Wonder Woman (Wonder Woman)

[arvostelu sisältää juonipaljastuksia]

Jumala. Se on sana, joka toistuu läpi Patty Jenkinsin (Monster, 2003) ohjaaman elokuvan. Tarinan keskiössä on amazonilainen prinsessa Diana (Gal Gadot), jonka juuret ovat vahvasti jumalmytologiassa. Kun toinen maailmansota levittää siipensä jopa ajan ohitse kulkemalle trooppiselle saarelle, joka on koti tälle muinaisen maailman yhteisölle (Robin Wright, Connie Nielsen ym.), kokee Diana velvollisuudekseen pelastaa ihmiset omalta tuholtaan.

En ollut kovinkaan kiireessä juosta katsomaan taas uutta supersankarielokuvaa, taas uutta syntytarinaa - joka on jo aika kauan ollut loppuun kulutettu kaava. Olen siihen todella turtunut. Elokuvan alussa jaettiin vielä täysin tyypilliset pelimerkit ja mikään ei tuntunut tässä uudelta tai joltain, mitä emme olisi jo nähneet. Tietenkin jokaisessa kuvauksessa on aina omat varjopuolensa ja vaihtoehtoisesti aina omat tunnustusta ansaitsevat tekijänsä. Wonder Womanin kohdalla onnistunutta oli hyvin toimivat henkilöhahmot, naisnäkökulma perinteisesti miesvaltaisessa tyylilajissa sekä ajoittain täysin nappiin osuva huumori. Mutta nämä tekijät yksinään eivät riitä ylittämään sitä taakkaa, mikä elokuvalla on voittaakseen katsoja puolelleen ennalta-arvattavalla juoniskenaariolla. Toisin sanoen, jos elokuva ei tarjoa mitään uutta, mitään arvokasta itsessään jo nähdyn ja kolutun maaperän päälle - oli elokuva kuinka hyvin tehty tahansa - ei se riitä tekemään elokuvasta lähtökohtaisesti parempaa kuin edeltäjänsä.

Sen sanottuani, voin kuitenkin sanoa, että Wonder Woman onnistuu voittamaan katsojan puolelleen. Vaikka se on perinteinen, klassinen sankarimyytti ja ennalta-arvattava sekä jossain määrin kliseinen. Miksi? Ihmisten elämissä jumalalla on aina ollut suuri rooli. Tai ainakin jumalalla ajatuksena. Etsimme merkitystä näennäisesti kaoottiselta vaikuttavaan elämäämme. Aina ei kuitenkaan tunnu siltä, että jumala olisi mitenkään läsnä meidän elämässämme - ja usein olemme hukassa sen kanssa, minkä vuoksi elää - etenkin jos et usko jumalaan. Etenkään jos et usko myöskään mihinkään jumalankorvikkeeseen, mitä kaikilla ihmisillä loppupeleissä on. Joko arvostamme universumin kauneutta tai nautintoa.... tai rahaa, tai onnellisuutta. Nämä ovat kaikki meidän palvonnan kohteita. Jumalan korvikkeita. Eikö? Toisin sanoen jumala on yhtä kuin raha tai onnellisuus, tai kauneus, tai nautinto. Kaikilla on sama funktio. Yritämme täyttää elämämme jollain, jotta meillä olisi syy elää. Tämä on ihmisen biologinen tarve. Evoluutio määrää meidät selviämään ja jotta eläisimme, selviytyisimme, tarvitsemme siihen syyn. Etsimme merkitystä. Mutta jos rationaalisesti yrittää järkeillä elämään merkitystä, tulee häviämään. Mitään objektiivista merkitystä ei ole. Ja siksi olin niin positiivisesti yllättynyt, jopa järkyttynyt, kun Wonder Woman ensin hieman puuduttavan alkupuoliskonsa jälkeen, pistää toisen vaihteen päälle - alkaa käymään keskustelua (periaatteessa) objektiviisudesta, jumaluudesta ja ihmisen elämän arvosta.

Anna kun selitän. Wonder Woman on hahmo, jolla on erittäin vahva moraalikompassi. Hän uskoo hyvään ja taistelee pahaa vastaan. Kuten supersankarit yleensä. Se tekee niistä niin tylsiä, koska ne olettavat, että jotain objektiivisesti hyvää tai pahaa olisi olemassa. Leukani loksahti lattiiaan siinä vaiheessa, kun elokuvan kliimaksissa, pahiksen päihittämisen sijaan, Wonder Woman joutuukin jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jossa hän joutuu itse kyseenalaistamaan hyvän ja pahan objektiivisuden. Hän tajuaa ajatelleensa väärin. Hän kadottaa itsekin merkityksen omista teoistaan. Toisin sanoen hän kadottaa merkityksen elämästään. Hän tiputtaa itse itsensä pois jumalan asemasta. Kaunista, eikö?

Ja tässä kohtaa tematiikka jumalan suhteesta yksilöön tulee peliin. Jumala ei voi asettaa ihmisen elämälle sen enempää arvoa kuin ihminen itse. Wonder Womanin täytyy tehdä ratkaisu löytääkö ihmisyydestä jotain itseisarvoa, vai käytännössä lopettaako ihmiselämä. Ja syyt, miksi hän päätyy löytämään uudelleen moraalikompassinsa, nimenomaan ihmisenä eikä jumalana, ovat henkeä salpaavia.

Rakkaus on tunne, eikö? Siinä mielessä se on sidottu täysin samoihin lainalaisuuksiin kuin mikä tahansa muukin esineellinen arvo. Se ei ole jotain, mikä olisi objektiivista, mikä olisi olemassa irrallisena konseptina ihmisestä. Se on ihmisaivon tuottama tunne. Täten sille ei periaatteessa voi asettaa muuta arvoa kuin rahalle, kauneudelle tai jumalalle. Mutta Wonder Woman tekee silti tietoisen päätöksen, jopa melkein kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa, ja valitsee arvottaa rakkauden silti jumalakseen. Hän siis pragmatisoi ihmisen olevan ihminen. Ja koska ihminen kykenee tuntemaan rakkautta, sen täytyy tarkoittaa sitä, että ihmisen tulisi kokea rakkautta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että vaikka ihmisen elämästä ei löytyisi mitään perimmäistä objektiivista tarkoitusta, ei tarvitsisikaan. Ainoastaan riittää, että pitää ihmistä ja ihmisen kokemia tunteita arvossa, löytää elämälle merkityksen itsestään ja omasta kokemuksesta ihmisyydestään.

Jotenkin tälläinen tematiikka, että päätetään löytää kauneutta, merkitystä maailmasta, hurmasi minut täysin, ja siksi Wonder Woman nousee aivan supersankarielokuvien aateliin. Patty Jenkins on luonut tähän elokuvaan niin hienon monitahoisuuden. Hän käyttää hyväkseen klassista supersankariasetelmaa ja luo sillä uudenlaista pohdintaa siitä, millaista keskustelua supersankarielokuvassa voi käydä. Gal Gadot on tähän täydellinen pääosa, sillä hänet uskoo naiivina ja pelkistettynä sankarina, mutta sen lisäksi hän on uskottava esitellessään hahmonsa kriisissä, tuoden hänet alas jumalan asemasta, ihmiseksi, virheelliseksi olennoksi, joka myös joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja oman arvonsa. Musiikki elokuvassa vielä tukee tätä tarinankaarta ja koko elokuva rakentuu hienoksi kokonaisuudeksi.

Viimeinkin sarjakuvaleffa, joka heittää romukoppaan kaikki vanhat olettamukset ja perinteet. Tässä järjestäen kyseenalaistettiin kaikki lajityypin johdonmukaisuudet (hyvän ja pahan vastakkainasettelu) ja käännettiin se päälaelleen. Pahaa löytyy jokaisesta ihmisestä. Mutta sen vuoksi on juuri taisteltava, eikö?




 ...=)




The Jane Austen Book Club (The Jane Austen Book Club)

Olen parin Austen-filmatisoinnin nähnyt ja suosikkini on ehdottomasti Ang Leen vuoden 1995 Järki ja tunteet. Olen vain kamppaillut sen kanssa, että en oikein löydä Austenin teemoista syvyyttä. Tämä leffa ehkä jotenkin avasi niiden vitsiä, mutta ehkä pitäisi vain tarttua yhteen niistä romaaneista ja alkaa lukemaan. Muistuttaa vähän kotimaista FC Venusta siinä suhteessa, että monen hahmon tarina kietoutuu tälläisen yhden aktiviteetin ympärille ja sen sitten muuttaakin kaikkien elämät paremmaksi.
Kevyttä viihdettä siis.



...=)


Reflektio: miten olen muuttunut

Sain lukijapalautteesta ihanan kattavankysymyspatteriston, johon tietenkin vastaan niin laajasti kuin vain pystyn. Valitettavasti annan kuitenkin jo etukäteisvaroituksen, että teksti ei tule olemaan kauhean syvästi analysoiva, sillä niinkin antiklimaattista kuin se onkin, en välttämättä koe muuttuneeni ainakaan niin paljon, mitä saattaisi odottaa.


Ootko millä lailla omasta mielestäsi kasvanut elokuvaharrastajana siitä lähtien, kun aloit leffoja katsoa? 


Ennen saatoin katsoa leffoja hyvinkin vain näön vuoksi. Hakeuduin tekodramaattisten taide-elokuvien pariin tai todella vanhojen klassikoiden luokse, jotta voisin sanoa nähneeni jonkun, jonka pitäisi olla nähtynä. Tänään olen ehkä vähän armollisempi itselleni ja yritän laajentaa näkökulmiani erillä lailla. Haluan ymmärtää enemmän kuin teeskennellä ymmärtäväni. Kirjoittajana ja arvostelijana olen muuttunut huomattavasti sekä paljon enemmän kuin elokuvankatselijana. Viime aikoina olen tutkiskellut paljon sitä teemaa, että editoi itseään niin paljon kuin pystyy. Eli että ei yritä kattavasti analysoida elokuvan joka osa-aluetta, vain kriittisesti valikoida sieltä ne, minkä uskoo ruokkivan arvostelun tarkoitusta.


Mitä hait leffoilta ennen vs. mitä haet niiltä nyt?

Tämä osa-alue ei ole hirveästi muuttunut. Pidän edelleenkin vahvoista naispääosista draamaelokuvissa, romcomeista sekä Hollywood-hömpistä melkein minkä tahansa muun elokuvataiteen osa-alueen sijaan. En edelleenkään pidä kauhusta, musikaaleista tai sotaelokuvista. (Voitte vain arvata, mikä kädenvääntö minulla on ollut tuon Dunkirk -elokuvan kanssa, kun se pitäisi periaatteessa nähdä, jos se kerran on Nolanin parhaita elokuvia ja hyvin tehty ja vaikuttava tarina, mutta siinä vain ei ole mitään, mikä itseä kiinnostaa - trailerikin oli jo niin puistattava, että taitaapa jäädä väliin)


Onko jotain, mistä et ennen pitänyt, etkä välttämättä pidä vieläkään, mutta ainakin ymmärrät?

Lars Von Trier


Onko jotain, mitä koet tajuavasi paremmin nyt kuin ennen?

Ennen saatoin tai arvostelinkin jotain vain sen perusteella, kuinka hyvin se istui omaan järjenjuoksuun. Nykyään pyrin etsimään jokaisesta elokuvasta sen ytimen, mitä tekijät ovat lähteneet hakemaan. Jos mielestäni yritys on ollut hyvä, palkitsen siitä avokätisesti. Jos ei, niin sen perusteella en pysty elokuvaa suosittelemaan. Tämä on ehkä myös johtanut siihen, että kunhan ymmärrän elokuvan ja -tekijän vaikutuksen ja motiivin, pidän elokuvaa ehkä vähän liiankin hyvänä. Mutta se on minun ongelmani eikä kenenkään muun.


Onko arvostus noussut tiettyä genreä kohtaan? Tai laskenut?

Ainoa genre, joka on silmissäni saanut enemmän arvoa on länkkärigenre. Sen tyylilajin teoksia olen oppinut arvostamaan ja todella pitämään niistä, vaikka vieläkin tietyt ennakkoluulot muhivat sisälläni. Arvostus laskenut tyylilajia kohtaan: jos vain mahdollista niin toiminta. Erityisesti kaikki massatuotetut toimintapläjäykset, jotka ovat vain toinen toistensa kopioita.


Onko ollut aikakausia, jolloin teki mieli lopettaa harrastus? Mikä sai palaamaan takaisin?

On, ehdottomasti. Ensimmäisen kerran pistin blogin jäihin, kun kohtasin ihmisen, joka vihasi elokuvanörttejä ja tämän sanat satuttivat niin pahasti, että päätin, että tämä ei ole sen arvoista. Mutta sitten puoli vuotta myöhemmin huomasin, että sormet vain syyhyävät kirjoittamaan. Sitten on ollut aikakausia, kun en vain yksinkertaisesti ole katsonut elokuvia. Joskus se saattaa liittyä siihen, että katson tv-sarjoja tai katson uudelleen jotain vanhoja suosikkeja. Joskus se liittyy siihen, että olen kyllästynyt elokuviin, joskus siihen keskinkertaisen elokuvien massaan. Useimmiten kuitenkin kamppailen sen kanssa, että löydän tähän intohimoa. Ihminen ei ole mikään robotti, johon voi asettaa tietyt kiinnostuksen kohteet vakioksi ja aina uhraisi saman ajan samasta päivästä samoille asioille.


...=)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...