bette and Joan” (FX)
“The Night Of” (HBO)
“Genius” (National Geographic)

Tähän voittoon olen eniten tyytyväinen. Sarja oli yksinkertaisesti laadukkaasti tehty ja todella nautittava seurattava siinä mielessä, että sen draamalliset ansiot olivat mielestäni mielenkiintoiset. Hienoa, että tälläisetkin teokset voivat oikeasti voittaa joskus jotain.

Limited Series Actor
Riz Ahmed (“The Night Of”)
Benedict Cumberbatch (“Sherlock: The Lying Detective”)
Robert De Niro (“The Wizard of Lies”)
Ewan McGregor (“Fargo”)
Geoffrey Rush (“Genius”)
John Turturro (“The Night Of”)

Suurimmaksi osaksi veikkaukseni osuivat oikeaan - niin kävi myös Riz Ahmedin kanssa. Tämä on ollut kyllä oikein hänen läpimurtovuotensa esiintyen miltei kaikessa, mitä on julkaistu kuluvana vuonna.

Limited Series Actress
Carrie Coon (“Fargo”)
Felicity Huffman (“American Crime”)
Nicole Kidman (“Big Little Lies”)
Jessica Lange (“Feud”)
Susan Sarandon (“Feud”)
Reese Witherspoon (“Big Little Lies”)

Täysin oikeaan osoitteeseen ennakoidusti menikin. Kidman on yksi aikansa parhaista näyttelijöistä ja se näkyi myös tässä työssä. Sääli olisi ollut jos olisi väärään osoitteeseen tipahtanut tämä pysti. En saa mielestäni sitä kohtausta terapeutin luona, jossa Kidmanin hahmo askel askeleelta havahtuu olevansa perheväkivallan uhri.

Best Supporting Actor in a Drama Series
John Lithgow (“The Crown”)
Jonathan Banks (“Better Call Saul”)
Mandy Patinkin (“Homeland”)
Michael Kelly (“House of Cards”)
David Harbour (“Stranger Things”)
Ron Cephas Jones (“This Is Us”)
Jeffrey Wright (“Westworld”)

Kyllä. Juuri näin. Ainoa sääli on Claire Foyn häviö parhaasta naispääosasta.

Best Supporting Actress in a Drama Series
Ann Dowd (“The Handmaid’s Tale”)
Samira Wiley (“The Handmaid’s Tale”)
Uzo Aduba (“Orange Is the New Black”)
Millie Bobby Brown (“Stranger Things”)
Chrissy Metz (“This Is Us”)
Thandie Newton (“Westworld”)

Vaikka kuinka rakastankin Ann Dowdia ja hänen ammattitaitoaan, kannatin silti Thandie Newtonia...

Best Supporting Actor in a Comedy Series
Alec Baldwin (“Saturday Night Live”)
Louie Anderson (“Baskets”)
Ty Burrell (“Modern Family”)
Tituss Burgess (“Unbreakable Kimmy Schmidt”)
Tony Hale (“Veep”)
Matt Walsh (“Veep”)

Onhan Baldwin ihan hyvä, mutta näitä Trump imitaatioita on nyt pilvin ja pimein ja en voi olla ajattelematta, että SNL:n menestys näissä palkintokahinoissa johtuu osittain poliittisista syistä.

Best Supporting Actress in a Comedy Series
Kate McKinnon (“Saturday Night Live”)
Vanessa Bayer (“Saturday Night Live”)
Leslie Jones (“Saturday Night Live”)
Anna Chlumsky (“Veep”)
Judith Light (“Transparent”)
Kathryn Hahn (“Transparent”)

Variety Talk Series
“Full Frontal With Samantha Bee” (TBS)
“Jimmy Kimmel Live!” (ABC)
“Last Week Tonight With John Oliver” (HBO)
“Late Late Show With James Corden” (CBS)
“Real Time With Bill Maher” (HBO)
"The Late Show with Stephen Colbert" (CBS)

Tämä meni myöskin niinkuin veikkasin. Anteeksi nyt vain kaikille faneille, mutta minulla on ainakin mennyt hermo jo Colbertiin. Hän ei ole hyvä. Aivan liian omahyväinen ja itsetärkeilevä.

Reality Competition
“The Amazing Race” (CBS)
“American Ninja Warrior” (NBC)
“Project Runway” (Lifetime)
“RuPaul’s Drag Race” (vh1)
“Top Chef” (Bravo)
“The Voice” (NBC)

Television Movie:
“Black Mirror: San Junipero”
“Dolly Parton’s Christmas Of Many Colors: Circle Of Love”
“The Immortal Life Of Henrietta Lacks”
“Sherlock: The Lying Detective (Masterpiece)”
“The Wizard Of Lies”

Jokin pieni osa minusta olisi halunnut nähdä skenaarion, jossa Dolly Partonin jouluspesiaali voittaa Black Mirrorin sijaan.

Variety Sketch Series
“Billy On The Street” (truTV)
“Documentary Now!” (IFC)
“Drunk History” (Comedy Central)
“Portlandia” (IFC)
“Saturday Night Live” (NBC)
“Tracey Ullman’s Show” (HBO)

Structured Reality Program
“Antiques Roadshow”
“Diners, Drive-Ins and Dives”
“Fixer Upper”
“Lip Sync Battle”
“Shark Tank”
“Who Do You Think You Are"

Unstructured Reality Program
“Born This Way”
“Deadliest Catch”
“Gaycation With Ellen Page”
“Intervention”
“RuPaul’s Drag Race: Untucked”
“United Shades Of America: With W. Kamau Bell”

Host for a Reality/Reality-Competition Program
Alec Baldwin (“Match Game”)
W. Kamau Bell (“United Shades Of America With W. Kamau Bell)
RuPaul Charles (“RuPaul’s Drag Race)
Heidi Klum and Tim Gunn (“Project Runway)
Gordon Ramsay (“MasterChef Junior)
Martha Stewart & Snoop Dogg (“Martha & Snoop’s Potluck Dinner Party”)

OUTSTANDING GUEST ACTRESS IN A DRAMA SERIES
Cicely Tyson (HTGAWM)
Laverne Cox (OITNB)
Shannon Purser a.k.a. BARB! (Stranger Things)
Alison Wright (The Americans)
Alexis Bledel (The Handmaid's Tale)
Ann Dowd (The Leftovers)

OUTSTANDING GUEST ACTOR IN A DRAMA SERIES
Ben Mendelsohn (Bloodline)
BD Wong (Mr. Robot)
Hank Azaria (Ray Donovan)
Brian Tyree Henry (This Is Us)
Gerald McRaney (This Is Us)
Denis O'Hare (This Is Us)

OUTSTANDING GUEST ACTRESS IN A COMEDY SERIES
Wanda Sykes (black-ish)
Carrie Fisher (Catastrophe)
Becky Ann Baker (Girls)
Angela Bassett (Master of None)
Melissa McCarthy (SNL)
Kristen Wiig (SNL)

OUTSTANDING GUEST ACTOR IN A COMEDY SERIES
Riz Ahmed (Girls)
Matthew Rhys (Girls)
Dave Chappelle (SNL)
Tom Hanks (SNL)
Lin-Manuel Miranda (SNL)
Hugh Laurie (Veep)

OUTSTANDING SUPPORTING ACTRESS IN A LIMITED SERIES
Regina King (American Crime)
Laura Dern (Big Little Lies)
Shailene Woodley (Big Little Lies)
Judy Davis (FEUD)
Jackie Hoffman (FEUD)
Michelle Pfeiffer (The Wizard of Lies)

Jackie Hoffmanin reaktio hävitessään on ehkä parasta ikinä.

OUTSTANDING SUPPORTING ACTOR IN A LIMITED SERIES OR MOVIE
Alexander Skarsgard (Big Little Lies)
David Thewlis (Fargo)
Stanley Tucci (FEUD)
Alfred Molina (FEUD)
Michael Kenneth Williams (The Night Of)
Bill Camp (The Night Of)

16 syyskuuta 2017

Mother! (Mother!)


Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.




 ...=)

11 syyskuuta 2017

It Felt Like Love (It Felt Like Love)

Olen seurannut käsikirjoittaja/ohjaaja Eliza Hittmannin uraa suurella kiinnostuksella nyt parin vuoden ajan. Kun hän ensin tutustutti itsensä maailmalle tällä esikoisteoksellaan It Felt Like Love vuonna 2013, hän keräsi heti huomattavasti ylistystä ja kiitosta indie-elokuvapiireissä. Ei siis ollut mikään yllätys kun hän tänä vuonna voitti Sundancen elokuvafestivaaleilla parhaan ohjaajan palkinnon vasta toisella kokopitkällä elokuvallaan.

Uskon vakaasti, että Eliza Hittman tulee olemaan Amerikan elokuvateollisuuden vaikuttavin elokuvantekijä tulevaisuudessa. Toivon vain, että kun studiojärjestelmää saa hänestä otteen, ettei hän kaupittaisi omaa näkemystää liian teollistetuksi. Oikeastaan, jos toivomaan aletaan, niin haluaisin isojen elokuvastudioiden levittävän suuremmalla rahalla näitä indietuotantoja. Juuri viikonloppuna luin yhden analyysin siitä, miten nämä tämän hetken suuren budjetin studiojulkaisut ovat täysin tuhonneet elokuvalevityksen rikkauden ja monimuotoisuuden. En nimittäin ollut aiemmin edes tajunnut, että sen lisäksi, että suuret budjetit tekevät sen, että elokuvat itsessään tehdään mahdollisimman laskelmoiduksi, jotta taataan suuri tuotto - myös elokuvateatterit pakotetaan maksamaan suuria summia elokuvan näytösoikeuksien takaamiseksi. Tämä puolestaan nostaa jo valmiiksi kalliita lippuhintoja ja tekee elokuvien katsomisen kauttaaltaan hyvin vaikeaksi - myös niiden pienempien budjettien.

Kertoen 14-vuotiaan Lilan (Gina Piersanti) teini-iän kasvukokemuksen, It Felt Like Love on ohjaajansa hyvin rohkea näkemys nuoruudesta, varhaisesta seksuaalisuudesta, rakkaudesta sekä viattomuudesta. Lila ihastuu paikalliseen pahikseen (Ronen Rubinstein), samalla kun yrittää selvitä omasta epävarmuudestaan itseluottamuksesta nauttivan kaverinsa (Giovanna Salimeni) seurassa. Samanlaisia nuorisokuvauksia on nähty aikaisemminkin, mutta ei koskaan samanlaisessa näkemyksellä. Ja se on myös syy, miksi pidän ohjaajaa niin suuressa arvossa. Hän omaa poikkeuksellisen, vavisuttavan omalaatuisen otteen elokuvantekemiseen. On kuin hän uhmaisi post-modernismin rajoja liikkumalla pelkän tarinankertomisen tuolle puolen ja olevan kiinnostuneempi heijastamaan henkilöhahmojensa tunnetiloja keskittymällä hyvin viipyileviin yksityiskohtiin.


Useat kohtaukset saattavat kulua täysin seuraten päähenkilön niskaa tai hahmojen käsiä, kun ne etsivät paikkaansa toisen keholla. Tai seuraten tuulessa keinuvia kaisloja. Myös erittäin vahvat visuaaliset tehokeinot kuten hidastukset tai sumeinen, väärin tarkennettu kuva kuuluvat ohjaajan työkalupakkiin. Tätä kaikkea hän käyttää hahmottamaan maailman, jossa hänen tarinansa tapahtuu. Se on maailma, joka on syvästi henkilökohtainen. Se on nuoren, aikuiseksi kasvavan, tytön kokemus maailmasta. Hänelle ei merkitse niinkään satunnaiset keskustelut. Hän ei ole kiinnostunut istumaan alas ja analysoimaan jokaisen tapahtuman jokaista puolta. Hän on kiinnostunut itsestään ja omista mahdollisuuksistaan. Hän vertailee itseään muihin ja haluaa hyväksyntää vertaisiltaan. Hän kamppailee itsensä kanssa. Hänen maailmansa on epätarkka. Hän ei keskity oleellisiin asioihin vaan jää kiehtoutuneena katsomaan kun ystävänsä suutelee poikaystävää tai levittää aurinkorasvaa tämän keholle. Hänelle jokainen hetki on täynnä painetta, odotusta ja jännitystä. Ja tämän kokemuksen katsoja saa vain seuraamalla kuvaa - käsikirjoituksessa sitä ei tarvitse edes ääneen todeta.


Harvoin olen kohdannut yhtä sielukasta elokuvaa - elokuvaa, jossa visuaalinen kerronta nivoutuu yhteen narratiivisen arkin kanssa, koskettavaksi teokseksi joka jokaisella solullaan henkii puhdasta taiteen tekemistä. Nämä ovat niitä elokuvahelmiä, jotka saavat uudellen rakastumaan elokuvataiteeseen ja julistavat gospelia sen mahdollisuuksista - mahdollisuuksia, joita ei ole ennen hyödynnetty. Sanovat, että kaikki hyvät tarinat ovat jo tehty elokuviksi. He eivät tiedä, mitä sanovat. Ja tämä elokuva on malliesimerkki mitä tapahtuu, kun laajennamme näkökulmiamme. Annamme äänen uusille elokuvantekijöille, joilla on jotain erilaista sanottavaa.


Aito testamentti elokuvan puhtaudelle ja hiotulle energialle tulee myös siitä, että vaikka kaikki näyttelijät ovat nuoria ja verrattain kokemattomia - he tuntuvat kuin imeytyvän rooleihinsa. Kaikki seinät puretaan katsojan ja hahmojen väliltä. Erityisen hyvin mielestäni suoriutuu Jesse Cordasco, joka omaa erittäin hypnoottista ja hallitsevaa voimaa - mutta kaikki roolisuoritukset karistavat ympäriltään teennäisyyden viitat ja tuntuvat enigmaattisen raaoilta. Syykin siihen on selvä; mikään näissä roolisuorituksissa ei ole laskelmoitua - aivan kuten elokuvassakaan. Vaikka ohjausjälki on hyvin vahvaa ja määrätietoista, elokuva silti elää ja hengittää. On kuin se vasta tapahtuisi silmiemme edessä ensimmäistä kertaa. Käsivarassa oleva kamera, puutteelliset vuorosanat, etäiseksi jäävä päähenkilö antavat myös katsojalle tilaa olla ja hengittää - tehdä yhteyksiä itse, ymmärtää ja mikä parhainta: kokea.









Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...